Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Neidon oikut”

Pekko Käppi, Selma @ Keltainen Talo, Laurinmäki, Janakkala 15.08.2015

Janakkalan kirkon kupeessa, äärimmäisessä hämäläisessä kulttuurimaisemassa on jo rapsakat 100 vuotta seissyt Laurinmäen kaunis jugendtalo, entinen rukoushuone. Vuosia se toimi puolihylättynä varastona, mutta nyt se on jälleen saatu yleisönpalvelutehtäviin. Kesälauantaisin järjestettävät pienimuotoiset konsertit tuovat pelkkää rikkautta seutukunnan elävän musiikin tarjontaan; niille varsinkin joita rokkiklubit tai pompöösit festarit eivät varsinaisesti houkuttele. Kuluneen kesän aikana Lurinmäellä on nähty mm. Emilia Lajunen, Django Collective Helsinki ja Rinneradio, joista erityisesti viimeksimainitun missaamista tässä miljöössä kadun varsin syvästi.

Tällä kertaa keltaisen talon paahteisen lauantai-illan avaa kolmen erittäin viehättävän naisen combo, nimeltään Selma. Trio soittaa kolmisen varttia sovituksiaan suomalaisista kansansävelmistä ja vanhan ajan kansainvälisistä iskelmistä, jotka suomalaiset ovat omineet osaksi omaa mytologiaansa. Kuten vaikkapa ”Illalla”, tai ”Neidon oikut”, jotka kumpikin ovat italialaista alkuperää. Mutta sovittaminen onkin se, joka tekee Selmasta erityislaautuisen. Senni Eskelisen sähkökannel ja Netta Madetojan saksofoni ovat jo lähtöjään varsin harvoin nähty instrumenttipari. Trion täydentää Kaisa Leskisen häkellyttävän kaunis ja vahva laulu. Vanhoihin umpikaluttuihinkin schlagereihin puhalletaan uusi henki, eikä homma missään vaiheessa käänny ylitulkinnaksi tulkinnan vuoksi, ei turhaksi söpöilyksi tai tunteiluksi. Klassikot on kuorittu ytimeensä, ja niistä puhkikuulluimmistakin tulee vain kauniita lauluja, kun vuosikymmenten patina pestään pois, ja tilalla on tuore, näkemyksellinen sovitus.

Senni Eskelinen on tehnyt sähkökanteleellaan ja omalla olemuksellaan saman, mitä Pekko Käppi jouhikolle, ja ennenkaikkea Kimmo Pohjonen haitarille, hanurille, harmonikalle, pirunkeuhkolle. Eli on pyyhkinyt jämähtäneeksi ja luutuneeksi tuomitusta instrumentista pölyt päältä ja lähtenyt ennakkoluulottomasti tien päälle, sekä ennenkaikkea tietenkin kytkenyt soittimensa valtakunnan verkkoon. Eskelisen sähköisestä instrumentista puuttuu kokonaan se itseäni kanteleensoinnissa ärsyttävä oimuistatkovielä-kilke, ja itseasiassa sähköinen versio osoittautuukin erittäin monipuoliseksi soittimeksi. Näin ne ennakkoluulot murtuvat. Ja voin kertoa, että omalla kohdalla Pohjonen on tehnyt harmonikalla täsmälleen saman tempun.

Selman ohjelmistosta tänä iltana nousee esiin kolme ylitse muiden. Encorena kuultava ”Nuoruustango”, johon Eskelinen soittaa pitkän ja hartaan soolon. Hienoin kuulemani versio sitten alkuperäisen. Hopeasijalle kapuaa herkkä tulkinta biisistä, joka käsittääkseni yhä tunnetaan vain nimellä ”Balladi elokuvasta Klaani”. Alunperin Mika Kaurismäen vuoden 1984 elokuvassa laulun tulkitsi muuan Päivi Portaankorva, mutta nykyään tuo originaali tuntuu jo hiukan jopa vaisulta, ja aivan erityisesti tänään, kun Kaisa Leskinen välttää ansan, johon tämän laulun kohdalla liian usein sorrutaan, eli ylitulkinnan. Sanoinko jo, Leskisellä on aivan hillittömän kaunis ääni.

Eikä tässä vielä kaikki. Selma-trio kutsuu vieraakseen lavalle illan päättävän artistin, Pekko Käpin, ja soittaa klassisen, traditionaalisen ”Emman”, juuri sen valssipoljentoisen tutukkeen, jonka varmasti suurin osa tietää pääosin The Soundsien tai The Mustangsien rapsakan iloisena rautalankatwanginä, juuri sinä biisinä, joka toi rock’n’rollin Suomeen.  Mutta, tämä nelikko lataa pöytään uskomattoman komean, hitaan tulkinnan. ”Emmasta” tulee surumarssi, kuolema on käynyt talossa. Pekko Käpin sähköjouhikko rouhii alakerrasta, Emma on poissa, jos ei nyt konkreettisesti, niin rakkaus ainakin on kuollut. Nerokasta. Naislaulajan tulkitsemana, ja mainitulla surumarssifjongalla, perinteisistä perinteisimpään syntyy uskomattoman hieno lisäkierre. Tätä on taide. Hehkuttamatta ehkä paras, mutta Selman ja Käpin ”Emma”, vanhan jugentalon salissa, auringon laskiessa, on huikein audiovisuaalinen kokemus varsin pitkään aikaan.

Pienen paussin jälkeen jatkaa soolona Pekko Käppi, mies joka toi jouhikon nyky-Suomeen. Ahkerasti ulkomaillakin kiertävä, myös Hollannin Roadburn-jumitusfestivaalin kanonisoima artisti kasvattaa levy levyltä kulttisuosiotaan. Ensinnäkin pitää muistaa, ja korostaa, ettei Käppi soita mitään Kuralan kylämäen kaivauksista löytyneitä hauraita muinaismusiikin instrumentteja, vaan miehelle vartavasten rakennettuja sähköisiä versioita. Niistä illan keikalla valkoinen pääkallon muotoon tehty peli soi alempaa, ja toinen, pentagrammilla koristeltu, vähän ylempää.

Mies ja jouhikko, murhaballadit ja Suomen kansan tuhatvuotinen tempoilu kohti eurooppalaista sivistystä. Käppi laulaa piikkitynnyreihin tuomituista neidoista, jotka eivät suostuneet antamaan kuninkaalle. Käppi laulaa hirttopuista, tummista vesistä ja murheesta. Mutta murhekin on katsojan korvassa, näihin voi myös suhtautua kansanperinteen toisenlaisena tallentamisena, ja sillä ironialla, mitä niihin kenteis osittain alunperinkin on sisäänkirjoitettu.

Käppi soittaa tunnin, jouhikko soi vimmalla, eikä intensiteetti pääse juurikaan laskemaan. Pekko Käppi ei ole varsinainen supliikki, mutta hapuilevat välispiikit tekevät hommasta vain sympaattista. Jykevimmin tänään toimivat Vesilahden nuoresta Katariinasta kertova balladi ja Eppu Normaalin ohjelmistosta tuttu ”Nuori poika”, joka Käpin jouhikolla murjomana muuttuu sekin hirsipuuballadiksi, ja laulun koko merkitys muuttuu. Hyvä niin, johan tuo vanha merkitys aikansa elikin.

Pekko Käppi, jota nyt todistin soolona tai omillaan vasta ensimmäistä kertaa, on hämmentävä taiteilija; kuin olisi lyöty samaan pataan Sielun Veljet, Tom Waits ja Charlie Patton, ja luettu ankarat loitsut perään. Käpin kaltaiset artistit pitävät perimätietoa yllä, maailmassa jossa yhä harvempaa kiinnostaa menneisyys, niin meidän menneisyytemme, kuin musiikkimmekin menneisyys. KG

 

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: