Steel Panther (us), Blackwater (uk) @ Pakkahuone, Tampere 19.02.2014
Rakkaalla lapsella on monta nimeä: tukkahevi, sukkahousuhevi, pilluhevi. Ja kun on nähnyt vuonna 2000 Los Angelesissa perustetun Steel Pantherin, kaikista alan yrittäjistä ikinä, on periaatteessa nähnyt ne sadat ja tuhannetkin muut sukkisbändit samalla kertaa. Mutta vain teoriassa. Steel Panther on nimittäin mitä vahvimmin huumoribändi. Sen suurin ansio onkin olla juuri sellainen, vetää kieli poskessa, ja välillä vähän muuallakin. Koko 80-luvun alkuperäinen tukkanousuhevi oli skenenä varsin vakava. Ajatelkaapa nyt vaikkapa Whitesnakea, Cinderellaa tai Guns’n’Rosesia pelkästään. Missä huumori? Twisted Sister ja W.A.S.P. olivat raikkaita poikkeuksia melko sisäänpäinkääntyneessä ja ilottomassa pullistelussa, jota kasarilla synnytettiin kuin suden kuraa.
Moni 80-luvun hukkanousuorkesteri on yhä olemassa, ja oma vakava itsensä. Monia keskeisiä olen onnistunut näkemäänkin vuosien mittaan, mutta yhtä moni alan keskeinen toimittaja on yhä näkemättä. Siksi Steel Pantherin Pakkahuoneen keikalla oli hyvä tehdä välitilinpäätös pimppihevin historiaan.
Illan avasi ruotsalais-brittiläinen Blackwater, jolta laittaisin ihan ekaksi nimen vaihtoon. Saman nimisiä bändejä on nimittäin muutama, ihan tiedoksi. Itsekin olin kotosalla kuunnellut viikon mittaan Spinal Tap-hengessä aivan väärää Blackwateria, kun ei promoottorin sivuilta oikein kunnolla ilmennyt, mikä niistä oli kyseessä. Olisin suonut näkeväni sen Blackwaterin, jota kuuntelin, mutta ei. Lontoosta käsin matkaan lähtenyt trio toimitti umpipaskoilla soundeilla (tai joutui toimittamaan) puoliheijarimaisen puolituntisen, joka ei juuri muistijälkiä jättänyt. Muutama hyvä biisi, mutta tänään(kin) lämppäri oli tuomittu jotenkin aivan erityisesti lämppäriksi. Silti kaikkea hyvää Blackwaterille.
Tuikinormaalina keskiviikkona oli Tampereella liiteri lähes täynnä, joskaan ei ennakolta loppuunmyyty. Tällä kertaa kyseessä oli Pantherin ainoa Suomen veto, joten porukkaa lienee raahautunut kauempaakin. Keikka räväkästi käyntiin ”Eyes of a Pantherilla” ja ”Tommorrow Nightlla”. Niiden jälkeen keikka olikin sitten kääntyä tovin liian pitkäksi stand-upshow’ksi, jossa bändi esiteltiin pitkää liturgiaa noudattaen. Käytiin läpi koko kasariheavyn kliseepankki, mutta toki seassa oli ihan freesiä ja hauskaakin huumoria.
”Asian Hooker” on yksi bändin kulkevimmista ralleista. Mikään niistä (ralleista) ei välttämättä ole maailman omaperäisin, mutta lainaamisen taidettahan rock’n’roll on. Toiston ja lainaamisen. Sanoinko taidetta?
”Asian hooker,
Hot little motherfucker.
Asian hooker,
You’re a dirty little cocksucker.”
Samalla melodialla Bon Jovi voisi laulaa NYCin katujen mukasosiaalisista mukaongelmista (niin paljon kuin niistä nyt multimiljonääri ymmärtää) tai Cinderella rakkauden kauniista ilmenemismuodoista. Mutta Steel Panther on liikkeellä kolmas jalka edellä, ja laulut täyttyvät huorista, autoista, huumeista, pimpeistä ja kulleista. Tässä on bändin nerokkuus, mikäli nerokkuus ei ole liian voimakas sana tähän väliin. Vedetään samoilla, tutuilla kasarihittimelodioilla, mutta vedetään tekstipuoli aivan läskiksi. Ja lauletaan asioista, jotka Mötley Cruelle olivat arkea, mutta jollaista rockdekadenssia hyvin harva enää tänä päivänä pystyy elämään, saati rahoittamaan. Saati haluamaan.
Analyysit sikseen, bändi ei kierrä ulkona tuolla tullakseen analysoiduksi, vaan pistääkseen joka ilta bileet pystyyn. Ja vaikka bändin takahuoneessa olisikin suht hiljaista keikan jälkeen, niin sitten edes musiikilliset bileet, kunnon show.
Bändin roolitus on selkeä. Basisti Lexxi Foxx on se hiukan hidas ja tyhmä helymaija, jolla on liikaa tukkaa ja liian vähän ajatuksia. Lavalle onkin hemmoa varten roudattu meikkipöytä, ettei tyyli vain putoa hetkeksikään. Solisti Michael Starr on kuin David Lee Rothin ja Joe Elliottin yhteinen poika, ja tämän bändin juttujen perusteella sekin voisi olla teoriassa mahdollista. Rumpali Stix Zadinialle on suotu hiljaisen taustamiehen rooli ja kitaristi Satchel on se kaikkein härskein supliikkimies.
Tampereen yleisö syttyi viimeistään ”Just Like Tiger Woods”-hittibiisiin, mainioon Bon Jovi-parodiaan. Satchelin pitkä ja pakollinen kitarasoolo sisälsi kaikki tarvittavat kliseet Beethovenista lähtien ja pisti miettimään, kuinka tietoinen esim. joku Yngwie Malmsteen on omasta hahmostaan. Kaveri kiertää luukuttamassa ympäri maailmaa sillä habituksella, ylpeänä Rolex-kokoelmastaan. Onhan Yngwiekin (itsensä) parodiaa? Onhan?
”Gloryholen” aikana lavalle alkaa lapata toinen toistaan hehkeämpää chickeniä, tissejä vilautellaan ja meininki on kuin mistä tahansa käsikirjoittamatta jääneestä musavideosta. ”The Burden of Being Wonderful” ja ”Gold Digging Whore” tyttökuorolla varustettuna saattaa varsinaisen setin loppuliukuun. Joka loppuliuku päättyy bändin käsittääkseni isoimpaan hittiin ”Death to All But Metal”.
On aika encoreiden. Alan hilata itseäni salin takaosaan välttääkseni ulosmenoruuhkan. Bändi kuulostaa kauempaakin varsin hyvältä, ja kyllähän sekin on sanottava, ettei huumoribändiyden tarvitse tarkoittaa sitä, että osataan vain auttavasti soittaa. Niitäkin on nähty. Ja huikein välispiikkikin pitkiin aikoihin kuullaan. ”I think You know this next song. And in the case you don’t, you might as well get the fuck out of here”. Juuri näin.
”Community Property” on huiman kaunis puoliballadi, kunnes kuulee, tajuaa tai tulee lukeneeksi sanat. Omiin nimiinsä tämän melodiakulun merkitessään Ritchie Sambora olisi tahkonnut tällä miljoonia taaloja.
”’Cause my heart belongs to you,
There ain’t nothing that I wouldn’t do, for you.
My heart belongs to you.
But my cock is community property.”
Sillä tavalla. Viimeinen biisi jonka kuulen on ”17 Girls in a Row”. On aika lähteä tien päälle naureskelemaan niille muutamalle sutkaukselle, jotka keikasta eniten mieleen jäivät. Ja tavallaan myös koko itseään täynnä olleelle kasariskenelle. Oli aikaa myös kotimatkalla ihmetellä, miksi ylipäätään lähdin. Vaikka ei bändissä sinänsä mitään vikaa ollut, eikä itse keikassakaan. Silti, pakko on vielä nähdä Y&T, Dokken, Cinderella, Poison, L.A.Guns, Loudness, Keel, Lizzie Borden, 220 Volt…. ja mitä kaikkia niitä nyt oli. Vielä on sarkaa kynnettävänä. KG