Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “J.Karjalainen”

J.Karjalainen @ Radisson Blu, Oulu 12.03.2016

Oulun Radissonin alakerta, paikallisille aina ja iankaiken ”Vaakuna” , on aika karmaisevan alaviritteinen paikka rockin soitolle. Täällähän voisi serkkulikan hääkahvit horaista, mutta ei tämä mikään rockvenue ole. Sisääntulo on huonosti järjestetty ja opastettu, lämmintä kaljaa muovituopeista joutuu jonottamaan puoli iltaa. Kolmenkympin lipun hinta ei sisällä narikkaa. Jos bändin haluaa nähdä ja laadukkaasti kuulla, on tunkeuduttava erittäin eteen, ja sitähän haluaa toki moni muukin. Mutta J.Karjalainen on kaupungissa, joten paikasta viis, mies on aina kulmille sattuessaan nähtävä. Olin Jiin mainioine orkestereineen nähnyt pari vuotta sitten muutamaankin otteeseen, mutta todettava on, että meininki vain paranee koko ajan.

Onnistun saamaan kohtalaiset jalansijat keskeltä, varsin läheltä lavaa. Siinä sounditkin ovat minimissään kohtalaiset, mutta parhaimillaan loistavat. Vain laulusoundi jättää toivomisen varaa, mutta niin se tekee kotimaisten artistien kohdalla melkein ilta kuin ilta.  Karjalais-Jukka itsekin mainitsee välispiikissään jännittäneensä, millaiset äänenpaineet matalaan tilaan saadaan loihdittua.

Jii aloittaa lähes kaksituntiseksi venyvän settinsä yksin akustisesti, tuoreen levyn otsikkotsibaleella ”Sinulle Sofia”. Uutuusalbumilta kuullaan myös radiohitti ”Stindebinde” ja ”Voikukkia”. Bändi, kitarassa Mikko Lankinen, bassossa Tom Nyman, rummuissa Janne Haavisto ja koskettimissa Pekka Gröhn, on totuttuun tapaan aivan hillittömässä tikissä. Tämän ryhmän voisi laittaa maailmalla kenen tahansa taustalle, isolla soittaessaan Karjalaisen ryhmä lähentelee E Streetin Bandin tunnelmia. Gröhnin alhaalta murjovat urut ovat aivan keskeisessä asemassa, samoin Haaviston tanakka Weinberg-komppi. Ja sitten on tietenkin ne laulut, uudet ja vanhat. Karjalaisella on häkellyttävä kyky uudistaa ja tuoreistaa omia puhkisoitettuja klassikoitaan, ja pitää ne keikkasetissä virkeänä. Karjalaisen keskeinen tuotanto soi bingohalleista terveyskeskuksiin joka jumalan päivä, ja joihinkin on ehtinyt jopa kyllästyä. Mutta kun biisien tekijä ne itse sovittaa maailmanluokan muusikoille, ei yllättäen olekaan mitään hätää vaikkapa ”Sekaisin”-kappaleen kanssa. Siitähän oululaisyleisökin viimeistään menee sekaisin, mutta letkeällä jalalla liikkeellä ollessaan muustakin rock’n’rollmusiikista.

Illan kovimmat vedot on erittäin yllättävästi tummia ja melankolisia sävyjä saava ”Doris” ja aivan häkellyttävän kaunis ”Villi poika”, jonka aikana silmäkulmaan ilmestyy tippa, tunnustaa pitää. Jii tarttuu huuliharppuunsa, Gröhnin urut ujeltavat komeasti. Ja vielä yksi nosto, niinkuin muodikkaasti sanotaan, encoreosuudessa kuultava ”Varokaa miehiä joilla on mustat lasit”. Hienoa, että tämä Mustat Lasit-kauden raita viihtyy edelleen keikkasetissä, sinnehän voisi näin ”you name it, we play it”- periaatteella toivoa muitakin erikoisuuksia, kuten vaikkapa ”Lallin kumautus”. Nimittäin samaiselta periodilta kuultava ”Apinaorkesteri” kulkee sekin todella upeasti, nykybändi kuulostaa isolta ja täyttää isoimmillaan vetäessään samaa tilaa mitä aikoinaan suurimiehistöinen Mustat Lasit puhaltajineen ja muineen.

Kuultiin tietenkin ”Sankarit”. Jääkiekkopiirien tilapäisesti poispilaama laulu puhaltuu sekin uuteen hehkuun, bändi kuulostaa väliin kultakauden Rollareilta, väliin mieleen kumpuaa joku 70-luvun laadukas diskobändi. Karjalaisella itselläänhän homma ei jää niinsanotusti karismasta kiinni, eikä biisien väleissä tarvitse jauhaa mitään turhaa, katalogi puhuu puolestaan. Viimeisimmän levyn ”Se mies oli Tommy Ramone” tuntuu tässä seurassa välipalalta, mutta edellisen albumin ”Mennyt mies” ja ”Sinivalkoisia sirpaleita” toimivat edelleen, ja lienevät setissä pitkään.

Kiitän itseäni hyvän paikan valinnasta, bändi kuulostaa hyvältä, kukaan ei jortsua varpailla. Karjalainen todistaa jälleen sen, että miehen keikalle voi milloin tahansa mennä, ja aina puhutaan laatuvedosta. Näen jo itseni parin viikon päästä Pakkahuoneen keikalla, sikäli vakuuttaavaa toimittamista saatiin tänään Oulun yöhön. KG

Neil Young & Crazy Horse (us), J.Karjalainen @ Kaisaniemi, Helsinki 05.08.2013

Muistikuvat Neil Youngin ja Crazy Horsen keikasta 12 vuoden takaa Helsingin Hartwall Areenalta ovat, ehkä osin hatariakin, mutta muistikuvia puuroisesta, huonosoundisesta ja ylipitkästä show’sta. Elokuussa 2013 Kaisaniemen puistossa kaikki on toisin. Young ja uskolliset crazyhorset vetävät yhden vuoden kovimmista nykäisyistä, eikä pikkupelokkain ennakko-odotuksin liikkeellelähteneellä keikkakoluajalla ole vastaanpanemista. Show ei ennakkoon ole loppuunmyyty, mutta illan mittaan paikalle valuu pyöreästi 15 000 ihmistä, ja sääkin sallii.

Tapahtuma kulki Live Nationin järjestämän Helsinki Classic Festival-nimen alla. Paikaksi oli valittu Tuska Festivalin entinen sijaintipaikka, ja muutamien aiempienkin irtokonserttien näyttämö, eli Kaisaniemen puisto. Ja kyllähän todettava on, että paikka soveltuu paremmin pesäpallon peluuseen, mihin se alunperin onkin tarkoitettu. Haaste Helsingissä on juuri tässä, Olympiastadion on liian iso ja aika usein varattu, Hartwall Areena on mitä on varsinkin soundiltaan,  ja kesällä haluttaisiin soitattaa ulkoilmassa. Siksi kaikki vaihtoehdot Kaisaniemestä Hietsun rannan kautta Kalasatamaan ovat väistämättä hiukan pakotettuja.

Iltapäivän oli avannut The Latebirds-yhtyeen ympärille koottu juhlakokoonpano, jonka itse jätin näkemättä, ajatellen että 4 tuntia hiekkakenttää tennarin alla riittää ihan mainiosti. Sensijaan keskimmäinen esiintyjä, eli J.Karjalainen olikin jo tarkistettava. Olin nähnyt Jukalta ja bändiltään huiman hikisen hiihtokeskusvedon keväällä Lapissa (ei, en ollut hiihtämässä), ja sen jälkeen porukka ja sen yhteensoitto on hioutunut, jos mahdollista, entistä kivenkovemmaksi. Voisi sanoa, että Karjalaisella on rinnallaan nyt kaikkien aikojen kokoonpano, mutta eihän se pidä paikkaansa, Jii on siitä(kin) ainoalaatuinen suomirockari, että miehellä on aina ollut rinnallaan se kaikkien aikojen kokoonpano.

Kuinka monella pitkän linjan kotimaisella rockartistilla on varaa täräyttää homma käyntiin kaikkein kovimmilla hiteillä? Aivan oikein. Karjalaisella on, iskusävelmiä riittää, katalogi on pitkä. Keikan avaukseksi ”Kolme cowboyta”, helketillisen hieno starttivalinta, biisi kun olisi ilmeinen poiminta sinne keikan keskisuvantoon. Ja sitten kuluvan vuoden kova radiohitti sekin heti kärkeen, eli ”Mennyt mies”. Ja siitä sitten minuutilleen ja tarkasti tunti hittejä vuosien varrelta, sekä tuoreen ”Et ole yksin”-albumin raitoja. Sanat ei riitä kertomaan, millaisessa tikissä tai lyönnissä Karjalaisen bändi juuri nyt on. Surfmestari Mikko Lankisen kitarointi vaikkapa stygeissä ”Sydänlupaus” tai ”Avaruuden ikkuna” on lähinnä häkellyttävää. Ja Tom Nymanin murea basso on tärkeä elementti nyky-Jiin soundissa. Kosketinsoittaja Pekka Gröhnin ja rumpali Janne Haaviston lisäksi kokoonpanoa oli tänään ryyditetty Olli Haaviston pedal steelilla, sekä torvisektiolla. Mainiosti bändi väisti lavantaaksepoukkoilun ja turhan encoren ansan, Karjalainen päätti tulla vetämään yhden vielä, kun aikaakin oli muutama minuutti jäljellä, ennekuin yleisö edes ehti tai tajusi pyytää. Ja niin kuultiin hittipitoisen setin päätteksi vielä mainio (Varokaa miehiä, joilla on) ” Mustat lasit”.

Minulta jos kysytään, niin Neil Young ei lämppäribändejä tarvitse. Mutta jos nyt tämänkaltainen festivaalitapahtuma halutaan järjestää, niin kukapa muu kuin Karjalainen sopisi tehtävään paremmin. Yleisö oli Jukan meiningissä mukana vallan mukavasti, ja lauteet tuli kerrankin asianmukaisesti lämmitellyiksi. Tiedoksi vielä iltapäivää juontaneelle Arttu Harkille (kuka on Arttu Harkki?), että Karjalainen olisi saattanut tehdä ”suomirockin kaikkien aikojen comebackin”, mikäli olisi ollut poissa, telakalla, tauolla, tekemättä mitään. Onko hiljaiselo sitä, että tekee kolme huikeaa albumia, joita ei näy Radio Novan soittolistoilla?

Moni käytti Neil Youngin keikasta sanaa ”jumalanpalvelus”. Se kuvaa hyvin usko(nno)llisimman fanikannan suhdetta Kanadan suureen mieheen, ja yhteen maailman neljästä parhaasta rocklaulujentekijästä. Kaisaniemen ihmismassassa vilisi 90-luvun alun iskukuntoisia kiertuepaitoja, jopa 80-luvun lopun. Kertoo asian tärkeydestä säilyttää vanhoja rundipaitoja kaapin perällä turvassa, vain jumalanpalveluksissa käytettäviksi.

Kuten alussa totesin, hiukan piti jännityksellä odottaa toista (vasta, kyllä valitettavasti) Young-keikkaani, se ensimmäinen kun ei tajuntaa räjäyttänyt. Lähinnä pelko koski jumittavaa keskenäänsoittamista ylikovaa ja huonoilla soundeilla. Mutta, tänään pelot olivat turhia. Bändi soitti kovaa, ja keikan kestäessä yhä kovempaa, mutta soundi pysyi kuulaana ja äänenpainemiesten hanskassa. Kun juuri ennen soiton alkua mustavalkoinen taustalakana nousi ylös, legendaarinen Oglala Sioux-soturi Tasunka Witko alias Crazy Horse ratsastamassa tuulispäänä, tiesi että kyllä tänään tunnelmaan päästään.

Kiertueen aikana tutuksi tulleella avausbiisillä ”Love and Only Love” lähdettiin käyntiin. Bändi hioi itsensä illan iskuun, biisi jyystettiin nimittäin peräti yli varttisena versiona. Tulipahan kunnolla soitetuksi. Sitten klassinen ”Powderfinger” kompaktina läpivetona, todistamaan että kaikissa biiseissä ei tarvitse soittaa 7 kitarasooloa. Keikka olikin mainio ja tasapainoinen sekoitus tehokkaasti soitettuja klassikoita ja tavaramerkiksi muodostunutta pitkää ja harrasta kitaramurjomista.

Hyväntuulinen Neil Young hymyili yleisölle, poimi käsielein eturivien faneja ja naureskeli, mutta oli toki legendaarisen vähäsanainen. Tänään ei kuultu edes kiitosta, vain kaksi kertaa bändin esittelyksi lausuttu nopea ”Crazy Horse”.

Viime lokakuussa ilmestyneeltä,  Crazy Horsen kanssa tehdyltä  ”Psychedelic Pill”-albumilta kuultiin tänään kolme raitaa, nimibiisin lisäksi komea, ja jälleen pitkä, ”Ramada Inn”, sekä ”Walk Like a Giant”. Hillittömän komean ja bändin stemmalauluosaamista esitelleen ”Hole in the Sky”n jälkeen koitti keikan suvantovaihe, jossa bändin pitäessä taukoa, Young tarttui akustiseen kitaraan ja huuliharppuun ja veti kolme upeaa vetoa. Ensin ”Comes a Time”-albumin ”Human Highway” modernin ihmiskunnan onnellisimmalta vuodelta 1978. Ja sitten katsaus siihen maailman parhaaseen laulunkirjoittamiseen, eli Youngin oma klassikko ”Heart of Gold”, sekä Bob Dylanin ”Blowin’ in the Wind”, jonka Young on tällä rundilla soittanut varsin monena iltana. Itselleni tämä akustinen suvanto oli tänään koko keikan kohokohta. Tässä vaiheessa viimeistään tajusi, kuinka keskeistä oli olla paikalla. Ja maksaa kauas kipurajan tuolle puolelle kivunnut lipunhinta (toimituskuluineen 85 euroa).

Rauhaisa meininki jatkui vielä bändin palattua tauolta. Neil Young istahti pianon ääreen ja vedettiin järjettömän kaunis ”Singer without a Song”. Fanikannan ikisuosikki ja ikisytyttäjä ”Cinammon Girl” ei itselle tunnu erityiseltä, vaikka klassikosta toki ymmärrän puhuvani. Se aloitti kuitenkin keikan loppusuoran, jonka keskeisin osa oli ”Fuckin’ Up”, varsin epäoletettu yleisönlaulatusbiisi, mutta Youngin maailmassa asiat ovat Youngin tavalla, ja mahtavaa niin. Tämäkin ”Ragged Gloryn” klassikkoraita todisti, että bändillä näyttää olevan erittäin hauskaa keskenään, kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen. Uskollisesti Youngin rinnalla (aika ajoin siis) ovat soittaneet nimittäin jo vuodesta 1968 lähtien basisti Billy Talbot ja rumpali Ralph Molina, sekä 1975 lähtien myös komppikitaristi Poncho Sampedro.

Varsinaisen setin päättivät Buffalo Springfieldin (jossa Young vaikutti 1966-68) ”Mr.Soul” ja asianmukaisen huutomyrskyn ja yhteislaulun nostattanut umpiklassikko ”Hey Hey, My My (Into the Black)”. Oli tullut aika nähdä ja kokea Youngin suhde encoreihin. Ja kyllä, omalla tutulla ehdottomuudellaan mies viipyi lavan takana pitkään, ja saapuikin vetämään vain yhden biisin. Tällä kertaa myös yleisö tiesi, miten toimia, eli että taiteilijaa kannattaa oikeasti haluta takaisin. Ainoana ylimääräisenä vedettiin ”Sedan Delivery”, garagesävyinen räkenroll, jota on varmasti mukava soittaa, mutta itse ehkä odotin jotain muuta. En kuitenkaan välttämättä ”Rockin in the Free Worldia”, ei sillä. Tässä vielä biisit järjestyksessään: http://www.setlist.fm/setlist/neil-young/2013/kaisaniemi-park-helsinki-finland-3bc6d824.html

Keikka kellotti kaksi tuntia ja 23 minuuttia, kelpo puhde siis seistä pesiskentällä. Mutta myös bändiltä koko rahalle vastinetta, ja sanalla sanoen huima veto. Tällä menolla nimittäin, vaikka Neil Youngista joskus aika väistämättä jättääkin, on täysin mahdollista että rock’n’roll ei kuole koskaan. Niinkuin kirjoitettu on. KG

Kauko Röyhkä & Narttu, Kosmikud (est) @ von Krahl, Tallinna 28.09.2012

Voiko olla sattumaa (ei, ei voi olla), että viimeksi kuluneen vuoden aikana kolme kovinta kotimaisen bändin vetämää keikkaa ovat kaikki tapahtuneet Tallinnassa, olleet suomirockin konkareiden kokoonpanoja ja kahdessa näistä bändeistä on lavalla ollut kitaristi Tommi Viksten. Mainitut keikat ovat olleet J.Karjalaisen Polkabilly Rebelsien veto RockCafessa, Sielun Veljet samaisella lavalla ja nyt Kauko Röyhkä Narttuineen Vanhan Kaupungin von Krahl-baarissa.

Röyhkä ilmoitti keväällä tekevänsä Nartun kanssa muutamia kesän festarikeikkoja, ja nyt paluu sai jatkoa syksyisellä klubikiertueella. Ja jos yhden suomirockin kautta aikain kovimmista kokoonpanoista haluaa nähdä vielä yhdessä, se kannattaa tehdä nyt lähiklubillasi, jatkoa nimittäin ei tiettävästi ole luvassa. Itselläkin päätös rantautua Tallinnaan juuri tänä viikonloppuna hakemaan ns. täyttä lastia, päivittyi lopulta juuri Narttu-keikan takia. Bändi esiintyy tällä kiertueella pitkälti 80-luvun aivan lopun kokoonpanossaan (1988-90), ryyditettynä kitaristi Jarmo Heikkisellä, joka soitti aivan ensimmäisessä Nartussa 1981 ja uudelleen 1985-86. Ja ne muuthan ovat itse Kaukon lisäksi siis Mats Hulden (basso), Heikki Tikka (rummut), Tommi Viksten (kitara) ja Pekka Gröhn (koskettimet). Aikamoisen taitava poppoo nimittäin. Varsinkin kitaristien Heikkinen ja Viksten vuoropuhelu on upeaa seurattavaa, ja kyllähän se on todettava että Viksten on koko maan parhaita ja tyylitajuisimpia kitaristeja, varsinkin puoliakustisella operoidessaan. Miehen soittoa bändissä kuin bändissä voisi katsella ja kuunnella erittäin pitkiä pätkiä ja usein.

Soitto pärähti käyntiin peritallinnalaiseen tapaan vasta lähempänä puoltayötä, täällä kun ei porukat tahdo ennen yhtätoista oikein jalkautua kaupungille, on viikonloppuiltoina päädytty soitattamaan bändejä erittäin myöhään. Muistanpa nimittäin odotelleeni jenkkiläisen Tragedyn vetoa samaisessa von Krahlissa pitkään, pitkään ja kun yöyhteen mennessä ei tapahtunut mitään, oli vain antauduttava seuraavan päivän töille ja jätettävä bändi väliin. Suomessa asiat ovat sikäli paljon asiallisemmin, että moni paikka (viimeksi nyt Helsingin Bar Loose) on siirtynyt jo ns. mannereurooppalaisiin soittoslotteihin, jotka palvelevat myös työssäkäyvää kansanosaa, jolla nyt järjen mukaan on eniten varaa keikoilla rampata.

Ja sekin vielä, että eihän von Krahl (siis alakerran baarilava, jolla tänään soitettiin) ole varsinaisesti kauhean hyvä keikkamesta. Hienot puitteet ja tunnelmallinen paikka sinänsä, ystävällinen henkilökunta ovimiehet mukaanlukien ja päivisin hyvää ruokaakin, mutta lava on hirvittävän pieni, parvi leikkaa soundin tylysti poikki ja yleisölle on leveyssuunnassa tilaa, mutta lavan edessä ei juuri nimeksikään. Yläkerrassa on toinen lava hiukan isommassa salissa, jossa olen nähnyt huiman keikan Swans-yhtyeeltä, ja sen urani kovaäänisimmän samalla. Tutisi nimittäin blogistiikkapäälliköllä puntti. Ja käsittääkseni muillakin.

Itse keikka alkoi (äskenmainittuja syitä sivuten) likipitäen karmaisevan huonoilla soundeilla ja etenikin niin puoleenväliin, mutta sitten miksaaja sai talon hengestä kiinni ja loppukeikan äänenpäine olikin sitten erinomainen, ja Narttu soi kuulaasti ja erotellen. Varsinkin Mats Huldenin käsittämättömän komeat bassolinjat murisivat niinkuin ne aikoinaan murisivat niillä puhkisoittamillani klassikkolevyillä, ja jo mainittu kahden kitaran vuorottelu tuli sekin loppukeikalla komeasti läpi. Ei voi nimittäin olla kauhean helppo miksattava tämä von Krahl, tila on kivinen, lyhyt ja korkea ja miksaustiski on parvekkeen alla.

Nämä kuultiin: 1. Ennen olin kokonaan toinen, 2. Nivelet, 3. Talo meren rannalla, 4. Maa on voimaa, 5.Ruosteinen kuu, 6. Paha maa, 7. Majavalakki, 8. Mieluummin vanha kuin aikuinen, 9. Kovat pojat, 10. Onnenpäivä, 11. Ihmelapsen viimeiset hetket, 12. Lauralle, 13. Vihaiset miehet (Marat Marat), 14. Onnellinen laiva ja encoreina  Pikku enkeli, sekä Kanerva.

Eli hulppea katsaus suomalaisen rockin kovaan ytimeen. Jos en ole tätä koskaan aiemmin sanonut, niin sanonpa nyt, että kyllä vuodet 1984-87 olivat huimaa aikaa suomalaisessa rockmusiikissa, aikaa jollaista ei enää tule.  Ja Röyhkä oli sen aikakauden aivan kärkinimi biisintekijänä, sanoittajana niin aikaansa edellä että moni ei ole saanut vieläkään kiinni. Narttu soitti tänään siis noin tuntisen setin ja sai porukassa kyllä liikettä aikaan. Käsittääkseni Suomesta oli tullut paikalle aika paljonkin kovan linjan Kauko-diggareita ja noin puolet porukasta lienee tullut taloon illan pääbändin eli eestiläisen Kosmikudin takia. Jonka miehistö on erittäin kovaa ja tunnustavaa Röyhkä-diggailijaa, jopa niin että bändi perustettiin aikoinaan Nartun innoittamana.

Itse olin nähnyt Kosmikudin aiemminkin ja uskalsin odottaa kovaa vetoa, ja sellainenhan sieltä tuli. Bändin muista varhaisvaikuttimista lienee paikallaan mainita Joy Division ja Nick Cave. Minun korviini Kosmikud muistuttaa eniten ehkä kombinaatiota New Model Army ja Killing Joke. Eli melodinen tummuus on homman nimi. Ja upeita biisejähän näillä äijillä on, ei pääse mihinkään. Ja kun ikää bändinäkin on jo 13 vuotta, niin homma toimii ja yhteissoitto kulkee. Kosmikud on esiintynyt monesti Suomessakin ja Kaukon ohella se toinen kaveribändinsä on Viikate, kolmas tummenpien vesien tulkki. Kova keikka Kosmikudilta(kin) siis. Kello oli bändin lopetellessa jo taatusti lähempänä kahta, mutta jatkaahan yötä piti sitten takahuoneessa suomalais-eestiläisenä kaljoittelumaaotteluna, joten aamuviidestä taidetaan puhua kun pääsi könyämään majoitukseen. Mutta eipä siinä, odotetun kova keikkailta, kannatti lähteä ihan kauempaakin. Ja kyllä Kauko Röyhkä ja Narttu tulee samaan tänä syksynä vielä meikäläiseltä toisenkin merkinnän, on nimittäin niin tärkeä ryhmä ja niin lähtemättömän vaikutuksen aikoinaan tehnyt. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: