Stiff Little Fingers (uk), No Shame @ Tavastia, Helsinki 06.11.2014
Belfastin pojat Jake Burns ja Ali McMordie olivat 10 ikävuoden hujakoilla kumpikin, kun Pohjois-Irlannin ongelmat isolla O:lla alkoivat, eli häveliäästi The Troubles. Vajaat 10 vuotta lisää mittariin, ja pojat kokivat tehdä muutakin kuin maleksia kylmillä kaduilla, tarttua kiviin ja polttopulloihin ja pakoilla takakujilla brittisotilaita. Sitäkin varmasti sai tehdä, mutta kanavaksi päästä Ongelmista pois muodostui kuitenkin vuonna 1977 perustamansa bändi, josta pikapuoliin oli tuleva yksi brittipunkin tärkeimmistä, ja kantaaottavimmista. Orkesterin nimi oli, ja on yhä, Stiff Little Fingers. Alkuperäisestä miehistöstä ovat yhä jäljellä basisti McMordie ja kitaristi-laulaja Burns. Väliin on mahtunut kymmenen studioalbumia, yksi viiden vuoden telakoituminen ja liuta soittajia, mutta vuonna 2014 SLF on edelleen ällistyttävän hyvässä lyönnissä. Ja ennenkaikkea, sen kuluvana vuonna ilmestynyt viimeisin albumi ”No Going Back”, on liki loistava.
Tavastian marraskuinen iltapuhde oli Fingersien neljäs veto Suomessa, ensimmäisten ollessa jo peräti kesän 1979 Oulun Kuusrockissa, ja heti perään Helsingin Kaivopuistossa. Sitten tulikin hiukan taukoa, kunnes bändi saatiin loppuunmyydylle klubikeikalle The Circukseen viime vuonna, ja nyt siis Tavastialle.
Itselläni on vakavana keikkaharrastajana tapana tutkia bändien settilistoja etukäteen, ollakseni selvillä, mitä biisejä todennäköisesti kuullaan ja missä todennäköisessä järjestyksessä. Sillä tavalla on helppoa ottaa bändiä etukäteen haltuun, hiukan tuntemattomanpaakin artistia. Itse en niin perusta yllätyksistä, vankka tietämys aiemmin rundilla kuullusta materiaalista on minulle se juttu. Joten, Stiff Little Fingersienkin tapauksessa oli selvää, mitä tuleman pitää. Samalla settilistalla mentiin kuin vaikkapa edellisiltana Tukholman Debaser (Medis’ssa), yhtä encorea lukuunottamatta.
Bändi oli tänään hyvässä tikissä, vaikka jonkinlaista väsymystä ehkä ilmassa olikin. Keikka saatiin läpivietyä kunniallisilla soundeilla, vaikka jälleen on sanottava, että Tavastia olisi tänään(kin) kuulostanut paremmalta, jos master volymea olisi maltettu yhden kosketuksen verran tuoda alaspäin. Tavastian rakenteet alkavat pitää sitä käsittämätöntä kihinää, joka kuulostaa Mayhemin demolta emaliämpärissä, kun volyymi on liian kova. Asiantuntemattomuuttani tässä toki jauhan, mutta korvat kertovat, enkä olekaan antanut lupaa itselleni enää vuosiin, kuulla yhtään sähköistä keikkaa Tavastialla ilman hintavia korvatulppia.
Keikka starttasi esikoisalbumin ”Inflammable Material” (1979) hittiraidalla ”Wasted Life”, ja aivan ilmiselvästi hyvinkin entusiaistinen suomalaisfanien joukko oli samantien messissä eli meinigissä mukana. Typerä biisien toivehuutelu loisti tänään onneksi poissaolollaan, tämän bändin kohdalla on kuitenkin helppo ennustaa, että kaikki Ne tärkeät soitetaan. SLF on yleisönpalvelutehtävissä. Tuoreelta albumilta kuultiin peräti neljä kappaletta, mikä kertoo bändin omastakin arvostuksesta plattaa kohtaan. Ja kun edellisestä studiolevystä olikin jo vierähtänyt 11 vuotta, ei keskinkertaisen välilevyn pullistuman markkinoille tuominen ollut tietenkään edes vaihtoehto. Ensimmäisenä uutukaiselta kuultiin päätösraita ”When We Were Young”, joka on suorastaan popbiisi, jos niin haluaa ajatella. Mutta mitä vikaa melodisuudessa on ikinä ollut? Populaarimusiikki perustuu rytmiin ja melodiaan, ja ne molemmat löytyy. Saahan näitä sävellellä perässä, jos tuntuu, että taittuu.
Tuoretavarasta kuultiin myös upea ”My Dark Places”, jonka spiikissä Jake Burns kertoi läpikäymästään vaikeasta masennuksesta. Biisi aukesi aivan toisella tavalla tämän arvostettavan avautumisen myötä. Komea ralli, kuin myös ”Throw It All Way”, jonka tulkitsi kitaristi Ian McCallum (bändissä vuodesta 1998), aivan kuten levylläkin.
Bändi soitti itselleen tutuilla temmoilla, eli napakasti tikattiin, ja pian olikin selvää ettei keikka tulee paljoa tunnin päälle kellottamaan. Yksi ehdottomista suosikeistani, ”Just Fade Away” esimerkiksi ajettiin sikäli ohituskaistaa, että sen tunnistamiseen meni hetki.
Keikan keskisuvantona toimi tuttu coverbiisi, The Specials-laina ”Doesn’t Make it Alright”, joka käynnistysvaiheessaan alkoi tovin tuntua turhalta ohjelmanumerolta, mutta lunasti itsensä komealla loppurunnoutumisellaan. Bändi ei pahemmin sooloja harrasta, ja hyvä niin. Kompakteja vetoja. Soitetaan suoraan vaan. Minun makuuni kolmosalbumin ”Go For It” (1981) raita ”Silver Lining” on bändin ehkäpä se komein biisi, ja kuten Jake Burns spiikissään totesikin, yhä häkellyttävän ajankohtainen. SLF tulikin soittamaan biisin aika hyvää saumaan, juuri samana päivänä kun Suomi-paatti karahti ihan kunnolla kiville, päivän uutisten synkässä ja tunkkaisessa valossa.
Fingersien biisimateriaali on sitä luokkaa, että klassikoista ”Roots, Radicals, Rockers and Reggae” tuntuu tässä seurassa melkoiselta renkutukselta, mutta silläkin on settilistassa paikkansa. ”Barbed Wire Love”, rakkauslaulu Belfastin ongelmaisilta takakujilta, kuultiin pitkänä versiona, ja basisti McMordien doo-wopeilla höystettynä. Kukaan ei tässä orkesterissa ole instrumenttinsa ylijumala, ehkä vähiten rumpali Steve Grantley, mutta ei sellainen tähän musiikinlajistoon ja perinteeseen kuulukaan.
Varsinaisen setin loppua kohden, Burns omisti ”Strummervillen” tietenkin Joe Strummerille, joka kuusi vuotta Burnsia seniorimpana ehti toimia Belfastin miehelle esikuvana ja innoittajana. ”Tin Soldiers” kakkosalbumilta ”Nobody’s Heroes” (1980) alkoi jo vakavasti käydä etulattian faniston jalan alle, mutta lopullisesti sinne mursi tiensä bändin kaikkien aikojen ensimmäinen single ”Suspect Device”, helmikuulta 1978. Ja vaikka Pohjois-Irlantiin on saatukin päivä päivältä vahvistuva rauha, voi tätä laulua laulaa silti aika huoletta edelleen, eivät maailmamme perusteet ole sikäli miksikään muuttuneet. Laulun konkreettisempaan puoleen pystyin mahtavasti samaistumaan, Lontoon Pimlicon maanalaisasemalle ”suspect devicen”, vahingossa toki, jättäneenä. Silloin tuli nimittäin hetkeksi viileä hiki.
”Suspect Device” päätti odotetusti varsinaisen setin. Tunnin ja 10 minuutin kellotukseen päästiin kahdella encorella (Tukholma sai edellisiltana kolme). Ensin ”At the Edge” ja sitten tietenkin bändin ikäänkuin tunnuslaulu, jota ilman ei minkään maailman hämäläisosakunnan soittojuottolasta voi poistua, eli kakkossinkkuna lokakuussa 1978 julkaistu ”Alternative Ulster”. Jos sallitte, Stiff Little Fingers-kataloogissa biisi ei sävellyksenä ole kummoinen, mutta onpahan vain yksi koko punkin historian tärkeimmistä ralleista, ja yksi Troubles-taistelulauluista kautta ongelmaisten vuosikymmenten. Tukholmassa oli lisäksi kuultu Bob Marley-cover ”Johnny Was” (sopimusteknisistä kiertosyistä Rita Marleyn säveltämäksi merkitty), mutta ainakaan minä en jäänyt kaipaamaan. Kaiken kaikkiaan koko tämän odotuksen arvoinen keikka, mahtavan kompakti ja tanakka veto. Jake Burns lupasi bändin palaavan, ja onhan miehen sanaa uskottava. Aion olla paikalla.
Illan lämmittelyosuuden hoiti kunnialla salolaislähtöinen No Shame, joka on ihan heittämällä Suomen kovimpia toimivia alan bändejä. Sillä on rohkeus sekoittaa levyilleen materiaalia suomeksi ja englanniksi, ja saada keitos toimimaan. Sillä on rohkeus vetää positiivisella energialla, eikä kaikissa biiseissä tarvitse laulaa kalliolaisesta jurrista. Ei tarvitse olla niin säälittävän ja naurettavan punk koko ajan, joka sekunti. Kitarat ei biisien välissä kierrä koko ajan sitä iänikuista typerää kiertoaan, ja muutenkin jätkien kompaktin slotin aikana oli kaikin puolin hyvä olla.
Illan yleisössä näkyi suorastaan ilahduttava määrä hyvinkin nuoria ihmisiä. Ihanaa, että joku vielä muistaa kasvattaa lapsiaan/nuoriaan, tai että nämä ihan minimissäänkin ymmärtävät kasvattaa itseään. Ulkona tuolla liikkuu kyllä ihan riittävästi jengiä, joka ei koskaan äänestä, kuuntelee tyhjänpäiväistä muzakkia, ja luulee että Weezer on punkkia. KG