J.Karjalainen @ Radisson Blu, Oulu 12.03.2016
Oulun Radissonin alakerta, paikallisille aina ja iankaiken ”Vaakuna” , on aika karmaisevan alaviritteinen paikka rockin soitolle. Täällähän voisi serkkulikan hääkahvit horaista, mutta ei tämä mikään rockvenue ole. Sisääntulo on huonosti järjestetty ja opastettu, lämmintä kaljaa muovituopeista joutuu jonottamaan puoli iltaa. Kolmenkympin lipun hinta ei sisällä narikkaa. Jos bändin haluaa nähdä ja laadukkaasti kuulla, on tunkeuduttava erittäin eteen, ja sitähän haluaa toki moni muukin. Mutta J.Karjalainen on kaupungissa, joten paikasta viis, mies on aina kulmille sattuessaan nähtävä. Olin Jiin mainioine orkestereineen nähnyt pari vuotta sitten muutamaankin otteeseen, mutta todettava on, että meininki vain paranee koko ajan.
Onnistun saamaan kohtalaiset jalansijat keskeltä, varsin läheltä lavaa. Siinä sounditkin ovat minimissään kohtalaiset, mutta parhaimillaan loistavat. Vain laulusoundi jättää toivomisen varaa, mutta niin se tekee kotimaisten artistien kohdalla melkein ilta kuin ilta. Karjalais-Jukka itsekin mainitsee välispiikissään jännittäneensä, millaiset äänenpaineet matalaan tilaan saadaan loihdittua.
Jii aloittaa lähes kaksituntiseksi venyvän settinsä yksin akustisesti, tuoreen levyn otsikkotsibaleella ”Sinulle Sofia”. Uutuusalbumilta kuullaan myös radiohitti ”Stindebinde” ja ”Voikukkia”. Bändi, kitarassa Mikko Lankinen, bassossa Tom Nyman, rummuissa Janne Haavisto ja koskettimissa Pekka Gröhn, on totuttuun tapaan aivan hillittömässä tikissä. Tämän ryhmän voisi laittaa maailmalla kenen tahansa taustalle, isolla soittaessaan Karjalaisen ryhmä lähentelee E Streetin Bandin tunnelmia. Gröhnin alhaalta murjovat urut ovat aivan keskeisessä asemassa, samoin Haaviston tanakka Weinberg-komppi. Ja sitten on tietenkin ne laulut, uudet ja vanhat. Karjalaisella on häkellyttävä kyky uudistaa ja tuoreistaa omia puhkisoitettuja klassikoitaan, ja pitää ne keikkasetissä virkeänä. Karjalaisen keskeinen tuotanto soi bingohalleista terveyskeskuksiin joka jumalan päivä, ja joihinkin on ehtinyt jopa kyllästyä. Mutta kun biisien tekijä ne itse sovittaa maailmanluokan muusikoille, ei yllättäen olekaan mitään hätää vaikkapa ”Sekaisin”-kappaleen kanssa. Siitähän oululaisyleisökin viimeistään menee sekaisin, mutta letkeällä jalalla liikkeellä ollessaan muustakin rock’n’rollmusiikista.
Illan kovimmat vedot on erittäin yllättävästi tummia ja melankolisia sävyjä saava ”Doris” ja aivan häkellyttävän kaunis ”Villi poika”, jonka aikana silmäkulmaan ilmestyy tippa, tunnustaa pitää. Jii tarttuu huuliharppuunsa, Gröhnin urut ujeltavat komeasti. Ja vielä yksi nosto, niinkuin muodikkaasti sanotaan, encoreosuudessa kuultava ”Varokaa miehiä joilla on mustat lasit”. Hienoa, että tämä Mustat Lasit-kauden raita viihtyy edelleen keikkasetissä, sinnehän voisi näin ”you name it, we play it”- periaatteella toivoa muitakin erikoisuuksia, kuten vaikkapa ”Lallin kumautus”. Nimittäin samaiselta periodilta kuultava ”Apinaorkesteri” kulkee sekin todella upeasti, nykybändi kuulostaa isolta ja täyttää isoimmillaan vetäessään samaa tilaa mitä aikoinaan suurimiehistöinen Mustat Lasit puhaltajineen ja muineen.
Kuultiin tietenkin ”Sankarit”. Jääkiekkopiirien tilapäisesti poispilaama laulu puhaltuu sekin uuteen hehkuun, bändi kuulostaa väliin kultakauden Rollareilta, väliin mieleen kumpuaa joku 70-luvun laadukas diskobändi. Karjalaisella itselläänhän homma ei jää niinsanotusti karismasta kiinni, eikä biisien väleissä tarvitse jauhaa mitään turhaa, katalogi puhuu puolestaan. Viimeisimmän levyn ”Se mies oli Tommy Ramone” tuntuu tässä seurassa välipalalta, mutta edellisen albumin ”Mennyt mies” ja ”Sinivalkoisia sirpaleita” toimivat edelleen, ja lienevät setissä pitkään.
Kiitän itseäni hyvän paikan valinnasta, bändi kuulostaa hyvältä, kukaan ei jortsua varpailla. Karjalainen todistaa jälleen sen, että miehen keikalle voi milloin tahansa mennä, ja aina puhutaan laatuvedosta. Näen jo itseni parin viikon päästä Pakkahuoneen keikalla, sikäli vakuuttaavaa toimittamista saatiin tänään Oulun yöhön. KG