Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “punk”

Supermassive Festival @ Tavastia, Semifinal, Kuudes Linja / Helsinki 23.-24.10.2014

Vuonna 2011 aloittanut Supermassive-festivaali on muuttanut kokoaan ja muotoaan lyhyen historiansa ajan, mutta vuoden 2014 editio oli silti massiivisin, laajin ja musiikillisesti kattavin tähän mennessä. Festarin motto ”An Odyssey Through the Underground” toteutuu kyllä kirkkaasti, siksi laajalla skaalalla tänäkin vuonna kuultiin marginaalimusiikkia, outouksia ja hälyä. Alunperin Supermassive oli ankkuroitu toukokuulle, ja vain kahden klubin välille. Nyt lokakuu tuntuu vakiintuneen ajankohdaksi, ja hyvä niin, tapahtuma katkaisee syksyn mukavasti. Ja keikkapaikkojakin on nykyisellään monta, tapahtuma jakautuu Tavastian, Semifinalin, Kuudennen Linjan, Ääniwallin, Cirkuksen ja Korjaamon kesken. Valinnanvaraa siis on. Ja vielä kun kylkeen lyödään kohtuulliset lipunhinnat ja toimivat järjestelyt, voidaan puhua helposti yhdestä vuoden mielenkiintoisimmista festareista.

 

TORSTAI:

Tapahtuman kakkosiltana, eli torstaina, tapahtui vain Semifinalin ja Tavastian kompleksissa, joten paikanvalinnan vaikeutta ei vielä tänään ollut. Ennakkoon kovasti odottamani brittiläinen Bong sai kunnian avata illan. Newcastlessa vuonna 2005 perustettu kvartetti soittaa  psykedeelistä dronea hyvin raskaalla kädellä, voisi tavaraansa toki doom metalliksikin kutsua. Kolmen vartin festarislotti tarkoittaa Bongin tapauksessa, että ehtii soittaa yhden biisin. Tänään se oli kuluvan vuoden tammikuussa ilmestyneen, tuoreimman albumin ”Stoner Rock” kakkosbiisi (niistä kahdesta siis jälkimmäinen) ”Out of the Aeons”. Tätä olinkin salaa toivonut. Kyseessä on nimittäin kova levy. Mainittu, noin 36 minuuttia kestävä raita on ehdottomasti albumin parempi puolisko. Komea dronesaurus, jolla on aikaa nousta takajaloilleen ja tampata lussummat ketoon. Bongin kataloogi käsittää järjettömän määrän julkaisuja, siksikin on jollain tapaa mahtavaa, että tämä brittihituri ehti soittaa vain yhden tsibaleen. Hyvillä soundeilla jyrättiin heti alkuillasta, ja muutenkin Bongin vedosta jäi positiivinen dronemaku.

Bongin vielä ulvottaessa viimeistä sointuaan, syöksy alakerran pikkuruiseen Semifinaliin. Aika täyttä, mutta sopu antaa sijalle, niinhän se on. Alakerran orkesteri oli monelle tatuusti illan odotetuin. Tamperelais-seinäjokelainen Oranssi Pazuzu on julkaissut kolme täyspitkää, ja ollut ensisoinnuistaan lähtien näitä kotimaisia, jotka jossain vaiheessa pitää ehdottomasti nähdä. Eikä ihme, bändi lunasti odotukset mallikkaasti vain puolen tunnin kompaktilla vedollaan. Bändin kamaahan kutsutaan psykedeeliseksi black metalliksi, ja miksei nyt niinkin. Livenä kuitenkin, ainakin tänään, Oranssi Pazuzu oli rätväkkää, tummaa black’n’rollia, kunnon kähinävokaaleilla toki varustettuna. Lauluhan se onkin tällä kombolla, joka lähimmäksi bläkkistä vie. Eturivissä oltiin suorastaan innoissaan, ja orkesterilla vaikuttaakin olevan uskollinen ja armoitettu fanikanta. Itsekin lupaan liittyä siihen, kunhan näen bändin hiukan pidempänä otantana. Hatunnosto äänitiskille, että tällainen tavara saatiin näin hyvin erotelluksi. ”Vino verso” soi tänään erityisen komeasti. Ja ai niin, näillä on esimerkiksi ihan oikeat bassolinjat, ei tarvitse pelkästään jynkyttää, niinkuin liian moni mustisbändi tekee. Bändin viimeisin albumi ilmestyi viime vuonna, otsikolla ”Valonielu”, ja on kertakaikkiaan tsekkaamisen arvoinen, jos on vielä tsekkaamatta. Ja vaikka ei olisikaan.

Takaisin Tavastialle. Siellä Circle (tai kuten illan spessukokoonpanoa kutsuttiin, Circle vs. Circle)  olikin jo ehtinyt startata oman 65-minuuttisensa. Ensialkuun peräti kuuden sähkökitaran ja yhden basson erikoisryhmittymää piti yytsiä vähän aikaa ns. monttu auki. Ja kyllähän Mika Rätön oopperamainen laulu on pitkästä aikaa kuultuna kuulemisen arvoista sekin. Ehkä tälle harvinaiselle erikoiskokoonpanokeikalle oli tullut ladatuksi hiukan liikaakin odotuksia, sillä kävihän se puuduttavaksi noin puolen tunnin kohdalla viimeistään. Bändin melodinen NWoBHM oli kieltämättä komeaa kuultavaa kuuden kitaran seinän kaatuessa päälle, mutta turhan samankaltaisena keikka kuitenkin eteni. Kun ei tämä bändi ole koskaan ollut mikään showryhmä, ei viisi kitaristia nosta show’n astetta yhtään. Aika hyvillä soundeilla tämäkin onnistuttin ajamaan, hamaan kunnialliseen loppuun. Mitään en väitä kuulluista biiseistä, en tunne tapausta niin hyvin. Mutta siltähän tuo kuulosti, kuin oltaisiin oltu vuodessa 1980, ja laitettu samalle lavalle Iron Maiden ja Judas Priest. Ja se on jo todella paljon se.

Samaan aikaan alakerrassa olikin sitten jo todella kova tunku. Lavalle saatiin rapsakaksi puolituntiseksi Six Organs of Admittance, joka on amerikkalaiskitaristi-ja lauluntekijä Ben Chasnyn pääasiallinen musiikillinen inkarnaatio. Jonkinlaista puolipsykedeelistä uusfolkia soittava Chasny vaikuttaa myös muutamassa vinoumabändissä, joista varmaankin tunnetuin on ollut nyt kuivatelakalla makaava Comets On Fire. Kovin lämpimän vastaanoton Chasny sai täpötäydeltä Semmarilta, miestä oli selvästikin odotettu. Itse en oikein ollut ennakkoperehtynyt jamppariin. Minkä yleensä aina pyrin, vakavana alan harrastajana, tekemään, mutta nyt oli jäänyt väliin. Tavaransa oli siis minulle outoa, ja aika oudoksi jäi. Ensin ajattelin, että kaveri soittaa jotenkin jetlagpäissään väärin, mutta ilmeisimmin kaikki oli tahallisuuden taidetta. En kehdannut kysyä keneltäkään, tekeekö se sen tahallaan.

Jos olikin osaltani ollut Bong illan ennakkoon odotetuin bändi, niin illan viimeisen olisi kannattanut sitä olla. Mutta hyvä edes, että jälkikäteen. Belgian telatykkidivisioona, Kortrijkin hitaan toiminnan joukot Amenra, nimittäin lunastivat ns. lentolippunsa. Herramunvereni, miten kova keikka. Olin kotoisessa musacornerissani yrittänyt kuunnella bändiä ennakkoon, mutta jotenkin ei vain levyltä äkkiseltään iskenyt. Mutta livenä iski, bändi roiski kuin kenttähaupitsi ratsuväen sekaan. Bändin viimeisintä täyspitkää ”Mass V” (2012) pidetään modernin, sludgehtavan hardcoren klassikkona. Tämänkin bändin kataloogi on pitkä kuin piinaviikko, ja ken sen läpi kahlaa, niin toista tietää. Mutta Supermassiven illassa, tunnin otantana, bändi soitti nahat päältä. Kitaristien Lennart Bossu ja Mathieu J. Vandekerckhove yhteispeli on saumatonta. Solisti Colin H. Van Eeckhout huusi sieluaan ulos, käytännössä koko keikan ajan, selin yleisöön. Vahva valinta, joka rikottiin vain muutamin lausein kahdessa biisissä. Nihilismin laatu ja määrä. Mahtavaa. Eikä tämän bändin vedossa haitannut edes taustan kankaalle heijastetut elokuvaklipit. Ne tukivat tällä kertaa bändin synkeää sanomaa.

Keikan edetessä solisti Colin otti paidan pois, ja oli ajatellut asian aivan oikein; kannattaa riisua paita vasta, jos sen alla on jotain näytettävää. Jässikällä on koko selän mittainen roomalainen teloituspuu, taidolla laadittuna. Ja vieläpä siis aito asia, ei risti, vaan T:n muotoinen tappopuu, johon useimmiten naulattiin ryövärit pää alaspäin, paremman lopputuloksen saavuttamiseksi. Sivupolkuisuus. Mutta siis, todella kova veto, sanokaa mitä sanotte. Kun bändi tykitti settinsä lopuksi järisyttävän komean ”Silver Needle, Golden Nail”, jäi Supermassiven torstaista massiivisen hyvä mieli ajella maalle.

 

PERJANTAI:

Supermassive-perjantaini aloitin Kuudennelta Linjalta, sinne kun oli hyvää aikaa ehtiä tsekkaamaan avausartisti, ennen kuin Tavastialla päästäisiin tositoimiin. Tai niin ainakin teoriassa. Joku henkilökunnasta lienee ollut myöhässä, ja ovet Linjalle saatiin auki vasta, kun ekan bändin oli jo määrä aloittaa. Pikku kylmäkin meinasi tulla, minulle ja parillekymmenelle muulle musafriikille, mutta tässä sitä yhä ollaan. Illan avasi free jazz-trio Taco Bells, vieraanaan jouhikkomaestro Pekko Käppi. Ja toden totta, jatsi oli vapaata. Meikäläisen makuun jopa niin vapaata, että kun bändi joutui katkomaan myöhästymisen takia setistään vartin pois, ei se ainakaan mainittua meikäläistä sanottavammin haitannut. Keikka oli lajityypissään erinomainen, vaikkakin siis lyhyt, muusikkous oli kovaa luokkaa. Varsinkin perkussionisti Jaakko Tolvin soitantaa olisi voinut katsella ja kuunnella mainitun vartin pidempäänkin. Myös saksofonisti Sami Pekkolan saappaissa on jo jotain osattava, itseasiassa paljonkin. Mitä tulee Pekko Käppiin, niin pakko on mies nähdä myös omalla vedollaan pikapuoliin, jampparin sooloalbumi ”Rammat jumalat” (2013) on suorastaan huikea matka romunmakuiseen, tomwaitsmäiseen autokorjaamobluesiin, Käpin kansanmusiikkitaustaa unohtamatta.

Olin alunpitäen ollut kovinkin kiinnostunut näkemään Linjalla myös illan pääartistin, saksofonistilegenda Joe McPheen ja Chris Corsanon duon, mutta Tavastian kokonaisuus veti pidemmän korren. Joskus toiste sitten. llta jatkui Semifinalissa, jossa oli vielä tässä vaiheessa varsin väljää.

Paperilla Tornion hardcoreikoni Läjä Äijälän koneduo The Kolmas oli tietenkin näitä pakko nähdä-komboja. No, nyt on nähtynä. Sanotaan vaikka näin, että kyllä Läjän lahjat parhaiten kristallisoituvat pääbändissään Terveet Kädet. Tämänmuotoinen sivuprojekti Läjällä on ollut läjässä jo 70-luvun lopulta lähtien, mutta The Kolmannen keikat ovat varsin harvinaista herkkua. Kaksi miestä, kaksi konetta, setti jaettu viiteen sekvenssiin, jotka lausutaan numeroina mikrofoniin. Mitään oleelllista ei tapahdu uuden numeron alkaessa, en minä ainakaan huomannut. Lopussa vielä Läjä huutaa mikkiin suoraa huutoa. Hohhoijjaa. TK:n keikkaa odotellessa.

Brittiläinen Gnod jatkoi iltaa Tavastian puolella. Salfordin bändi on käsittääkseni jonkinlainen kulttinimi kotiseudullaan, pyörittäessään poikkitaiteellista klubiaan taidekoulun yhteydessä. Ehkä tämä bändi pitäisikin nähdä siellä, nyt jotenkin orkesterin krautrock meni hiukka sivu suun. Kyllä, nokkamies Neil Francis on ihan asialllinen saksofonisti, ja koko bändiltäkin jumitus sujui ihan mallikkaasti. Mutta miksi tuottaa se vasemmanlaidan kitaristi lentokoneella Suomeen asti juomaan kaljaa ja heilumaan? Maapallon sietokyky on jo rajoilla. Kaverin soitanta tai olemus ei tukenut millään tavalla bändin ilmaisua. Siksi Gnod taipuikin liian helposti bändistä ikäänkuin opiskelijakaaokseksi, taideprojektiksi. Musiikki sinänsä oli hyvää hidastelua, mutta jos puhutaan ihan oikeasti krautrockista, ja sen perinnön kannattelemisesta tähän päivään, niin pari bändiä myöhemmin saimme sitä oikeammin kuulla. Mutta jos koskaan eli ikinä eksyn Salfordiin, ja Gnodin taideklubi sattuu kohdalle, annan toisen tilaisuuden.

Seuraavan bändin jätin suosiolla väliin, alakerran Mr.Peter Haydenin, kovasti kehutun kotimaisen. Oli vain aika hengähtää ja avata Gnod-jumia tuopposella, ja kaverismiehen kanssa kuulumisia vaihtaen. Ihan hyvät oli kuulumiset puolin ja toisin, kiitos vaan, toivottavasti myös Haydenin keikka. Olen kuullut paljon hyvää bändistä, ja se tulee saamaan otannan mahdollisimman pian.

Tavastian puolella jatkettiin, ja hyvin jatkettiinkin. Vuonna 2001 perustettu Earthless tulee San Diegosta. Bändi nakkasi meidät aikakoneeseen ja viskasi kauas rockin historiassa taaksepäin, 70-luvun alkuun. Ja luukutti todella kovan vedon, niin kovan, että en ole tähän hetkeen mennessä kyennyt päättämään, kuka veti oman Supermassiveni kovimman kiskaisun. Ehkä nämä, ehkä Amenra. Bändi soittaa 13 vuoden jälkeenkin alkuperäisessä kokoonpanossaan. Rumpali Mario Rubalcaba mätkii sikäli tanakasti, että palvelukset kelpaavat myös Rocket From The Cryptille, ja tänään illan päättäneelle OFF!:lle. Tuntinen kiisi kuin siivillä, ja pääosin tietenkin kitaristi Isaiah Mitchellin ansiosta. Jampan luukuttamisesta tulee kovasti mieleen Steve Morse, mutta vertaamatta paras. Ja vaikka Earthlessin biisit venyvät lyhimmilläänkin varttisiksi, homma ei mene tekniseksi runkkaamiseksi, vaan kyse on koko ajan musiikista, ja vain musiikista. Ei kultaisia Rolexeja, ei Jack Danielsia lavajuomana, vaan upeita biisejä ja taituruutta. Kova veto. Joka sai taas miettimään, että joku ulkona tuolla, on nähnyt aikoinaan Jimi Hendrix Experiencen. Tosin se lohduttaa, että ne ovat nyt, hintana Jimin näkemisestä, vanhoja äijiä.

Semifinalin puolella todistettiin siis, että aitosaksalainen krautrock elää ja voi hyvin. Asialla oli berliiniläinen Camera, kraut nimeään myöten. En tunne bändin materiaalia riittävästi väittääkseni näidenkään kohdalla mitään mistään kuulluista biiseistä. En tiedä, onko se edes tällaisen kaman kyseessä ollen, mikään juttu sinänsä, että onko biisin nimi ”Camel” vai ”Gnortz”. Silti, kolmevarttia naulitsevaa jumitusta, joka ei pitkästyttänyt, vaan velloi eteenpäin ja kehittyi, mutta pienin askelin.

Tässä vaiheessa, katsoessani elämää taaksepäin, olisi pitänyt poistua. Mutta kiusaus nähdä yksi Supermassiven pääbändeistä oli tietenkin liian suuri. Olihan kyseessä punkin superkokoonpano OFF!, nokillaan alkuperäinen Circle Jerks-ja Black Flag-solisti Keith Morris. Ja lisäksi remmissä Red Krossin pitkäaikainen basisti Steven MacDonald, Burning Brides-kitaristi Dimitri Coats ja rummuissa jokunen rivi sitten mainittu, ja tänä iltana jo toisen vetonsa siis soittanut Earthless/Rocket From The Crypt/Hot Snakes-kannuttaja Mario Rubalcaba. Eli legendaa lauteilla.

Ehkä olisi pitänyt olla kovastikin enemmän ja hillittömämmin Morrisin äitibändien fani, jotta tästä olisi saanut riittävästi irti. Mutta jotenkin vain se koko hardcore-manerismi, että yy-kaa-koo-nee ja kymmenen sekunnin teaser biisistä, ja sitten yy-kaa-koo-nee ja kymmenen sekuntia seuraavaa. Ja se iänikuinen kitarankiertoulvotus näiden kiusankappaleiden välitäytteeksi. En tiedä. Kumpa tietäisinkin. Poistuin takavasempaan viimeistään siinä vaiheessa, kun Morris alkoi lässyttämään, että me ei olla täällä soittamassa Black Flag-biisejä, eikä Circle Jerks-biisejä, vaan OFF!:ia. Hei, mitäs vaikutit kahdessa aika käänteentekevässä punkbändissä? Ja luuletko, tai toivotko, ihan oikeasti, ettei jäbät toisella puolella maapalloa huutelisi toivebiisien nimiä? Huudella saa, pakko ei ole soittaa. Jos ahdistaa, kannattaa jäädä himaan.

Morris on, kuten keikkaseurani mainiosti totesi, Amerikan Pelle Miljoona. Nyt on teknisesti ottaen nähty OFF!, kyllä kai siihen riittää viisi kokonaista biisiä salin puolella, loput puolikasta bändiä baarin puolelta sivusilmäillen, ja se bändin toinen puolikas monitorista. Joskus käy näinkin, aina ei vain jaksa kyetä kiinostumaan tai kiinnostua riittävästi kykenemään.

Comme si, comme ca. Supermassivesta jäi vielä paljon hyvää näkemättäkin, siksi laaja oli tarjonta, ja mahdollisuuteni vain kahteen festaripäivään. Näkemättä jääneistä harmittavat eniten Roedelius ja Fabio Frizzi. Musiikillisesti, ainakin omalta kohdalta, Supermassive jäi erittäin plussan puolelle. Toivottavasti myös taloudellisesti järjestäjän kannalta, tämän soisi jatkuvan, ellei jopa laajenevan. Supermassive on Suomen Roadburn Festival, joka tekee arvokasta työtä meidän hyväksi, joilla ei joka vuosi, tai koskaan, ole mahdollisuutta matkustaa Hollannin Tilburgiin asti jumittamaan. Ja nykyään, kun 90%:lla kotimaisista festareista on samat esiintyjät, on Supermassive todella virkistävä poikkeus, ja aito odysseija halki undergroundin. KG

Elvis Costello (uk) @ Tampere-talo, Tampere 25.09.2014

En ole koskaan ollut minkäänasteinen Elvis Costello-diggari. Vika ei ole ollut artistissa itsessään tai tuotannossaan. En vain ole tullut yksinkertaisesti perehtyneeksi riittävästi, rockfriikillä kun riittää perehdyttävää yli yhden elämän kapasiteetin. Ja mitä tulee brittiläiseen Uuteen Aaltoon, olen aina ollut niin ylivoimaisesti Skids-miehiä, että moni muukin alan merkkitekijä on jäänyt paitsioon. Joten, vaikka lippu Elvis Costellon keikalle piti hankkia myyntiintulopäivänä jo keväällä, aika märkäkorvana tunnustan alapermannon penkille istuneeni. Tampere-talon Iso sali ei ollut tänään loppuunmyyty. Monia taatusti vieroksutti käsittämättömän kallis lipun hinta, joitakin ehkä keikan akustisuus ja se, että Costello esiintyi täysin yksin. Näillä rajaseuduilla tällaiset illat ovat todella harvinaista herkkua, olisi luullut keikan myyvän jo keväällä loppuun, vaan ei. Hyvä näin toisaalta, istumapaikoissa oli nyt jopa hiukan vaihdon varaa, jos koki saaneensa arvonnassa huonon. Konsertti starttasi muutamia minuutteja yli ilmoitetun iltakahdeksan. Legendaarinen hahmo asteli lavalle sinisessä puvussaan ja valkeassa lierihatussaan. Costellon taakse oli rintamaan aseteltu liuta erivireisiä akustisia kitaroita, ja hauskana yksityiskohtana kaksi valotaulua, joista toisessa paloi keikan alusta ”On Air”, ja toisessa myöhemmin ”Detour”. Pelkistäminen oli illan teema, niin ylöspanossa kuin biisien sovituksissakin. ”(The Angels Wanna Wear My) Red Shoes” avasi illan komeasti ja olikin, ainakin minusta siis, koko ensimmäisen puoliajan hienoimpia vetoja. Olkoonkin että (pääosin) akustisesti, mutta aika kovalla volyymilla Elvistä ajettiin, eikä sanoista aina tahtonut saada niin selvää, kuin olisi ollut periaatteessa mahdollista. Mutta kuten tavallista, soundi parani illan edetessä, joskaan ei koskaan riittävän hyväksi. Ensimmäisen erän huippuhetkinä koin myös räväkästi lähetetyn ”Come the Meantimes”, sekä vihellyssoololla varustetun ”Walking My Baby Back Home”. Jossain vaiheessa Costello esitteli itsensä omana ”special guestinaan” ja istuutui lavan oikealle syrjälle tuolille, tulkitsemaan hiukan rauhallisemman temmon lauluja. Ja osoittautui lisäksi todella hauskaksi mieheksi. Jutustelua ja tarinointia olisi mielellään kuullut lisääkin, toki ymmärrän että musiikkiahan tänne oli tultu kuulemaan. Sitten Costello yllättäen, ”My New Hauntn” jälkeen, teki ns. springsteenit ja poistui lavalta, vaikka kaikki tiesivät ettei tämä suinkaan ollut tässä, vain noin tunnin kohdalla. Encoreita, tai miksi näitä nyt voisi kutsua, tulikin sitten nimittäin liki kymmenen. Kyse ei ollut tietenkään encoreista sinänsä, vaan mietitystä dramaturgisesta tauosta. Ja kyllä, keikka sai kokonaan uutta virtaa. Sähköpianon avulla tulkittu kaunis ”Shipbuilding” käynnisti lopultakin koko illan mielenkiintoisimman osuuden. Väliin Costello tarttui kaiutettuun ja särötettyyn puoliakustiseen ja murjoi ilmoille napakat soolot. Tuli yhtäkkiä jostain mieleen,että mitä jos Buddy Holly olisi saanut elää pitkän elämän, millä tavalla kryptisemmin rockin kanoniaa olisi kirjoitettu. Eikä ajatus, väitän, todellakaan pelkästään lähtenyt Elviksen tunnusomaisista plekseistä. Ensimmäiseen encoresettiin saatiin vielä komea ”Slow Drag with Josephine”, johon MacManusin poika nykäisi salavihkaa illan toisen vihellyssoolon. Ja totesikin, ”olette onnekkaita, kuinka monella keikalla kuulette peräti kaksi vihellyssooloa?” Sitten herra irrotti kitarasta piuhan, astui pois mikrofonin luota aivan lavan etureunaan ja hiljensi katsomon esittämällä luomusti ”Alisonin”, klassikkoesikoiseltaan ”My Aim Is True” (1977). Aika harras hetki, sanoisin, jonka takia pelkästään kannatti olla paikalla. Ja sitten Elvis poistui jälleen lavan taakse. Mutta ei tämä ollut vielä tässäkään. Jälleen pianon takaa tulkittu ”I Dreamed of My Old Lover Last Night” aloitti lisäajan, ja upea ”Jimmy Standing in the Rain” jatkoi. Näillä vaiheilla Costello tarinoi olevansa kolmannen polven muusikko, ja isoisä Pat MacManusin soittaneen White Star-varustamon amerikanlinjalaivoilla vallasväelle 20-30-lukujen vaihteessa. Ja säestäneen sitä ennen mykkäelokuvia. Noiden aikojen ja menneiden muistoksi Elvis vetäisikin ”Jimmy Standingin” loppuun pätkän tunnetuinta Suuren Laman laulua, ”Brother, Can You Spare a Dime?”. Ja kaiken kauniiksi lopuksi, tulihan se sieltä. Costello tarttui vielä, ainoan kerran koko illan aikana, sähkökitaraan ja nykäisi yhden koko rockin historian keskeisimmistä biiseistä, eli Nick Lowen ”(What’s So Funny About) Peace, Love and Understanding”. Jonka ehkä tunnetuimmasta levytysversiosta itse vastaa. Olin kerran kuullut biisin livenä Lowen esittämänä, mutta tärkeää oli olla myös tänään, tässä ja nyt. Elvis Costello on vasta kuudenkymmenen ja tulee Suomeenkin vielä lähes takuuvarmasti. Olisi kerrassaan hienoa kokea mies minkätahansa muotoisen bändin kanssa, koen kuitenkin näiden biisien toimivan paremmin hiukan roisikätisempinä bändisovituksina. Raskaampaa kättä Elvis tänään myös yksin yritti, mutta joku tosifani sanoikin viisaasti, että ehkä myös hieman yliyritti. Silti, hieno ja intiimi ilta maailmanluokan laulunkirjoittamisen äärellä. Nyt on otettava Costellon tuotanto tehotarkasteluun. Parempi nimittäin myöhään kuin ei milloinkaan. KG

Louise Distras (uk), Kari Peitsamo, Eppu Normaali, Softengine @ Työväen Musiikkitapahtuma, Valkeakoski 25.07.2014

Henkilökohtaisena syntymäpäivänäni minusta tuli Valkeakosken paahtavassa helteessä parinkin asian fani. Ensinnäkin perinteisen Työväenmusiikkitapahtuman. Ja toisekseen muuannen Louise Distrasin, joka huimalla keikallaan päätti Työviksen pikkulavan perjantain. Aiheesta kohta lisää.

Olin kaikki nämä vuodet onnistunut olemaan osallistumatta Musiikkitapahtumaan varsinaisena festivaalina, olin takavuosina nähnyt vain muutaman irtonaisen urheiluhalli-ja laululavakeikan tapahtuman oheisina. Vihdoin koitti aika paikata tilanne, ja hyvin kävi. Tosi hyvin. Työväen Musiikkitapahtuma osoittautui sujuvasti järjestetyksi, positiiviseksi, rennoksi ja pääosin ruuhkattomaksi kaupunkifestariksi, jonne aion jatkossakin tulla. Varsinkin, ja semminkin, jos ohjelmisto pysyy nykyisenkaltaisen laadukkaana, ja jopa hiukan jatkossa kansainvälistyy.

Missä muualla festivaalin voi järjestää kaupungin keskustassa ja paperitehtaan pihassa, yhtäaikaa? Koskissa voi. Tehtaan piiput ja iltavalot antavat ainutlaatuiset puitteet Paperitorille, jolle kahden lavan osalta tapahtumat painottuvat. Miljöötä ei myöskään pilaa sijainti kanavan rannassa ja Myllysaaren vanhojen tiilirakennusten kupeessa.

Oman iltani avasi varsinaisesti Kari Peitsamo. Olin toki antanut muutaman biisin mahdollisuuden seinäjokelaiselle Softenginelle, joka edusti ansiokkaasti maatamme tiedättekyllämissälaulukisoissa Köpiksessä taannoin (tässä blogissa ei laulukisoja mainita nimeltä). Kaikki kunnia nuorille janttereille sinänsä. Soitto sujuu, lavaliikunnasta saa kevättorkkaan helposti kasin ja käytös on muutenkin korrektia. Mutta jotain valtavan tärkeää puuttuu. Jotain, mikä tekee vaikkapa White Liesista maailmanluokan bändin, mutta Softenginesta ei. Biisit. Monin paikoin yritystä on, oikein siis kovaakin, mutta biisimateriaali ei vain tunnu riittävän. Edes laulukisahitti ”Something Better” ei väräytä henkilökohtaista kylkiviivaani. Pieni linjantarkistuskin voisi toimia, ollako brittiläistä kitaravetoista, vai enemmänkin elektroon kallellaan olevaa tanssimusaa. No, hyviä poikia, minä vain en solahda kohderyhmään. Jonne solahti yhä kasvava joukko nuoria tyttäriä, ja hyvä heille niin.

Entä Kari, vastikään Georg Malmstenin suomenennätyksen levyttävänä artistina rikkonut mies (mitä tulee siis levytettyihin biiseihin määrällisesti). Olen nähnyt aikamoisen tukun Peitsamon keikkoja pitkähköllä otannalla. Viime vuosina on kuitenkin ollut niin, että kun näkee yhden, on nähnyt samalla kaikki seuraavalta kolmelta vuodelta. Kari pyörittelee samoja lauluja, toistelee samoja supliikkeja, puhuu enemmän kuin soittaa, ja poistuu kun keikka on parhaassa vauhdissa. Näin on ollut jo pitkään. Uusia levyjä tulee sitä tahtia, ettei biisejä voi edes livekuntoon opetella. Silti on sanottava, että Peitsamo suplikoi todella monen stand-up-koomikon suohon, Kari on hauska mies hillittömässä rocktähdettömyyden itseironiassaan. Toisaalta, kun on kuullut samat läpät viimeisen viiden vuoden aikana monesti, alkaa jo väsyttää, vaikka nyt puhutaankin pitkäaikaisesta fanisuhteesta, ja vain 45-minuutin vedosta. Ja taas kolmaalta, onhan se tälle illalle järjettömän hauska hetki, kun Peitsamo omistaa ”Lennon elää”-klassikkonsa Twist Twist Erkinharjulle.

Päälavan takaseinään on tällä välin nostettu valtava gobeliini, murheellisten laulumaiden teemalla. Kuvan kohoava kirveskäsi ja lavalle roudatut Marshall-niput enteilevät tietenkin suomirockin mastodontin, Ylöjärven Rollareiden keikkaa. Lavan eteen alkaakin pakkautua työväestöä oikein huolella. Päivällä tapahtunut pohdinta siitä, niinköhän jengi tällä helteellä liikahtaa, on ollut turhaa. Reppujen jupinalla käynnistää puolitoistatuntisensa Eppu Normaali. Hittipitoista settiä lupaili Martti Syrjä jo alun spiikeissään. Ja sellainen toki saadaankin. Hittipitoisuutta rikotaan muutamin kohdin, mutta ei kovin kiinnostavasti. Eppujen keikasta jää itselle hyvinkin suorittava fiilis, mutta osasin kyseistä tunnelmaa toki odottaa, siksi kaikki osaltani ihan ok. Kun näkee ympärillään tuhansien ihmisten tipitiin ja kuulee käytännössä kaikki biisit laulettavan mukana, ei voi kuin ihailla Eppujen saavuttamaa sinänsä. Varsinkin setin alkupäässä bändi on tosin sovittanut biisejä jo itselleenkin liian vaikeaksi, käsittämätön kompastelu muutamin kohdin aiheuttaa ainakin meikäläisen kohdalla asfalttia kiusaantumista. Mutta kun päästään osastoon ”Tahroja paperilla”, ja sen suoraviivaisen raskaaseen (Eppu-termein raskaaseen) sovitukseen, ja unohdetaan progeilu ja itsensä viihdyttäminen, ollaan saman tien asiain ytimessä. Mielettömän komea veto, jonka takia pelkästään Eppu-keikka kannatti tähän väliin nähdä. Sitäpaitsi tässä lama-Suomen tehdasmiljöössä, rakkauslauluksi tarkoitettu klassikko onnistuu saamaan myös syvempiä merkityksiä.

Varsinaisesti repullinen hittejä päättyy niinikään käsittämättömän komeaan tulkintaan ”Kahdeksas Ihme”-albumin liveklassikosta ”Voi kuinka me sinua kaivataan”. Olin pitänyt vuosikausia tätä biisiä jollotuksena, mutta tämän nykäisyn jälkeen, en pidä enää. Bändi soittaa niin komeasti, kuin vain tällä kokemuksella pitääkin, ja Akun loppurumpujen ukkosjumalasoundi saa päät pyörimään yleisössä, mistä tämä nyt tulee? Huikea lopetus, jonka todellakin olisi pitänyt olla lopetus. Kun Eput kävelevät lavalle encoreihin, rikkomaan oman huolella rakentamansa dramaturgian, poistun takaoikealle. En ole encoresmiehiä, enkä ainakaan tälläisen setinlopetuksen jälkeen, joka juuri on nähty. Yksi komeimmista varsinaisen setin päätöksistä kotimaiselta artistilta ehkä koskaan. Siitä Epuille iso kämmen.

Työviksen perjantain todellisen jymypaukun tarjoavat kuitenkin nuori nainen Britanniasta, ja hänen akustinen kitaransa. Homman nimi on melodinen, ohuesti folkahtava punk kantaaottavilla sanoituksilla. Toisin sanoen, muodikkainta mitä nyt voi tehdä, mutta kun tämän tekee tosissaan ja oikein, ollaan muodeista kaukana. Julistajan nimi on Louise Distras, ja kolmevarttisella vedollaan Louise näyttää, mistä Työväen Musiikkitapahtumassa yhä voi, ja voisi, olla kyse. Minusta tulee kolmannen biisin kohdalla fani, ja näin pääsee harvoin sanomaan. Distrasilla on upea, tumma ääni. Ja sitä ei säästellä. Viimeistään ”The Hand You Holdin” kohdalla päätän palata paitsi joskus Distrasin keikalle, myös Tehtaanpuistoon, jos mikäli täällä tämmöisiä asioita kuulee. Distrasin setin alkaessa PAM-lavan edustan penkit ovat tyhjiä, yleisö on pieni ja kaukana. Mutta muutaman biisin kuluessa sana leviää ja tunnelma kohoaa. Nuori nainen ottaa työvoiton, ja alunpitäen oudoksi ja vääräksi tuomitsemani keikan aloitusaika onkin juuri oikea. Mahtava meininki. Distrasista puhutaan tämän vuosisadan Joe Strummerina, eikä oikeastaan ihme. Jos Louisen iso esikuva Billy Bragg sanoo, Strummerin ohella, nimenä mitään, kannattaa tutustua Distrasin melodiseen julistukseen. Ja hoitakaas hei joku nyt tyttö klubirundille talvella, jooko?

Siinä Työväen perjantai osaltani. Puitteet kunnossa, soundit kohdillaan, palvelu ystävällistä ja nopeaa, eikä kukaan seissyt varpailla tai töninyt.  Ja hei, älkää antako tapahtuman nimen hämätä. Työväestöähän tässä ollaan kaikki, kaikki me työssäkäyvät. Työväen Musiikkitapahtuma ei ole poliittinen, se kantaa solidaarisuuden perintöä. Suuria, ja monet inflaatiot kärsineitä sanoja, mutta sanoja siinä missä muutkin. KG

Patti Smith (us) @ Nordea Kontserdimaja, Tallinna 21.07.2014

Pari kertaa vuodessa on päästävä entiseen kotikaupunkiin Tallinnaan, tapaamaan ystäviä ja hakemaan ns. täysi lasti. Käynti pitää tietenkin ajoittaa niin, että kaupungissa takuuvarmasti soittaa joku näkemisen arvoinen artisti. Tällä kertaa ajankohdan valinta oli helppo, nimittäin punkin kummitäti Patti Smith ja hänen orkesterinsa soitti ensimmäisen koskaan keikkansa Eestissä, ja itseasiassa Baltiassa ylipäätään. Eli taas sai olla livehistorian äärellä.

Nordea Kontserdimaja vaihtoi taannoin omistajaa, sehän tunnettiin Nokia-etuliitteisenä valmistuessaan. Sijainti keskellä kaupunkia ja muutkin puitteet tekevät Solaris-keskuksen konserttisalista yhden parhaista lähimainkaan. Akustiikka on maailmanluokkaa, palvelu pelaa, kaikilta istuimilta näkee ja kuulee. Ja ennenkaikkea, lippujen hinnat ovat inhimillistä tasoa. Eestissä taide kuuluu (melkein) kaikille. Aika monta huippukonserttia täällä tulikin aikoinaan nähtyä, niinkuin nyt vaikkapa Procol Harum, Ian Andersson ja Rufus Wainwright. Muutamia parhaita mainitakseni. Ja sitten tuli punkpyörää keksimässä ollut 67-vuotias taiteilija New Yorkista, ja napsautti tauluun niin kovat lukemat, että keikka kilahti omaan ja henkilökohtaiseen Top20:een, ja oli kolmesta näkemästäni Patti Smith-keikasta se ehdottomasti kovin. Tähän asti. Ja jatkoa jäin odottamaan saman tien.

Tiedossa oli, että hittipitoinen setti tulee, ja että jo pelkästään viimevuotisen Tampere-talon keikan perusteella laatua on odotettavissa. Molemmat toteutuivat. Bändi astelee lavalle muutaman hetken sovittua myöhemmin, ja Patti Smith osoittaa tyylitajunsa jo ennenkuin edes lauteille pääsee. Salin valot sammuvat, ja yleisön annetaan pyytää rytmikkäin aplodein Pattia lavalle ainakin minuutin, pidempäänkin. Ja sitten odotus palkitaan. Ensimmäisen koskaan Patti Smithin Baltian keikan saa aloittaa nykyinen vakialoittaja, ”April Fool” viimeisimmältä albumilta ”Banga” (2012). Basisti Tony Shanahanin kanssa kirjoitettu letkeä ralli ei vielä ihan kuulosta siltä, miltä Kontserdimajan kuuluisi kuulostaa, mutta pian soundit saadaan huippukuosiin, ja bändikin tuntuu toimivan. Pattin oma poika Jackson Smith soittaa tällä kiertueella kitaraa (kyllä juuri se isoksi karpaasiksi kasvanut poika, jolle Patti kirjoitti yhden kauneimmista ikinä kuulemistani lauluista eli ”The Jackson Song”, vuoden 1988 albumille ”Dream of Life”). Pianoa soittaa Pattin tytär Jesse Paris Smith, bassossa on siis vuodesta 1996 Pattin rinnalla soittanut Tony Shanahan ja rummuissa Eric Hoegemayer. Ja vaikka tämä kokoonpano ei mitään varsinaista virtuositeettiä edustakaan, ehkä lukuunottamatta Shanahania, niin sillä ei edes ole väliä, virtuositeetti on Patti Smith itse. Esimerkiksi poika-Jackson vaikutti tämän illan perusteella relatiivisen keskinkertaiselta kitaristilta, mutta ei Patti Smith-iltoihin tulla kitaristia katsomaan.

Patti Smith on naispuolinen Bruce Springsteen, samalla tavalla saarnaaja ja hengellinen johtaja. Ja nyt puhutaan tietenkin rock’n’rollhengellisyydestä. Umpiuskonnollisessa kodissa kasvaneena Smith tietää mistä naruista nykiä. Kädet kohoavat usein saarnaajakorkeuksiin ja manerismi on muutenkin herätyskokouksista tuttua. Illan kakkosbiisi ”Rodondo Beach” menee vielä soundeja säätäessä ja yleisöön tutustuessa, mutta kolmantena kuultava ”Dancing Barefoot” varsinaisesti avaa pelin. Ja loppu puolitoista tuntia onkin sitten pelkkää juhlaa.

Ensinnäkin, on hienoa nähdä Patti jälkikasvunsa kanssa samalla lavalla. Elämä jatkuu, vaikka Patti olisi aika ajoin voinut päättää toisinkin. Kaksi elämänsä miestä haudanneena ja äärimmäisessä taiteilijaköyhyydessä vuosikausia kituuttaneena tämä lady voisi olla kyynikko ja katkerikko. Vaan ei ole. Kärsimyksen jalostavaan vaikutukseen en usko, mutta Patti Smithin kohdalla suostun edes harkitsemaan ajatusta. Ja toisekseen, kuten viime Tampere-talon arviossanikin totesin, Patti Smith parantaa koko ajan.

My Bleaken Year” improtaan sanoiltaan uusiksi, sen Patti laulaa suoraan Eestin kansalle. Ja vaikka lähes loppuunmyydystä salista vain jokin prosentti on toden teolla kokenut neuvostomiehityksen vuodet, kaikki tietävät silti, mistä on kyse. Ja vaikka maa on ollut vapaa jo kohta neljännesvuosisadan, vapauden sanoma on alati ajankohtainen. Ja varsinkin nyt, kun nyky-Neuvostoliitto pullistelee jälleen ja tönii etupiirejään. ”Ghost Dance” omistetaan äskenmainitun järjenvastaisen pullistelun äskettäisille uhreille, eli Malaysianin lennolla kuolleille. Ja ainakin meikäläisellä on kymmenen litran tippa silmäkulmassa, kun Patti Smith sulkee upean biisin hokemaan ”pray for the Ghosts”. Yksi omista ehdottomista suosikeistani Smithin kataloogissa, eli ”Gone Again”-albumin huikea ”Beneath the Southern Cross” omistetaan Pattin ystävälle, vain muutamia päiviä sitten menehtyneelle Johnny Winterille. Itselläkin oli ennakkolippu hankittuna Winterin Tampereen keikalle, mutta nyt sitä keikkaa ei koskaan tule.

Kauaa ei ole myöskään Patti Smithin toisen ystävän poismenosta, eli Lou Reedin, jonka ohjelmistosta bändi vetäisee komean version ”Perfect Daysta”. Viimeisimmän albumin nimiraita ”Banga” kirvoittaa Pattilta, taustalaulajina toimivilta Jacksonilta ja Shanahanilta, sekä valveutuneelta yleisönosalta koirien ulvontaa. Aivan kuten viimeksikin. Silloin biisi valahti aikalailla ohi itseltäni, mutta nyt sekin todistuu vahvaksi ja jänteväksi rokettirolliksi. Samoin ”Pissing in the River”, joka ei koskaan ole ollut suosikkiraitojani saa tänään niin maagisen käsittelyn, että nyt ymmärrän jo paljon paremmin. Ja tästä magia vasta alkaa. Patti Smithin tytär aloittaa pianointron ”Because the Night”-klassikkoon, joka tänään omistetaan Jessen ja Jacksonin isälle, edesmenneelle Fred ”Sonic” Smithille. Hetki on huikea. Seitsemäs ”Because the Night”-livekokemukseni on totta. Kolmesti Pattin esittämänä, lopuista on vastannut tiedättekylläkuka, eli biisin toinen kirjoittaja Bruce Springsteen. Yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä rocklauluista saa tänään hiukan hätäisen luennan. Kuten jo totesinkin, tämän kokoonpanon karismaa kannattelee yksin mastro Smith. Mutta silti, tärkeä hetki tämä on aina.

Mutta mutta. Sama juttu kuin viimeksikin viime vuonna, yleisö ei edes mene täysin pähkinöiksi ”Because the Night”’sta, kyllä se näköjään sen perinteisen keikanlopettajaisen vaatii, eli Them-coverin ”Gloria”. Kymmenittäin jengiä syöksyy lavan eteen pomppimaan ja tanssimaan, meininki on mahtava, laulupidu on pystyssä. Eikä Patti bändeineen ilman encoreita täältä tietenkään selviä. Ennakkoon on tiedossa, että ”People Have the Power” kuullaan tietenkin, juuri tässä maailmantilanteessa jälleen hyvin ajankohtainen laulu. Komein kuulemani luenta yhdestä Smithin isoimmista hiteistä. Eestiläiset saavat vielä bonuksena toisenkin klassikon, nimittäin ”Rock’n’roll Nigger”, jossa Patti itsekin tarttuu kermanväriseen Stratocasteriin ja ulvottaa sitä kuin viimeistä päivää, raastaa Stratosta kielet poikki, ja huikea ilta yhden koko rockhistorian karismaattisimmista ihmisistä sanan äärellä on paketissa. Loppubiisi myös osoittaa kuinka tärkeä hahmo Patti on ollut silloin, kun punk oli vielä pilkkeenä silmäkulmissa, eikä sitä oltu varsinaisesti edes keksitty.

Ilta jatkuu kosteana Tallinnan yössä. Kiitos seurueeseemme liittyneen Kosmikud-yhtyeen jäsenen, ilta jatkuu samassa paikassa, missä Patti bändeineen illastaa. Ja saan kuin saankin, muutaman tunnin ujoilun jälkeen, sanottua muutaman kiittävän sanan itselleen Patti Smithille. Ilta jatkuu entistä kosteampana vielä muuallakin, virallisten PS-jatkojen merkeissä. Joukossa vilisee Eestin rock-kermaa, mutta nähdäänpä paikalla myös herrat Jackson Smith ja Tony Shanahan. Aamuyön tunteina kun taksi kotiuttaa, mieli on hyvä, että Tallinnan matka osui ehkä jopa hansakaupungin vuoden tärkeimpään rockiltaan, mene ja tiedä. Mutta kova rockilta se jokatapauksessa oli. KG

Flogging Molly (us/ie), Damn Seagulls @ Pakkahuone, Tampere 19.11.2013

Tampereen Tullinaukiolla tihuttaa vettä, Pakkahuoneen sisäänotto jonoutuu. Salin puolella on jo tupa turvoksissa, lämppäribändi on juuri aloittanut. Jotenkin masentaa selittämättömästi heti alkuunsa. Katson mainittua lämmittelijää, helsinkiläistä Damn Seagullsia kaukaa muutaman biisin. Yritän päästä ”fiiliksellä messiin” (Kari Peitsamo), mutta tänään ei onnistu. Kesän ja syksyn mittaan tuli nähtyä useita lämppärittömiä iltoja, ja niihin alkoi jotenkin jo tottua. Tottua siihen, että ajoittaa itsensä siististi paikalle juuri kun itse artisti on aloittamaisillaan, eikä tarvitse suhtautua illan kakkosbändiin lainkaan.

Damn Seagulls saanee itseltäni paremman otannan joskus toiste, nyt en tohdi sanoa paljoakaan. Klubin puoli ja viilentävä Brooklyn Ale kutsuivat (tosin tänään sekin ale kaadettiin, marrasmasennusta alleviivaamaan, muovituoppiin). Muutamastakin biisistä ymmärsin, miksi tätä bändiä on Suomen rockmediassa hehkutettu kotitarpeen tuolle puolen. Omasta katsantokannastani lähinnä se tuttu ja usein mainitsemani, eli karisman (ja omaperäisyyden) puute, sai siirtämään Seagullseihin tutustumisen tuonnemaksi. Ehkä.

Illan odotettu ykkösesiintyjä oli tietenkin ahkera Suomen-kävijä Flogging Molly. Puhutaan yhdestä 2000-luvun uskollisimmista maammekävijöistä, joista löytyy mielenkiintoista tilastointia Nuorgamin linkistä, täältä: http://www.nrgm.fi/artikkelit/me-rakastamme-suomea-2000-luvulla-eniten-suomessa-esiintyneet-ulkomaiset-yhtyeet-kesan-2012-paivitetty-versio/    Ja huomatkaa, että tämäkin lista on jo viimevuotinen. (Itse olen listan bändeistä onnistunut 2000-luvulla näkemään vain 15, jos nyt siis ketään kiinnostaa.)

Los Angelesissa vuonna 1997 perustetun Flogging Mollyn leipälaji on irlantilaispoljentoinen folk punk, eli tuttavallisemmin irkkupunk. Ja siinä lajityypissä Molly onkin Poguesien seuraajista aivan parhaita ja pisimmälle päässeitä, varsinkin kun lukuun otetaan (tietenkin) myös maanmiehensä Dropkick Murphys. Varhain olin siis ennakkolippuni hankkinut ja iltaa kovasti odotellut. Vastasiko, kannattiko, täyttyikö? Kyllä. Ja ei.

Sovittuun aikaan klo 21, laulava kitaristi ja bändin eittämätön nokkamies Dave King johdattaa joukkionsa lavalle, jonne tulomusiikkina soi yksi kaikkein kovimmista kautta aikain, eli The Who’n ”Baba O’Riley”. Aika ankara valinta. Pitää tällä alkuhehkutuksella olla jo omakin katalogi kunnossa. Siitä ei jää Dave Kingillä kiinni. Kuinka moni bändi voi soittaa tasan puolitoista tuntia pelkästään hyviä biisejä? Joo, ymmärrän, pitää määritellä ”hyvä biisi”. Tarkoitan kuitenkin, että mukaan ei tarvitse mahduttaa typeriä rumpusooloja, sinkkujen C-poskia tai albumeiden bonusraitoja. Eikä tarvitse, edes itseään viihdyttääkseen, soittaa covereita.

Alusta lähtien ankara paahto päälle, suvantoja ei tällä keikalla juurikaan tunnettu. Muutama avausbiisi menee siihen totutellessa, että tänään ei tämän kummempia soundeja saada. Kaikki instrumentit toki saadaan esiin, mutta laulu ajetaan (liian) tutusti yli, ja sanoista on vaikeaa saada selvää. Paikalla oli nimittäin muitakin, kuin bändin 20 kertaa nähneitä, jotka potentiaalisti osaavat sanat ulkoa. Keikka käynnistyy kunnolla ”Selfish Man”in kohdalla, ja aivan viimeistään ”Drunken Lullabies”lla. Kiivasta poljentoa, alkaa janottaa, tekee mieli tuopposta Guinnesia. Mutta jotain muutakin puuttuu kuin Guinness. Puuttuu pikkuinen kellariklubi New York Cityssa, tai mikä tahansa tälle bändille soveliaampi mesta. Osa Mollyn intensiteetistä valuu vanhan tullikamarin seinille. Ja toistanpa vielä, tämänmuotoisen bändin pitäisi kuulostaa paremmalta.

Keikan alkupään itselleni tärkein veto on ”The Kilburn High Road”. Asuin taka-aikoina pari vuotta Lontoon Kilburn Parkissa, ja vaikka KHR ei ollutkaan aktuaalinen kotikatu, niin se oli nurkantakuinen oma high streetini. Kun King spiikkaa sisään ”Tobacco Island”, tarinaa pakkotyöhön 1600-luvun Barbadokselle roudatuista irlantilaisista naisista ja lapsista, tuntuu jotenkin kovasti siltä, että suurin osa jengistä ei tiedä miksi tämäkin biisi on tehty, tai mistä siinä lauletaan.

Illan komein veto on hyvin lähellä olla ”This Present State of Grace”. Banjon, tinapillin ja haitarin kolminaisuus on tässä musiikinlajissa tappava yhdistelmä, ja tänään onneksi kaikki saatiin tulemaan tiskistä läpi, välillä joskin hädintuskin. Erityisesti Kingin välispiikkejä joutui oikein pinnistelemään. Ja kun ei Dave Kingillekään sitä mainittua karismaa ole kauhalla jaettu, niin ei sitä voi kauhalla vaatia takaisinkaan. Katseet kääntyvät basisti Nathen Maxwelliin, joka tuo eturiviin eloa. Bridget Reganilla, Kingin vaimolla, olisi samat edellytykset. Mutta ainakin tänään Bridget toimitti lakonisesti viulua ja tinapilliä, taidolla ja herkkyydellä tosin.

Tänään oli itselläni kestämistä myös muiden kuulijoiden suhteen. Tiedättehän, joskus on vain iltoja, että haluaisi olla yksin keikalla, mikäli se suinkin olisi teknisesti mahdollista. Petyin tavallaan itseeni, että en satojenkaan keikkojen kokemuksella edelleenkään jaksa sietää vieraan ihmisen tanssia sylissäni, rokkipoliisien huutoa korvassani tai silkkaa isouttaan töniviä kanssamatkustajia.

Kun kaikki Flogging Molly-hitit oli kuultu, oli kysymys vain, millä tämän enää voi päättää? Kyllä, ”If I Ever Leave This World Alive”. Ei ollut tänään huono keikka bändiltä. Miksaajalta keskiverto, itseltäni huono. Ei saisi häiriintyä lavan ulkopuolisista ärsykkeistä liikaa. Ja lähemmäs lavaakin olisi pitänyt päästä, mutta kun on ainoat varpaat kuitenkin vielä ihan käyttökunnossa. Yhden lääkkeen olisin tosin näihin vaivoihin tiennyt. Jos tilanne olisi sallinut, olisin määrännyt itselleni moukun kuivaa Jamesonia ja pari tummaa tuoppia.

Ensi kertaan Flogging Molly. Tässäpä bändi joka kannattaa kokea useana otantana. Ja siihenhän Molly ahkerana Suomen-vieraana tarjoaa puitteet. Tässä vielä maistiainen niille, jotka eivät paikalle päässeet. Jotenkin näin se Tampereellakin meni. Flogging Molly Live in Los Angeles: http://www.youtube.com/watch?v=B9yACL7qUKw                                                                                          KG

Patti Smith and Her Band (us) @ Tampere-talo, Tampere 08.07.2013

Olin nähnyt Patti Smithin bändeineen edellisen kerran loppukesällä 2005 Helsingin Juhlaviikkojen Huvila-teltan keikalla. Punkin kummitädiksikin tituleerattu taiteilija Smith veti silloin ikimuistettavan kovan keikan, joka on pitkään säilynyt jopa ihan niiden kaikkein muistettavimpien joukossa. Nyt kun alkukesän keikkaskene oli kuivahtanut töiden ja klubien kesälomien takia pystyynkuolleeksi, oli odotukset pitkän kuivan kauden päättävälle Patti Smithin Tampere-talon keikalle erittäinkin korkealla.

Kun istuin kongressisalin permannon keskirivin keskelle, omalle numeroidulle paikalleni, olin keskimäärin itseäni iäkkäämpien ympäröimänä. Aika lailla samantien aloin odottaa, että pääsisin pois, tälle artistille täysin väärästä ympäristöstä. Mutta että jospa ennen sitä, ja siinä välissä, Patti Smith nykäisisi erittäin kovan keikan. Molemmat toteutuivat. Pääsin pois, ja jo 66 vuotta täyttänyt Smith näytti kuinka välttämättömiä asioita rock’n’rollin taiteessa ovat karisma ja näkemys. Ja nykäisi bändeineen periaatteessa aika huiman keikan.

Muutamalla viime vuonna ilmestyneen ”Banga”-albumin raidalla lähdettiin liikkeelle. Näistä ”April Fool” on jonkin verran saanut radiosoittoakin, mutta tunnustaa pitää, että itse albumi ei ole käsissäni kulunut, ainakaan toistaiseksi. Varsinaisesti katsoisin keikan kuitenkin pärähtäneen käyntiin vasta lainabiisillä, eli Eddie Cochranin ”Summertime Blueslla”. Erittäin kulunut ja puhkisoitettu ralli taipui Pattin ja bändin käsissä ehkä parhaaksi koskaan livenä kuulemakseni versioksi. Arvostan. Ja sitten maaginen ”Fuji-san” tuoreelta albumilta, kumarrus ja kunnia Japanin pyhälle vuorelle. Upea biisi, jossa orkesteri (Lenny Kaye, Jay Dee Daugherty, Tony Shanahan ja Jack Petruzelli) viritteli konettaan jo kierroksille The E Street tai The Dukes. Kuulaasti bändi soi, vaikka välillä kammettiin raskaammallakin kädellä. Ja huimaa on toki se, että Lenny Kaye on uskollisesti ollut mukana aivan alusta alkaen, eli vuodesta 1974, ja rumpali Doughertykin vuodesta -75 lähtien.

Kauniin ”This is the Girl”-laulun Patti on tehnyt, ja nytkin omisti, Amy Winehousen muistolle. Sitten lyhyt laulu Edward Snowdenille, nykyajan sankarille, ja ikäänkuin terveisinä vaikkapa Suomen tasavallan presidentille, että Kylmä Sota on jo ohi, asioista voi puhua ihan niiden etu-ja sukunimillä. Pienen suvantovaiheen päättänyt, hypnoottinen ”Beneath the Southern Cross” vuoden 1996 ”Gone Again”-albumilta soitettiin pitkänä versiona, Patti itsekin akustiseen kitaraan tarttuen. Sitten erittäin turha, kolmesta biisistä koostunut potpuri, jonka bändi soitti Lenny Kayen toimiessa solistina. Patti itse ei malttanut mennä takahuoneeseen, vaan tanssahteli permannon käytävillä yleisön seassa, siksikin siis täysin turha välike muuten mainiolla, ja mainion kompaktilla, keikalla.

Patti Smith on sen tason artisti, ettei superhittejä tarvitse encoreihin säästellä. Niistä usea kuultiinkin varsinaisen setin loppuli’un aikana, kuten vaikkapa ”Pissing in a River” ja ”Dancing Barefoot”. Sitten Patti alkoi seuraavan biisin intron aikana letittämään tukkaansa ja kyllä, sieltä se lähti, yksi rockhistorian komeimmista biiseistä, sanokaa mitä sanotte. Eli Pattin ja Bruce Springsteenin yhdessä vuonna 1978 laatima megahitti ”Because the Night”, jonka olen nyt siis tänä vuonna kuullut livenä jo kahdesti. Kolmatta odotellessa. Tähän iskusäveleehen tamperelaisyleisökin viimeistään sekosi ja loppuaika mentiinkin sitten kollektiivisesti seisaaltaan. Varsinaisen setin päätti, tietenkin, ”Gloria (In Excelsis Deo)”, joka yleisölle näistä kahdesta viimemainitusta tuntui kuitenkin olevan se kovempi juttu.

Valaiskaa, jos tiedätte, kuka keksi encoret rokkikonsertteihin? Tapahan oli tavallaan tuttu teatterista ja oopperasta, että tullaan show’n jälkeen särkemään illuusio juuri esitetystä, ”katsokaa, se olikin vain esitys, olemmekin vain hikisiä näyttelijöitä”. Mutta kuka veti rockhistorian ensimmäiset ylimääräiset, ja missä tilanteessa? On tästä ollut ennenkin puhetta, mutta onpahan monin paikoin todella kiusallinen tapa, ja miljoonat ovat ne tavat millä artistit tästä pakkopullasta yrittävät selviytyä. Tänään homma hoidettiin tyylikkäästi, nimittäin olemalla spiikkaamatta illan viimeistä biisiä, joka ei siis sitä kuitenkaan olisi. Joten, miksi väittää niin. Ja tyylikkäästi Patti Smith ja Hänen Orkesterinsa vetikin vain kaksi ylimääräistä. Ensin ”Banga”, mutta keskeisempänä ”People Have the Power”, omassa levyhyllyssäni puhkisoiton uhan alla vuosia eläneeltä ”The Dream of Life”-paluulevyltä (1988). Näin biisein mentiin tänään: http://www.setlist.fm/setlist/patti-smith/2013/tampere-talo-tampere-finland-bd9618a.html

Patti Smith parantaa vanhetessaan, kuulin monen sanovan Tampere-talon pihalla. Juuri niin, mutta silti itselleni vuoden 2005 keikka säilyttää ykkösasemansa. Ja se johtuu Tampere-talosta. Täällä ei yksinkertaisesti rockartistien pitäisi esiintyä. Tämä on kongressikeskus, ja varmasti hieno paikka kuunnella vaikkapa täällä ahkerasti konsertoivaa Tampereen Filharmoniaa, mutta ei rockmusiikkia. Me innokkaimmat lipun ostaneet, ja me jotka eniten olisimme Patti Smithin halunneet nähdä, olisimme kyllä mahtuneet Pakkahuoneelle. Joka ainakin tietääkseni oli tänään tyhjillään. Ja jos bändissä on viisi henkeä, plus teknikot, ja se soittaa peräti kolme keikkaa inhimillisten etäisyyksien päässä eteläisessä Suomessa, niin miksi ihmeessä lippu maksaa 67 euroa? Siksi, että esim. Tampere-talolla maksetaan niistäkin tiloista, joissa ei tänä iltana soitettu. Ja nimestä ja maineesta ja arkkitehtuurista ja samoista käsittämättömistä asioista, kuin Finlandia-talonkin konserteissa. Siksi myös Helsingin Musiikkitalon keskihinta Patti Smithin keikalle, eli 72 euroa, tuntuu yleisön pettämiseltä. Taiteen piti kuulua kaikille. Ovien piti olla kaikille auki. Näillä hinnoilla ei ole. Mutta äänestetään jaloillamme, aina kun voidaan. ”People Have (nimittäin) the Power.”

Yhtäkaikki, olipa ilo ja kunnia päättää alkukesän kuiva ja keikaton korpivaellus Patti Smithin ja bändinsä lopultakin erinomaiseen vetoon. Jos Patti on 66-vuotiaana näin kovassa iskussa, tämä ei liene välttämättä edes viimeinen kerta. KG

Krow (bra), Undercroft (chi), Scarecrow (fin), Ohne Kontrolle (ger) @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 12.09.2012

Keikkis muutti hiljattain Hämeenlinnaan, joten niin se nyt on, että Suisto-klubi on meitsin tai meikäläisen kotirockpesä. Lähin ja oikeimmat rokkiklubin määreet täyttävä, mainio mesta kaikenkaikkiaan. Ja tärkeä elämän ylläpitäjä, kun kaupungin muista paikoista Sirkus tuntuu keskittyvän hiphopiin ja muuhun mainstreamiin. Niin ja niitä muitahan ei oikein olekaan, varsinkaan talvikaudella. Albertin Kellari toki järkkää ansiokkaasti pienimuotoisia rootsiltoja ja Verkatehdas tuo enemmänkin konserttityyppisiä esityksiä kaupunkiin.

Illan nimi Suistolla oli eteläamerikkalainen mättö, mutta homma pantiin käyntiin ensin jollain muulla, ennenkuin asiaan päästiin. Sessiot avasi hyvinkääläinen Scarecrow, vuonna 2000 perustettu horror punk-bändi, tai sellaiseksi orkesteri itsensä luokittelee. Niin tai näin, ihan asiallista melodista ajoa ja ainakin meitsin leppereille varsin 80-lukulaisella otteella. Kun metallinen punk oli vielä nuorta ja innovatiivista. Ja aivan oikein hyvinkäänmiehet toimivat, täysillä päin ja selittelemättä, vaikka ei paikalla juuri ketään tässä vaiheessa ollut. Bändin kolmas pitkäsoitto on juuri tullut ulos ja vaatii kyllä tutustumista, sikäli asiallisilla omilla biiseillä Scarecrow kaahasi. Jos toivoa olisi saanut, niin kaksi biisiä lyhyempi setti. Mutta en valita.

Illan latinobändien matkaan oli Saksasta (jostain syystä) tarttunut klassista seiskaseiskaa vääntävä punktrio Ohne Kontrolle, ja nyt on kyllä bändi oivallisesti nimensä valinnut, jos se aikoinaan vaikka tapahtuikin ihan tätä iltaa ajatellen. Bändin ”nokkamies”, jonka nimeä ei edes netin syövereistä tunnu saavan selville, oli silminnähden hermostunut monitorisoundeista, ja silminnähden jurrissa. Tämä Hampurin TV Smith, Saksan Villu Tamme tai Alsterin Pertti Kurikka ei missään vaiheessa saanut pakettiaan kasaan ja kahta muuta muusikkoa hävetti ihan kunnolla. Kyllä sen näkee metrien päähän, kun miestä hävettää. Kun pomosmies ei osannut omia biisejään soittaa, niin äänimiehillä koiduttaminen alkaa olla jo liian puolella. Kun sinitukkainen herramme punkissa sitten viimein heitti vesilasin lattiaan (näkemättä mihin se paiskautuu), niin talon miksaajalla meni hermo, ja ns. tiski kiinni. Arvostan kovasti. Keikka olisi vain saanut loppua jo paljon aiemmin. Tuli mieleen harvinaisenkin moni J.M.K.E.-keikka tuolla Eestin puolella. Jonkun muun pitää ottaa ohjat silloin, kun ne ei enää ”artistilla” itsellään ole.

Sitten päästiin lapioimaan niitä multia, joita varten koko ilta oli pystyyn pantu. Lavalle asteli neljä eteläamerikkalaista karvaista teroa, ja heti tiesi että nyt lähtee. Ja lähtihän se. Samantien kyrsi, että Aura Noirin keväinen Helsingin keikka jäi näkemättä. No, onneksi ei tämä. Jo 1993 Santiago de Chilessa perustettu pitkän linjan raastaja Undercroft on levyttänyt peräti 6 pitkää kiekkoa ja viimeisin niistä ”Ruins of Gomorrah” legendaariselle Season of Mist-lafkalle. Bändi on uudelleenasuttanut itsensä Hampuriin, josta käsin on huomattavasti Chilea helpompaa rakentaa yhä pitenevää metalliuraa. Jospa se läpilyönti dödön etulinjastoon sieltä vielä tulisi. Mikään ei estä. Soitto toimii, kitarasovitukset varsinkin olivat bändillä erinomaisia, visuaalinen ilme on halussa (orkesterilla on perseettömän hienoja levykansia) ja laulaja-basisti Alvaro Lillo on asiallinen ihmisviemäri, joka  kunnon kuolonkorinan lisäksi pääsee tarvittaessa myös blackmetalkorkeuksiin. Bändi ajeli samaa tappavaa kaistaa ja vauhtia Cannibal Corpsen, Slayerin ja jopa Deiciden kanssa, ja hyvin pysyi kyydissä. Ja varsin omillaan jopa. Ja tulipa vetäneeksi pidemmän korren kuin illan pääakti.

Brasilialainen Krow on pykälää nuorempien miesten bändi ja tulee Minas Geraisin maakunnasta. Kyllä, juuri samaa seutumaastoa joka antoi meille aikoinaan, ei enempää eikä vähempää kuin Sarcofagon ja Sepulturan. Eli ihan on hyvällä tavalla löyhkäiset humukset pojilla, mistä ponnistaa. Krow ajeli pari naksua teknisempää kuoloa ja mitä kovemmaksi vauhti kävi, sitä paremmin toimi. Nokkamies Guilherme (mitäpä mies sukunimellä) muisti kiittää paikalle vaivautunutta yleisöä vuolaasti. Juuri niin, ei se ole paikalla olevan yleisön vika, ettei se paikalla olematon yleisö ole paikalla. Toki muutamakin pää lisää olisi illan tunnelmalle tehnyt tissiä. Bändi on yli 40 vedon Euroopan-rundilla ja ilmeisen tosissaan yrittämässä isompiensa jalanjäljissä kuolon ykkös-tai edes kakkosnyrkistöön. Ja kyllähän nuo eväät tuntuu olevan hyvin paketissa. Promotoinnin alla on tämänvuotinen kakkospitkäkiekko ”Traces of the Trade” ja siltä muutama todella tappava vauhtiraita jäi kyllä sikäli mieleen, että uskoisin näistä jannuista kuultavan vielä.

Suomessa eteläamerikanmiehet soittivat lisäksi vain pari vetoa, joten ansiokkaasti Suisto tarttui tilaisuuteen saada harvinaista metalliherkkua lavalle. Hyvä niin, mutta millä saada väkeä paremmin liikkeelle? Mitä jengi puuhaa? Missä kaikki on? Kyllä Suiston tapahtumista tietoa saa, jos osaa käyttää tietokonetta ja on harrastuneisuutta. Sen puutteestako on Hämeenlinnassa kyse, siis tuon jälkimmäisen? Jäämme seuraamaan tilannetta. KG

The Adolescents (us), Vapaa Maa @ Klubi, Tampere 05.08.2012

Tästä tulee kuulkaa mieletön keikkavuosi. Kaikki viisarit on nyt siihen suuntaan kallellaan. Hädin tuskin oli hikipyykki ehtinyt kuivua New Jerseyn kalifien jäljiltä, kun kajahti kaukaa Kaliforniasta.

Kalifornian punk-liikehdintä 1970-80-lukujen vaihteessa oli, ja on, erittäin merkittävä pala rockhistoriaa. San Fransiscossa vaikutti Dead Kennedys ja liuta muita, Los Angelesissa mm. The Go-Go’s ja The Germs, sekä vielä pidempi liuta muita. Mutta tärkeä osansa oli myös eteläisen Kalifornian (Orange County ja Hermosa Beach) bändisuhinoilla, skenen tunnetuimpina Circle Jerks, Black Flag, Social Distortion ja Agent Orange. Amerikkalaisittain pikkuisesta Orange Countyn kaupungista, Fullertonista, ponkaisi tärkeäksi suunnannäyttäjäbändiksi vuonna 1980 kasaan pantu The Adolescents, jonka on nimennyt sittemmin esikuvakseen aikamoinen jono keskeisiä bändejä (NoFX, Bad Religion, Red Hot Chili Peppers, Offspring, Pennywise, Mudhoney, Fu Manchu ja monet, monet muut). The Adolescents syntyi, kun Steve Soto (basso) jätti joulukuussa 1979 Agent Orangen. Mukaan kelkkaansa hyppäsi solisti Tony Cadena (aka Tony Montana, aka Tony Reflex, aka Tony Adolescent) ja jo tammikuussa 1980 uusi bändi oli pystyssä. Kitaraan saatiin tuolloin vastikään Social Distortionin jättänyt Frank Agnew. Nämä herrat alkuperäiskokoonpanosta nähtiin myös Tampereen Klubilla tämänkertaisella kiertueella. Miehet ovat tässä Fullertonin punklegendassa vaihtuneet kuin paita, ovet ovat olleet ahkerassa käytössä, mutta pois-ja-takaisin-periaatteella nämä kolme keskeistä herraa ovat mukana jaksaneet. Bändihän oli telakalla 1981-86 ja 1989-2001, mutta on kolmannen tulemisen jälkeen pysynyt kasassa ja melko aktiivisenakin.

Klubin sallituksi ilmoitetun illan lämmitteli kotimainen kaksikko Käpykaarti ja Vapaa Maa. Ensimmäinen jäi näkemättä  kokonaan, ja jälkimmäinen oli positiivinen yllätys. Vanhahkon liiton hardcorea ilman, että sen otsan tarvitsee olla niin jumalattoman rypyssä koko ajan, ja taitoakin tuntui löytyvän. Mutta jos suomeksi huudetaan, niin jotain alkeellista pointtiahan olisi saada sanottavasta selvää, vai kuinka? Kyllä minä ymmärrän hardcoren lainalaisuuksia, Terveiden Käsien ystävä jo vuodesta 1983, mutta silti. Toki bändin tiskiltä saamaa soundia ei tässä yhteydessä kannata kehua muutenkaan. Mutta mainion yritteliäs ja hattuanostattavan kompakti veto, keikka kellotti vain 24 min. Juuri näin miehet.

The Adolescents aloitti ilman ennakkolässytyksiä ja sovitulla kellonlyömällä ”No waylla”, ja hyvin aloittikin. Lapikasta lattiaan yli 30 vuoden kokemuksella. Aika järjestään tulee tässä blogissa kehuttua kokeneempaa kaartia, musalajista riippumatta. Osaaminen ja kokemus, toimittamisen rentous ja helppous, tekniikan jätkillä ja yleisöllä koiduttamisen vähyys; asioita joita itse korkealle arvostan. Kaikki mitä bändi musiikillisesti lavalta toimitti, oli juuri edellämainittua laatua. Aina silloin siis, kun malttoivat soittaa. Tai pikemminkin on kai sanottava, että aina kun Tony Cadena malttoi laulaa. Sikäli paljon lensi nimittäin kappaleiden välissä sisäpiirin vitsiä, omien käsien haistelusta alkaen, että varsinkin alkupuolen keikkaa biisejä ei vain tahtonut tulla. Lopummalla settiä bändi aloittikin muutaman biisin ihan väkisin, lähinnä Frank Agnewin toimesta. Puheen määrää ei pienentänyt se eturivin nuorehko naisihminen, joka oli vetänyt muutakin kuin sämpylää. Jossain kohtaa ladymme hyppäsi lavallekin ja yritti sönkätä jotain laulumikkiin. Kovahko hinku oli tytöllä myös Cadenan kanssa naimisiin. Mutta pitkämielisesti bändi jutteli ja länkytti.

Ja kun niitä melodisen punkin klassikoita sitten peräjälkeen kuultiin, niin hyvältähän ne kaikki kuulosti. Ja taas tuli mieleen, miksi vaivautua niin hitosti niiden satojen tusinaseuraajien äärelle, kun nämä muutama kymmenen pioneeria on tehnyt aikoinaan tämmöistä tavaraa; ”Who is who”, ”Inspiration”, ”L.A.Girl”, ”Things start moving”, ”Kids of the Black Hole” ja vaikkapa se, ei edes encoreihin asti säästetty, eponyymin esikoisalbumin ”Amoeba”, yksi todellinen varhaisen punkin kansallislauluista.

Keikan hauskimmat ulkomusiikilliset hetket olivat ne, kun Tony Caneda esiintyi hetken vain ja ainoastaan edessään jököttävälle pylväälle (joka eittämättä täälläkin on kohtuullisen keskellä pelialuetta), ja kun edellämainittu sekava lady käveli samaiseen tolppaan vauhdikkaasti hampaat edellä. Meno muutenkin kiihtyi lavan edessä suorastaan pikkuhurmokseen, ja hienoa niin, sillä sunnuntai-ilta ei ole ennakkoon niitä helpoimpia. Ammattimiesten ei tosin sitä viikonpäivää tarvitse lavalta kertakaan mainita: soitetaan vaan, materiaali kestää.

Hieno keikka, ja pisteet Klubille että tällainen klassikkoilta voi olla sallittu eli ikärajaton. Pääsee se nuorempikin punkväki, jolle ei vielä häppää myydä vaikka se ehkä maistuisikin, nauttimaan punkin iloista. Ja muutenkin, onhan Tampereen Klubi yksi maan tyylikkäimmistä mestoista. Henkilökuntakin jaksaa olla ystävällistä ja narikkamaksu sisältyy lipun hintaan. Kovaakin voi soittaa, kun on oikein valittu mies tai nainen tiskin taakse.

Keikkaguru suosittelee pitkästä aikaa; jos The Adolescents on tuntematon bändi, kandee tai kannattaa kaivaa soittoon ”Live 1981 and 1986”-albumi, siellä ne on kaikki liveklassikot kultaisten päivien rouheilla soundeilla. KG

Lighthouse Project, Pigeon Hunt, Left Cold @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 28.06.2012

Matkalla Hämeenlinnaan valtatie 10 on valkoisenaan matkailuautoa ja asuntovaunua. Lestadiolaiset vaeltavat matkojen takaa Lopelle Suviseuroihin. Olen onnellinen ja ylpeä siitä, että minulla on vapaus ja valinnanvara ajella hardcorekeikalle ja nimenomaan vastakkaiseen suuntaan. Ainakin nykytietämykselläni ”maailma” on aika hyvä paikka.

Hämeenlinnan Suisto-klubi lupaa aimoannoksen raskaskätistä hardcorea ja muita punkin myöhempiä olomuotoja. Ilta alkaa Matti Penttilän Endstand-yhtyeestä tekemällä hmmm…dokumentilla ”Fire Inside”. Dokumenttielokuvaa tästä ei saa, vaikka kirvestä näyttäisi. Ohjelma tämä lähinnä on. Mutta jotain niin sympaattista on vuonna 2008 pillit pussiin laittaneen Endstandin kundeissa, että jaksan katsoa peräti tunnin vilkuilematta kelloa. Mutta säälimättömän ylipitkä Penttilän tribuuttitekele on. Vaikuttaa siltä että kaikki kuvattu on kankaalla, mitään ei ole maltettu jättää pois. Kyllä yksi nyky-Suomen kovimmista rockbändeistä tribuuttinsa ansaitsee, mutta siinäpä se, tämänkin olisi voinut tehdä tosissaan ja kunnolla. Tunti ja kaksikymmentä on pitkä aika, silloin kun kenelläkään ei ole mitään sanottavaa oikein mistään. Mieleen jäävät kuitenkin huiman hienot valokuvat Endstandin kiertueilta ja treenikämpiltä, joita kuvia ”Fire Inside” on ansiokkaasti täynnään.

Onneksi bändiosuus saadaan ripeästi käyntiin. Aloitusvuorossa on nuori (2009-) hämeenlinnalainen Left Cold, joka pikku ujostelusta huolimatta osoittautuu melkeinpä illan parhaaksi bändiksi. Vastikään ekan seiskatuumaisensa julkaissut ryhmä saa paketin kasaan näennäisen vaivatta ja sounditkin on kohdillaan. Kuusi biisiä ja ulos. Arvostus on tässä kohtaa isoa. Määritelmistä viis, mutta tänä iltana ja tässäkohdin Left Cold kuulostaa lähinnä hc-ripauksella maustetulta kuololta. Tyhmää kitaranulvotusta biisien välissä (jota en ole missään punkin alalajissa ikinä tajunnut) lukuunottamatta asiat on kunnossa ja tulevaisuutta on. Hyvä pojat.

Illan kakkosbändin Pigeon Hunt kohdalla ote miksaustiskillä katoaa ja onneksi aika kompaktiksi jäävä veto kuulostaa huonolta. Vaikea tosin sanoa, kuinka paljon parempi soundi itse bändiä pelastaisi. Tämä tuntuu turhimmalta pitkään aikaan. Onhan tämänkaltaisia orkestereita nyt jo muutama nähty. Ei auta että kitaristin historiassa on Presley Bastardsia ja jopa jo mainittua Endstandia. Tästä bändistä on hc-piireissä puhuttu ja supistu, mutta kysymys kai kuuluu lähinnä, että miksi?

Illan pääakti Lighthouse Project antaa odottaa itseään hiukan pidempään. Rumpusoundeja hinkataan. Neljännen albuminsa huhtikuussa julkaissut LP on jo pitkän linjan yrittäjä näissä skeneissä ja nauttii isoa arvostusta. Tuore rieska ”We are the wildflowers” on tutustumisen arvoinen ja itseasiassa varsin hyvä ja monipuolinen. Edellinen pitkäsoitto ”Atonement” oli vielä ainakin meikäbloggarin kirjoissa aika turhaa runttaamista ja kyseisen albumin julkaisukeikka Semifinalissa olikin edellinen kerta, kun olin poppoon nähnyt lauteilla. Silloin ei sytyttänyt.

Tällä kertaa on todella lähellä sytyttää. Bändi pitää illan hengessä settinsä kompaktina, mutta uuden albumin monipolvisuus (ja fakta, että se on ihan oikeaa ja oivaltavaa rockmusiikkia) ei minun makuuni ole vieläkään riittävästi tarttunut livesettiin. Enemmän toivoisi vaihtelua perusraastoon, osaamisesta ei jää enää tällä bändillä kiinni, eikä keikkarutiinista. Mutta joku monissa tämän uskonsuuntauksen bändeissä on aina häirinnyt ja kyllä se eniten laulupuoli on. Lajityypin nokilla on hirvittävän vaikeaa olla vakuuttava ja keksiä viisastenkivi esittämiseen ja lavapreesenssiin. Ei tämäkään asia häiritse Biohazardin tai Agnostic Frontin keikalla, mutta hirvittävän monen seuraajan vetäessä kyllä. Ja valitettavasti Lighthousen kohdalla myös englanti särähtää korvaan, varsinkin ihan kammottaviksi kääntyvissä stemmalaulukohdissa, joita ei onneksi ole montaa.

Toisin sanoen, innostuminen bändin uudesta albumista jää innostumiseksi bändin uudesta albumista. Minun korvaani kitaristi säräyttää kardinaalimokan keikan alkupuolella todetessaan, että onpa nihkeä meno, kun on ”no hei, torstai”. Älkää hyvät pojat kiertäkö torstaisin maakunnissa, jos on ongelmaa. Porukkaa oli Suistolla kesäkuun lopun torstaiksi nimittäin vähintäinkin kiitettävästi. Ja jos homma on seisoskelevaa ja nihkeää, niin siinä kohdassa bändillekin jo peili käteen.

Suistolle Keikkiksen korkkauskeikan perusteella isot pisteet. Äänenpaine tuli laadukkaasti mitatuksi, vaikka siinä Pigeonin kohdalla vähän eksyttiinkin. Paikasta tulee mieleen hakematta Berliini monine pikku klubeineen, ja tämä on nyt pelkästään hyvä asia. Jos alas lavaneduslattialle ei mieli pala, niin vaihtoehtoja nähdä bändit esteettömästi ei ole montaa laadullista, mutta pikku kikkailulla tilan saa kyllä toimimaan sniidumpikin vieras. Henkilökunta on ystävällistä ja yleisilme on rento.

Paluumatkalla majoitukseen (kiitos keikkaseura kuskiudesta) lestafestarin karavaani kulkee yhä, vaikka on yömyöhä ja Hämeen peltojen ylle nousee pahaenteisen valtava Kuu. Pitkiä letkoja matkailukalustoa täynnään lapsia, joiden ei anneta kuunnella hc:ta, eikä juuri muutakaan järkevää. Olen yhä onnellisempi valinnan vapaudesta. Vapaudesta valita itse vakaumuksensa ja näkemyksensä. Niinkuin Endstand aikoinaan lauloi, ”I promise not to stay quiet”. KG

Buzzcocks (uk), First Times @ Tavastia, Helsinki 26.04.2012

Ilta pohjustettiin Rautatientorin Public Cornerin tietovisailun yllättävällä kolmossijalla, kymmenen joukkueen kisassa, joten mieli ja odotukset oli korkealla illan keikan suhteen. Tunnustamaan joutuu nimittäin, että kyllähän Buzzcocksien iltapuhde yksi niistä kevään odotetuimmista oli. Noin niinkuin nimenä ja bändin legendaarisuus-ja tärkeyskertoimilla laskettuna.

Takaportaan jehut olivat ennakkoon kehottaneet olemaan paikalla myös lämppäribändin aikana. Mikä ettei. Virkaa hoiti siis kotimainen First Times, joka nimensä monikkomuodosta huolimatta vaikutti olevan sillä ihan ekalla keikalla. Mutta minkä ihmeen takia näin kovan bändin lämmittelijänä ja minkä ihmeen takia näin valmistautumattomana? Aika monet lisätreenit olisivat tehneet hyvää, nimittäin ei Tavastia ole mikään paikka harjoitella yhteissoittoa ja omia biisejä. Varmasti jännitykselläkin oli osuutta asiaan, mutta kuulijan kannalta selitys on aina yhtä huono. Muistaako kukaan sellaista mainiota kouvolalaisbändiä kuin The Blue Yodle? Orkesteri vaikutti 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa, teki muutaman ehjän albumin ja katosi sitten. Yhtyettä johti upeaääninen Anna Paatelainen, ja tyyli oli punkahtava kantrirock (bändihän päätettiin panna kasaan Jason & The Scorchersien keikan fiiliksissä). Tämä sivupolku siitä, että First Timesin biisit muistuttivat itseäni jollain tapaa kovastikin Blue Yodlesta, jota pidin aikansa yhtenä tärkeimmistä bändeistä Suomessa. Mutta kun Yodle on jo ollut, ja kun Tysta Mari on yhä ja Social Distortion, niin treenikämpälle kuuluvia samansuuntaisia yritelmiä ei jaksaisi ainakaan maksullisesti katsella. Pitää kuitenkin kiittää bändiä setin lyhyydestä, veto kellotti alle puoli tuntia. Juuri näin.

Vuonna 1976 Britannian Boltonissa perustettu Buzzcocks on punkin ja Uuden Aallon pioneerina erittäin tärkeä bändi rock’n’rollin historiassa. Ja kuinka moni porukka, kirjoitti silloin tai nyt, sellaisia aivan jumalattomia ralleja kuin vaikkapa ”Sick City Sometimes” (2003) tai vuoden 1978 sinkkuhitti ”Ever Fallen in Love (with Someone You Shouldnt’ve)” ? Niiden muutamien laulujen takia ja siksi, että bändi on itsenikin rankkaamana yksi kolmesta tärkeimmästä (Sex Pistols ja The Clash ollen ne muut) punkin luojana, piti jo olla paikalla.

Ns. hevosmiesten tietotoimisto tiesi kertoa, että edellisiltainen Tampereen keikka ei kuitenkaan ollut se Suomen livehistorian päräyttävin nykäisy, mutta toki odottaa sopi pieniä ihmeitä. Tänä iltana ne jäivät kuitenkin näkemättä. Ainoan ilon sain siitä, että olin samassa tilassa tämän tärkeän bändin kanssa ja vieläpä samana iltana. Mutta eipä juuri muuta. Syyttävä sormi osoitti kyllä itselläni lähes yksinomaan miksaustiskin taakse, jossa lajin historia, paikan luonne ja kaikki tuntui olevan 89% keikan kestosta täysin hukassa. Muistan vaikkapa kuinka turhautuneena seurasin Motörheadin möyryytystä vuosia sitten Merikaapelihallissa, vaihtaen paikkaa ja etsien parempaa kolkkaa soundillisesti, mutta turhaan. Sama meininki nyt Tavastialla, valitettavasti, parikymmentä desibeliä (onneksi) alempaa toki. Biisit tunnistuivat välttävästi, ja päällimmäisenä tilassa vihloi ja ruoski liidikitara ja laulu. Basso kuului silloin tällöin, mikä on sääli, nimittäin monissakin Buzzcocksien biisissä on genrelle epätyypillisen upeat bassolinjat. Herrasmies tiskillä luukutti sydämensä kyllyydestä, mutta ainakaan minä en nauttinut.

Pieni valonpilkahdus puolivälissä varsinaista settiä oli mainittu ”Sick City Sometimes”, joka on yksi kenties rockhistorian kovimmista ralleista (ja tämä on mielipide, faktanahan se ei missään lue).  Mutta eipä tule maailmanluokankaan viisu läpi, jos ei ole äänenpaineet kunnossa. Bändi itse vaikutti kuulevan soittamansa varsin hyvin, meininki oli lavalla energinen, tarkka ja hyvä. Mutta salin puolelle tuli yksinkertaisesti niin kovaa, että käsistä lähti. Olen tasan kaksi kertaa antanut erittäin suoran negatiivisen palautteen äänitiskille (tulilinjalle joutuneet olivat Kumikameli- ja Lacuna Coil-yhtyeiden miksaajat), nyt esteenä tälle oli vain paikan ryysis.

No, keikka eteni kohti loppuaan ennaltatiedettyä settilistaa noudattaen, ja paras osuus olikin sitten encoreissa. Jostain syystä ”Ever Fallen in Love” onnistui kuulostamaan jo hiukan asiallisemmalta. Ja ne muutamat muut encorebiisitkin, mutta valju maku jäi silti. Olisi mukavaa kuulla muidenkin paikallaolleiden todistusta ja sanaa meiningistä, joten kommentoikaa ihmeessä. Sanomatta on selvää, että aion antaa näille tärkeille pioneerismiehille (lähes alkuperäinen Buzzcock Steve Diggle ja alkuperäisnokkamies Pete Shelley) uusia mahdollisuuksia, niin kauan kuin kiertää jaksavat. Siksi hyvä oli orkesterin veto ja energia sinänsä. Varsinkin kitaristi-laulaja Diggle oli hurjassa lyönnissä.

Pari asiaa. Toivottavasti kellaribändien kaivaminen kansallisesti merkittäville lauteille liian aikaisin ei ole mikään ajankuva ja (Bandcamp/Myspace-sukupolven) nouseva trendi. Mietittyttää vain, kun olen jo tämänkin blogin erittäin lyhyessä historiassa  kahdesti kokenut puuttua asiaan. Pääsylippujen hinnat ovat jälleen noususuhdanteessa, ja joidenkin keikkojen osalta lähdössä jo käsistä (Tom Russellin duokeikka Gloriassa 40 euroa!). Samaan aikaan keikkapaikkojen on siis huolehdittava, ettei kukaan joudu maksamaan siitä, että bändi harjoittelee ja opettelee biisejään lavalla.

Keikkaguru SUOSITTELEE: Kaivakaapa soittoon Buzzcocksien sinkkukokoelma ”Singles going steady” (1979). Se on erittäin edustava paketti rockrallien kirjoitustalenttia ja hieno katsaus yhtyeen merkittävyyteen New Wave-kuviossa ja punkin pioneerina.

Post Navigation