Keikkaguru

Buzzcocks (uk), First Times @ Tavastia, Helsinki 26.04.2012

Ilta pohjustettiin Rautatientorin Public Cornerin tietovisailun yllättävällä kolmossijalla, kymmenen joukkueen kisassa, joten mieli ja odotukset oli korkealla illan keikan suhteen. Tunnustamaan joutuu nimittäin, että kyllähän Buzzcocksien iltapuhde yksi niistä kevään odotetuimmista oli. Noin niinkuin nimenä ja bändin legendaarisuus-ja tärkeyskertoimilla laskettuna.

Takaportaan jehut olivat ennakkoon kehottaneet olemaan paikalla myös lämppäribändin aikana. Mikä ettei. Virkaa hoiti siis kotimainen First Times, joka nimensä monikkomuodosta huolimatta vaikutti olevan sillä ihan ekalla keikalla. Mutta minkä ihmeen takia näin kovan bändin lämmittelijänä ja minkä ihmeen takia näin valmistautumattomana? Aika monet lisätreenit olisivat tehneet hyvää, nimittäin ei Tavastia ole mikään paikka harjoitella yhteissoittoa ja omia biisejä. Varmasti jännitykselläkin oli osuutta asiaan, mutta kuulijan kannalta selitys on aina yhtä huono. Muistaako kukaan sellaista mainiota kouvolalaisbändiä kuin The Blue Yodle? Orkesteri vaikutti 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa, teki muutaman ehjän albumin ja katosi sitten. Yhtyettä johti upeaääninen Anna Paatelainen, ja tyyli oli punkahtava kantrirock (bändihän päätettiin panna kasaan Jason & The Scorchersien keikan fiiliksissä). Tämä sivupolku siitä, että First Timesin biisit muistuttivat itseäni jollain tapaa kovastikin Blue Yodlesta, jota pidin aikansa yhtenä tärkeimmistä bändeistä Suomessa. Mutta kun Yodle on jo ollut, ja kun Tysta Mari on yhä ja Social Distortion, niin treenikämpälle kuuluvia samansuuntaisia yritelmiä ei jaksaisi ainakaan maksullisesti katsella. Pitää kuitenkin kiittää bändiä setin lyhyydestä, veto kellotti alle puoli tuntia. Juuri näin.

Vuonna 1976 Britannian Boltonissa perustettu Buzzcocks on punkin ja Uuden Aallon pioneerina erittäin tärkeä bändi rock’n’rollin historiassa. Ja kuinka moni porukka, kirjoitti silloin tai nyt, sellaisia aivan jumalattomia ralleja kuin vaikkapa ”Sick City Sometimes” (2003) tai vuoden 1978 sinkkuhitti ”Ever Fallen in Love (with Someone You Shouldnt’ve)” ? Niiden muutamien laulujen takia ja siksi, että bändi on itsenikin rankkaamana yksi kolmesta tärkeimmästä (Sex Pistols ja The Clash ollen ne muut) punkin luojana, piti jo olla paikalla.

Ns. hevosmiesten tietotoimisto tiesi kertoa, että edellisiltainen Tampereen keikka ei kuitenkaan ollut se Suomen livehistorian päräyttävin nykäisy, mutta toki odottaa sopi pieniä ihmeitä. Tänä iltana ne jäivät kuitenkin näkemättä. Ainoan ilon sain siitä, että olin samassa tilassa tämän tärkeän bändin kanssa ja vieläpä samana iltana. Mutta eipä juuri muuta. Syyttävä sormi osoitti kyllä itselläni lähes yksinomaan miksaustiskin taakse, jossa lajin historia, paikan luonne ja kaikki tuntui olevan 89% keikan kestosta täysin hukassa. Muistan vaikkapa kuinka turhautuneena seurasin Motörheadin möyryytystä vuosia sitten Merikaapelihallissa, vaihtaen paikkaa ja etsien parempaa kolkkaa soundillisesti, mutta turhaan. Sama meininki nyt Tavastialla, valitettavasti, parikymmentä desibeliä (onneksi) alempaa toki. Biisit tunnistuivat välttävästi, ja päällimmäisenä tilassa vihloi ja ruoski liidikitara ja laulu. Basso kuului silloin tällöin, mikä on sääli, nimittäin monissakin Buzzcocksien biisissä on genrelle epätyypillisen upeat bassolinjat. Herrasmies tiskillä luukutti sydämensä kyllyydestä, mutta ainakaan minä en nauttinut.

Pieni valonpilkahdus puolivälissä varsinaista settiä oli mainittu ”Sick City Sometimes”, joka on yksi kenties rockhistorian kovimmista ralleista (ja tämä on mielipide, faktanahan se ei missään lue).  Mutta eipä tule maailmanluokankaan viisu läpi, jos ei ole äänenpaineet kunnossa. Bändi itse vaikutti kuulevan soittamansa varsin hyvin, meininki oli lavalla energinen, tarkka ja hyvä. Mutta salin puolelle tuli yksinkertaisesti niin kovaa, että käsistä lähti. Olen tasan kaksi kertaa antanut erittäin suoran negatiivisen palautteen äänitiskille (tulilinjalle joutuneet olivat Kumikameli- ja Lacuna Coil-yhtyeiden miksaajat), nyt esteenä tälle oli vain paikan ryysis.

No, keikka eteni kohti loppuaan ennaltatiedettyä settilistaa noudattaen, ja paras osuus olikin sitten encoreissa. Jostain syystä ”Ever Fallen in Love” onnistui kuulostamaan jo hiukan asiallisemmalta. Ja ne muutamat muut encorebiisitkin, mutta valju maku jäi silti. Olisi mukavaa kuulla muidenkin paikallaolleiden todistusta ja sanaa meiningistä, joten kommentoikaa ihmeessä. Sanomatta on selvää, että aion antaa näille tärkeille pioneerismiehille (lähes alkuperäinen Buzzcock Steve Diggle ja alkuperäisnokkamies Pete Shelley) uusia mahdollisuuksia, niin kauan kuin kiertää jaksavat. Siksi hyvä oli orkesterin veto ja energia sinänsä. Varsinkin kitaristi-laulaja Diggle oli hurjassa lyönnissä.

Pari asiaa. Toivottavasti kellaribändien kaivaminen kansallisesti merkittäville lauteille liian aikaisin ei ole mikään ajankuva ja (Bandcamp/Myspace-sukupolven) nouseva trendi. Mietittyttää vain, kun olen jo tämänkin blogin erittäin lyhyessä historiassa  kahdesti kokenut puuttua asiaan. Pääsylippujen hinnat ovat jälleen noususuhdanteessa, ja joidenkin keikkojen osalta lähdössä jo käsistä (Tom Russellin duokeikka Gloriassa 40 euroa!). Samaan aikaan keikkapaikkojen on siis huolehdittava, ettei kukaan joudu maksamaan siitä, että bändi harjoittelee ja opettelee biisejään lavalla.

Keikkaguru SUOSITTELEE: Kaivakaapa soittoon Buzzcocksien sinkkukokoelma ”Singles going steady” (1979). Se on erittäin edustava paketti rockrallien kirjoitustalenttia ja hieno katsaus yhtyeen merkittävyyteen New Wave-kuviossa ja punkin pioneerina.