Eclipse (swe), One Desire, Brother Firetribe @ Pakkahuone, Tampere 10.02.2018
Meille, perinnetietoiselle ja laadukkaalle AOR:lle ja melodiselle hard rockille herkistyneille, tarjottiin aikamoista namiskuukkelia Tampereen Pakkahuoneen Rockin’ Scandinavia-illassa kolmen bändin voimin. Illan avasi hiukan yllättäen, ainakin paperilla kahdesta kotimaan bändistä se isompi ja pidemmälle ennättänyt, eli Brother Firetribe.
Suomen kautta aikain viileimmin nimetyltä tennisammattilaiselta nimensä suoraan englanniksi kääntänyt bändi, on varmasti monen aivan turhaan ennakolta leimaama, ”se Nightwishin Emppu Vuorisen kakkosbändi”. Sitäkin Brother Firetribe on, mutta se on myös helposti AOR:n ykkösnyrkistöä koko kansainvälisessäkin skenessä. Heti bändin aloittaessa olikin ikäänkuin selviö, että tänään käydään kisaa siitä, kuka kirjoittaa kovimmat hard rock-styget. Kaikkien kolmen bändin kohdalla sama juttu, settilistan edetessä ei voi kuin ihmetellä, voiko tämän parempaa biisiä enää näiden katalogista löytyä. Ja kun huolella laadituilla biisilistoilla on tapana koveta kohti loppua, oli Pakkahuoneen ilta yhtä melodisen hard rockin juhlaa.
Brother Firetribe aktivoituu aina, kun kitaristi Vuorisen muut kiireet hetkeksi hellittävät. Nightwish on nyt tauolla kaikista tekemisistään, ja nyt oli otollinen aika virittää BF tien päälle. Menneen syksyn ja talven aikana bändi heitti parikymmentä keikkaa sivistys-Euroopassa ja kourallisen Suomessa. Tampereen Rockin’ Scandinavia-ilta oli tällä erää viimeinen, ties kuinka pitkään aikaan. Paikalla siis sikälikin kannatti olla, ja sikälikin, etten ollut aiemmin kumpaakaan illan kotimaisista nähnyt. Rupeaman viimeisen keikan tunnelma huokui koko bändistä, ilon ja pienen haikeuden kautta vedettiin erittäin kova ja Keski-Euroopan vaateliaiden yleisöiden edessä hiottu show. Tänään oli kullekin bändille suotu varsin pitkä slotti, keskimmäisenä vetäneelle One Desire’lle turhankin pitkä, mutta Firetriben veljestön katsaus hittimateriaaliinsa tuntui juuri sopivasti mitoitetulta.
Pakkahuoneen yleisö oli koko illan erittäin positiivisella jalalla liikkeellä, kaikki bändit saivat suorastaan mahtavan vastaanoton, niin myös illan avaaja. Alussa settiä kuultu ”Indelible Heros” sytytti porukat heti, samoin solisti Pekka Heinon hauska ja itseironinen supliikki. Brother Firetribe pitää itsensä hienossa iskussa, vaikka keikkaileekin purskeittain ja harvoin. Jason Flinckin tyylitietoinen bassottelu ja Hannes Pirilän tanakka komppi luovat jykevän perustan BF:n huimalle biisimateriaalille, ja ilolla todettakoon, että kokonaissoinnille erittäin tärkeät kiipparitkin (Tomppa Nikulainen) saatiin hienosti kuulumaan läpi. Muutenkin BF:lla oli kunnia soittaa illan ehdottomasti kuulaimmilla soundeilla, vaikka eivät ne tänään erityisen huonot olleet muillakaan.
Brother Firetriben karvan yli tuntinen setti tiukentui ja koveni eksponentiaalisesti kohti loppua, mutta jos pakko on muutama huippuhetki mainita, niin ”For Better or For Worse” ja esikoisalbumilta ”False Metal” (2006) löytyvä, Van Halenin henkeen polkeva ”I’m On Fire” kulkivat tänään jyhkeimmin. Varsinkin ja etenkin jälkimmäinen, bensiininkatkuinen Sunset Strip oli hetken auki kaikkien kulkea. Säveltäkää perässä. Vuorisen kitara ulvotti komeasti. Kompaktit soolot kuuluvat vanhastaan tähän lajityyppiin, kultaiset rolexmiehet vartin sooloineen ovat asia erikseen. Arvostin kovasti, että Vuorisen kitarasoolot olivat osa biisiä, eivätkä kyllästyttävällä tavalla osa show’ta.
Illan pääesiintyjän, Tukholmassa vuonna 1999 perustetun Eclipsen olin nähnyt kerrattain aiemmin, Tampereen South Park-festivaalilla lyhyellä ja ytimekkäällä telttakeikalla. Tuolloin jo vannotin, että nämä pitää nähdä omalla headline-klubikeikallaan. Kannatti vannoa. Ja kerrankin oikein huolella odotettu orkesteri pystyi vieläpä pistämään pitkään kannettuja odotuksia paremmaksi. Mutta ensin piti todistaa One Desire, superkovissa nousuissa oleva rannikkopohjalaiskvartetti. Ennalta hieman jännitti, olihan One Desirella (joka alunalkaen toimi vain lyhennenimellä OD) takanaan vasta yksi albumi ja rajatusti keikkakokemusta. Mutta mutta. Näillä biiseillä ja ehkäpä vielä tärkeämmin sovituksilla, joista molemmista pääosin vastaa kitaristi-tuottaja Jimmy Westerlund, tällä bändillä on ”kiitotien päässä taivaassa reikä”. Jos Westerlundin kirjoituskynä, ja myös esikoislevyllä kuultava erinomainen amerikanote tuotantotehtävissä säilyvät, bändillä voi olla todellakin loistava lähitulevaisuus. Ensimmäiset kokeilut ulkomaankeikkailuun on hiljattain tehtynä. Ja uusi albumi, joka lienee työn alla, saadaan toivottavasti pihalle ennemmin kuin myöhemmin.
Solisti Andre Linman on merkittävästi miehistynyt teiniaikojensa bändin Sturm und Drangin nokilta. Westerlundhan toimi myös tuon hetken heavysensaation taustapiruna. Linmanin ääni kuulosti muutamassa powerballadissa toimivimmalta, kovin alas sillä ei kannata yrittää, vaan eipä näissä kisoissa mahdottoman usein tarvitsekaan. Keikka oli vielä vähän jäsentymätöntä kouhkaamista hetkittäin, varmasti jännityksellä oli osuutensa. Mutta sympaattisuuden laatu ja määrä, bändi oli pakotettu karvan yli tuntisessa setissään soittamaan käytännössä kaikki biisit, mitkä löytyy. Eikä se ole kompaktille keikalle hyvä lähtökohta, tänään lyhyempi setti olisi toiminut paremmin, mutta jollain reilu tunti piti täyttää. One Desirella on soittoasiat kunnossa, Westerlund on erinomainen kitaristi, eleettömän viileästi ulvoi. Kakkoskitarassa Linman yllätti jykevällä kompillaan, mutta myös yhdellä rapsakalla soololla. Bassossa on yksi maan kovimmista, Cain’s Offeringissakin soittava Jonas Kullberg. Bändin ainoa alkuperäinen vuodelta 2014 on tanakasti kannuttava Ossi Sivula. Oli muuten Sivulan snaresoundi myös yksi illan parhaista asioista. Komeaa jyhmintää, niinkuin olisi heitelty henkilöautoja puolikuivaan betoniseinään.
One Desire ei soittanut illan parasta slottia, mutta sillä on levein tie edessään. Se oli myös illan kolmesta sympatiabändistä kaikkein sympaattisin, hard rockia ilon kautta. Se kärsi myös illan viimeistelemättömimmistä soundeista, mutta pärjäsi silti hyvin. Setin paras osuus oli ehdottomasti komea ”Whenever I’m Dreaming”, ja koko paketin päättänyt ”Buried Alive”.
Eclipse aloitti oman osuutensa reilut kymmenen minuuttia myöhässä, kitarateknikolla ei ollut erityistä kiirettä minnekään. Vaan mitäpä tuota, puolivalmiissa maailmassa. ”Vertigolla” lähdettiin liikeelle. Se myös avaa tuoreimman, viimevuotisen ”Monumentum”-albumin. ”Vertigo” ei ole tämän bändin standardeilla edes mitenkään erityisen kummoinen biisi, komea ralli toki. Mutta saa miettimään, kuinka keskinkertaisella ja läyhäisellä biisimateriaalilla ulkona tuolla niin moni iso bändi on 80-luvulla imuroinut sisään kaiken sen kahisevan, kokaiinivuoret, uima-altaat, irtotissit ja nopeat punaiset autot. Vaikkapa nyt Def Leppard tai Mötley Crue. Legendaarisia bändejä, mutta ohuella biisimateriaalilla. Mielipide on omani, saa olla eri mieltä. Eclipsen jäbät eivät ole miljonäärejä, siitä kertoo se, että ne tulevat Tampereelle pistokeikalle keskellä talvea. Toisaalta Eclipsen kitaristi ei myöskään öljyä ylävartaloaan, koska biist riittää. Maailmanluokan hard rock riittää.
Pakkahuoneen yleisö oli alkutahdeista asti täysillä mukana, näitä oli selvästi odottanut joku muukin. Yleisössä näkyi poikkeuksellisen paljon myös viehättävämmän sukupuolen edustajia laajalla ikähaarukalla. Ja sitäpaitsi, kertaan itseäni. Minkä tahansa ruotsalaisen bändin voi milloin tahansa käydä tsekkaamassa, sieltä ei kukaan tule tänne asti itseään nolaamaan, ja laatu on aina taattua. Palaan asiaan, jos poikkeus vahvistaa säännön.
Seitsemäntenä soinut ”Caught Up In The Rush” ei ole ihan joka keikalla rutiininomaisesti settilistassa, mutta kylläpä lähti aivan järjettömällä intensiteetillä huikea ralli. Säveltäkää perässä. Sitä ennen oli jo laulatettu yleisöäkin ”Wake Me Upilla”. Jengi tuntui ainakin etumaastossa osaavan kaikki biist ulkoa. Keikka oli tällä erää ainoa Suomessa, joten kovan ytimen faneja oli tullut taatusti kauempaakin. ”Caught Me Upin” jälkeen notkahti hetkeksi. Ensin turhista turhin rumpusoolo (bändin tuorein jäsen, 2015 alkaen, Philip Crusner). Ja siis nyt puhutaan turhasta rumpusoolosta, jos kohta muitakaan juuri on. Crusner soitti sitäpaitsi levyltä aivan liian kovaa ajetun musiikin päälle, oliko vieläpä iänikuinen ”Carmina Burana”, tämä kaikki oli turhaa.
Solisti Erik Mårtensson, joka paljastui muuten hänkin erittäin kovaksi kitaristiksi tarttui akustiseen sellaiseen ja näin vedettiin yhdessä varsinaisen kitaristin Magnus Henrikssonin kanssa kahdestaan upea ”Killing Me”. En ole mikään levyn sisäpussi ja sanat-mies, en osaa Eclipsen tekstejä ulkoa, mutta eipä Mårtenssonin vahvalla tulkinnalla tarvitsekaan. Sanoma tulee läpi, kaveri on sanalla sanoen vahva esiintyjä. Mutta ei agressiivisen vahva, jolla on pakonomainen tarve pakottaa käsienläpsyttely irti siitä viimeisestäkin pönöttäjästä.
Keikan keskisuvantoa alleviivasi se, että eturivissä alettiin pompotella ilmapalloja. Jostain syystä, en tiedä. Tunnelma laski, Mårtensson kävi sanomassa jotain kitaristi Henrikssonille ja yksi akustinen veto jäi välistä pois. Yleensä tässä välissä on vedetty ”Wide Open”, mutta ei vedetty nyt. Sensijaan ”Battlegrounds” sai toimia toisena puoliakustisena vetona, ja hyvin toimikin. Sitten taas täysi paahto päälle, basisti Magnus Ulfstedt takaisin lavalle ja alakerta kuntoon. Mårtensson spiikkasi ”The Downfall of Edenin” biisiksi, jota bändi tulee soittamaan aina, hamaan loppuunsa saakka. Ja kelpaahan tuota soitella. ”Black Rain” oli illan kaikista kaikkein raskain veto ja tuntui tässä seurassa yhtäkkiä kuolevaiselta rymistelyltä, mutta varmasti kovemman fanin kuulovinkkelistä puoltaa settilistassa paikkaansa. Kuultiin nimeämättömäksi jäänyt instrumentaali, vähän niinkuin Europe vetää nykyään ”Vasastanin” suurin piirtein samoilla kohdin keikkaa. Eikä siinä, Henriksson on eleettömän kova luukuttaja. Silti instrumentaalikin oli hiukan eri maailmasta. Ankaraan loppuliukuun vielä ”Blood Enemies” ja ”Stand On Your Feet”, ilmeisiä Eclipse-hittejä, mutta parhaat biisit kuultiin silti jo alummalla keikkaa. Itse en oikein ole encoresmiehiä, enkä narikassajonottajasmiehiä liioin, joten tällä kertaa skippasin Eclipseltä äänekkäästi vaaditut encoret. Ymmärrykseni mukaan niitä tuli kolme.
Se Suomi-Ruotsi-maaottelu? Kuka kirjoiti kovimmat rallit? Podiumsijoille sivakoivat Firetribe-veljesten käsittämättömän hieno ”I’m On Fire”, One Desire ja ”Whenever I’m Dreaming” ja ei voi mitn, mutta Eclipsen ilmeinen ”Downfall of Eden”. Tuntui kuitenkin jollain tapaa Tampereen illassa, että kaikki voittivat. Eipä vissiin ole skandinaavinen melodinen hard rock hyvissä käsissä ja näkymissä. Ja juuri hiljattain on sitäpaitsi julkistettu kaksi alan merkittävää keikkaa kevätkaudelle, tanskalainen Pretty Maids Helsingin Circukseen maaliskuun alkupuolella ja huhtikuussa Ruotsin H.E.A.T. myös rajatulle maakuntakierrokselle. Kannattaa seurata paikallislehtien ”Huveja”-palstoja. KG