Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Holiday”

Uriah Heep (uk), Nazareth (uk) @ Elenia Areena, Hämeenlinna 17.04.2015

Skotlantilainen hard rockin legenda, ja monen bändin eittämätön esikuva Nazareth olisi voinut laittaa pillit säkkiin elokuussa 2013, kun alkuperäislaulaja Dan McCafferty ilmoitti jäävänsä sairauseläkkeelle alati pahenevien ääniongelmien vuoksi. Mutta bändi päätti jatkaa, tai se mitä siitä tuossa vaiheessa oli jäljellä. Se olisi voinut lopettaa, ja ehkä sen olisi pitänytkin. Hiukan kuitenkin lohduttaa, että jatko tapahtui McCaffertyn siunaamana, ja suoranaisesta toiveesta. Hiukan myös lohduttaa, että mukana on edelleen alkuperäinen basisti vuodelta 1968, eli Pete Agnew. Ja sekin, että rummuissa on jo kohta 16 vuotta soittanut toisen polven Agnew, Peten poika Lee. Ja sekin, että meneillään olevalla kiertueella promotaan albumia ”Rock’n’Roll Telephone”, jolle McCafferty ehti vielä kaikki raidat laulaa. Ja että tuo albumi on itseasiassa aika hyvä. Mutta nämä pikku lohdunkohdat eivät voi olla sysäämättä täysin syrjään ajatusta, että Nazareth 2015 on jonkinmoinen tribuuttibändi itselleen. Miksi näin?

Siksi, että basistin rooli tässä bändissä ei ole koskaan ollut mitenkään merkityksellinen, Agnew on rivimies. Bändin iskusävelien laatimisesta ovat vastanneet muut, Agnew on tosin ollut sanoittajana aktiivinen. Agnew’n rooli lavalla on vaatimaton, ja yksi kaikkein merkittävimmistä asioista bändissä on aina ollut McCaffertyn maailmanluokan viskiraspi ja nasaali. Väitän siis, että pelkällä basistilla 46 vuotta pitkä maailmanperintö ei pysy hengissä.

Itsekin siis varsin skeptisin mielin otin tukevat jalansijat Elenia Areenan jumppalattiasta. Halusin antaa 2015-mallin Nazarethille mahdollisuuden, mutta olin varautunut siihen, että bändi jättää omansa käyttämättä. Semminkin kun oli tiedossa, että Hämeenlinnan veto on uuden laulajarekrytoinnin eli Carl Sentancen tasan ensimmäinen keikka. Rockhistoriapisteet sentään oli poimittavissa. Mutta peräti puolitoistatuntiseksi venynyt, tai oikeastaan venytetty veto, paransi juoksuaan kuin sika vinkunaansa. Se mitä Nazarethista on jäljellä, pääsi yllättämään kerrassaan positiivisesti. Ympärilläni ollutta porukkaa aistien, en ollut ainoa yllättynyt. Nelisen ensimmäistä biisiä bändi oli täysin jäässä, vielä solistiaankin enemmän. Sentance yritti vimmatusti saada viileää jengiä mukaansa, ja otti äänestäänkin kaiken kunniakkaasti irti. Mutta bändiäkin jännitti, ja se kuului. Kitaristi Jimmy Murrison (orkesterissa jo vuodesta 1994 alkaen) veteli kuin treenikämpällä, ja ajattelinkin, ettei tämä voi olla koko totuus mitenkään. Tämän Nazarethin ei ainakaan kuuluisi kiertää enää.

Mutta meno vetreytyi, kun alkoi selvitä, että illasta päästään kunnialla läpi. Sentance paransi koko ajan, käänne tapahtui upean ”Dream On”-hiturin kohdalla. Ääni toimi, ja yleisökin alkoi lämmetä. Viimeistään se sai omat lämpönsä tappiin Joni Mitchell-coverin ”This Flight Tonight” kohdalla. Ehdoton työvoitto bändiltä. Mutta aivan ennenkaikkea sympaattiselta ja oman jännityksensä yläpuolelle kohonneelta Carl Sentancelta, nostan hattua korkealle. Kaveriahan on ennen tätä nähty Krokuksen, Geezer Butler Bandin ja eritoten Persian Riskin eturivissä. McCaffertyn isoihin bootseihin ei jäänyt kuin ehkä yhden sukkakerran kasvunvara, huikea esitys siis.

Bändi jyski kohtuullisilla soundeilla läpi hittikatalogiaan, mahtuipa mukaan tutusti muutama umpiturha renkutuskin, kuten vaikkapa ”Holiday”. Mutta aivan omiin kierroksiinsa kohosi Crazy Horse-laina ”Beggars Day”, siinä esiintyi jo varsin vapautunut ja helpottunut bändi. Pakolliset ”Expect No Mercy” ja ”Love Hurts” tietenkin kuultiin. Keikalle itselleen tunti olisi riittänyt mitaksi, mutta Sentancen sisäänajamiseksi täysmittainen veto oli toki tärkeä. Ja pieni pala Nazareth-historiaakin tuli siis nähtyä. Jos illan 49,50 maksaneesta lipusta jyvitti vaikka 20 euroa avausartistille, ei jäänyt ollenkaan paha mieli.

Uriah Heep soitti hämeenlinnalaisyleisölle kaikkiaan 74. Suomen vetonsa, tällä rundilla saadaan siis suomalaisittain melkoinen merkkipaalu bändin vuonna 1969 alkaneen taipaleen varteen. Edellisen kerran bändi oli maassamme joulukuussa, ja seuraavan kerran jo heinäkuussa Uudenkaupungin Karjurockissa. Ei siis ihme, että visiittejä on kertynyt. Itse näin bändin nyt vasta viidettä kertaa (aika vaatimatonta, kun fan clubin porukat puhuvat sadoista vedoista), ja joka kerta on sama ilmiö toistunut. Bändi soittaa hymyt huulillaan, aina myös runsaasti tuoreen albumin materiaalia, aina hyvillä soundeilla ja viimeisen päälle ammattimaisella meiningillä, eikä koskaan mahdollisia ongelmiaan henkilökunnalle tai yleisölle koiduttaen. Näistä syistä, ja siksi että Heep on yksi koko rockhistorian tärkeimmistä bändeistä, itse aina palaan asian ääreen.

Miksi Heep ei ole tribuuttibändi itselleen, vaikka senkin riveissä vaikuttaa enää yksi alkuperäisjäsen? Siksi, että tuo alkuperäisjäsen on Mick Box, jonka merkitys muusikkona ja kitaristina on valtavaa luokkaa. Siksi, että kaksi muuta ydinjäsentä (Bernie Shaw vokaaleissa ja Phil Lanzon koskettimissa) ovat olleet mukana jo peräti 29 vuotta. Uriah Heep on ollut kohti tätä päivää kehittyvä rockhybridi, jota ei tietenkään ilman Boxia voisi olla olemassa. Yhtä miestä jos sota on koskaan kaivannut, on se Heepin kohdalla Ken Hensley, mutta hänen peräänsä on hirvittävän myöhäistä enää itkeä. Tiedän monien kutsuvan Heepia ”dinosaurukseksi”, mutta yhtään keikkaa näillä toteajilla ei välttämättä ole nähtynä.

Tuttu ja turvallinen Uriah Heep astui lavalle tasan klo 22.00. Eturiviin oli sitten oman viimenäkemäni ilmestynyt uusi basisti, tumma liuhufleda Davey Rimmer, täyttämään legendasmiehen, toukokuussa 2013 syöpään menehtyneen Trevor Bolderin saappaita. Bändin tarjoaman huikean puolitoistatuntisen lisäksi, nekin saapikkaat täyttyivät enemmän kuin laadukkaasti. Uriah Heep ei (enää) tee virheitä palkkausosastollaan.

Minun käsitykseni mukaan Uriah Heep ei siis soita vasemmalla kädellä puolivillaisia keikkoja. Eikä soittanut nytkään. Settilista sisälsi 14 biisiä, tuoreelta ”Outsider”-albumilta peräti viisi vetoa. Bändi uskoo omaan tuoreeseen tavaraansa, ja kuka sitten, jos ei bändi itse. Levy on taattua Heepia, eivätkä sellaiset rallit kuin nimibiisi, häpeile yhtään orkesterin pitkässä biisihistoriassa. Pääosin musiikista vastaavat nykyään Box ja Lanzon, ja sen huomaa keikoilla kitaran ja urkujen täydellisenä harmoniana ja upeina sovituksina.

Klassikko-osastolle bändi pääsi vasta viidennessä numerossaan, sitä ennen oli soitettu uudempaa kamaa. Toimivaa dramaturgiaa sinänsä. Pelkästään tämän illan ”Sunrise” todisti, että edesmenneen Bolderin paikalle on löydetty mies ja muusikko paikallaan. Huikeaa basismia. Pitkästi ja hartaasti vedetty ”The Magician’s Birhday” kulminoitui Boxin varmaankin 10-minuuttiseen kitarasooloon, Taikuri itse vangitsi ja hiljensi areenallisen faneja hillittömällä taidolla ja karismalla, eikä ollut eka kerta.

Rumpali Russ Gilbrookin valinnasta märistiin aikanaan, mutta takokaa perässä. Kaverin suorasuuntaus on sitä luokkaa, ettei tahdo aina itsekään pallilla pysyä. Varsinkin ehkä koko illan upeimman vedon, eli vuoden 2008 ”Wake The Sleeper”-albumin raidan ”What Kind of God” lopetus lähti kuin haupitsin suusta, ja sitähän sillä toki noin draamallisesti haettiinkin. Wounded Knee-joen tapahtumien inspiroimana syntynyt upea Box/Lanzon-biisi on parasta nyky-Heepia, ja ilahduttavasti jäänyt livesettiin. Huikea biisi, ja tänään huikea tulkinta, myös kokonaissovituksellisesti illan paras.

Keikan äskenmainitun keskisuvannon jälkeen palattiin uuteen materiaaliin, jota siis orkesteri tuli soittaneeksi uutukaiselta peräti puolialbumillista. Bernie Shawn sanoin, ”jotta varmasti tiedätte poislähtiessänne, millainen on vuoden 2015 Uriah Heep”. Kuultiin radiohitti ”One Minute” ja aivan helketillisen hieno ”Can’t Get That Away”.

Mutta ilman niitä muutamia ei poistu Heep mistään maailman urheiluhallista; ”July Morning ”, Ken Hensleyn ja David Byronin (RIP edelleen) taivasosuus. Mick Boxin sisäänspiikkaama ja akustisella kitaralla avaama ”Lady In Black”, ja homma periaatteessa paketissa. Tosin kukaan ei usko, etteikö Heep palaisi soittamaan kahta encorea, kuten aina, eli ”Gypsy” (merkittävin Boxin säveltämistä bändin hittibiiseistä), joka soi upeasti alakerrasta, konehuoneesta, tummana ja vakuuttavana. Ja sitten vielä, tietenkin, ”Easy Living”, jonka aikana olikin jo hyvä sluibia kohti narikkaa, ettei jää kanssahämäläisten jalkoihin. Kiitos jälleen kerran Uriah Heep, tämä ei jää tähän. Näillä siis tänään mentiin: http://www.setlist.fm/setlist/uriah-heep/2015/elenia-areena-hameenlinna-finland-13c8fd75.html

Elenia Areena on nyt yleisön, ja muutaman isomman artistin voimin ajettu sisään. Itse en ainakaan näe suurempia ongelmia, varsinkin jos anniskelu salin puolella jää kokeilusta pysyväksi. Mainio idea, tietenkin. Narikkakin on saatu sujuvammaksi. Ja jokainen, joka kuuntelee kovaa soitatettuja bändejä paljain korvin tilassa, joka on korkea, peltiä ja urheiluun tarkoitettu, voi syyttää pitkälti itseään, mikäli soundi on jotenkin erityisen huono. Eli omavastuun jälkeen Elenia kuulostaa peltihalliksi minusta ällistyttävän hyvältä. Liikuntaanhan tämä on tehty, mutta toivoisin (ja taatusti moni muukin) lisää isomman skaalan konsertteja, niitä ei Hämeenlinnassa ole yhtään liikaa. Nyt kun niille vihdoin olisi sisätilakin. KG

Michael Schenker’s Temple of Rock and Lovedrive Reunion Tour (ger/uk/us) @ Klubi, Tampere 25.04.2013

Hyvät naiset ja herrat….Michael Schenker! Mies, joka soitti ensimmäisen keikkansa Scorpionsien kanssa 11-vuotiaana, ja bändin esikoisalbumilla  ”Lonesome Crow” 15-vuotiaana. Hyppäsi ensimmäisen Scorppari-kiertueen jälkeen itsensä Bernie Marsdenin bootseihin ja liittyi brittiläiseen UFO-yhtyeeseen, osaamatta tuolloin vielä sanaakaan englantia. Soittanut 8:lla UFO-studioalbumilla, ja pitkälti tehnyt bändistä sen, mitä se tänäkin päivänä on. Ollut Rolling Stonesien koesoitoissa, kun Mick Taylorille etsittiin korvaajaa. Ollut Aerosmithin koesoitoissa, kun kauan sitten Joe Perry nosti kytkintä. Julkaissut eri bändi-inkarnaatioin parikymmentä sooloalbumia ja säveltänyt niille useita heavy rockin historiaan jääviä klassikoita. Eikä tässä kaikki, Schenker on ollut ja tulee olemaan, esikuvana käsittämättömän pitkälle liudalle metallikitaristeja kautta maailman.

Michael Schenker on siis nähnyt paljon, kun luetellun kylkeen iskee vielä vuosikausien ongelmat kuningas Alkoholi I:n kanssa, niin miehellä alkaa olla jo melkoista staminaa nousta lavalle ja näyttää mitä osaa. Elämää on elettynä ja kitaraa soitettuna. Ja mikäs on lauteille noustessa, nyt kun Schenker todennäköisesti on ns. elämänsä kunnossa. Ainakin Tampereen Klubin keikalla lähes kaksituntisen, hikisen show’n vetänyt Schenker bändeineen oli tarkka, rento ja hyväntuulinen.

Michael Schenker julkaisi viimeisimmän sooloalbuminsa 2011, omalla nimellään, ei legendaarisella Group-päätteellä. Levyn nimi on ”Temple of Rock” ja siitä kiertueenkin otsikko. Schenkerillä on aina ollut tapana kerätä ympärilleen huippumuusikot, levyille ja liveille. Niin nytkin, nimittäin kun näistä superkokoonpanoista on muodikasta jauhaa, niin tämähän nyt on sellainen, jos sallitte. Amerikanmies Wayne Findlay koskettimissa ja komppikitarassa täytti paikkansa hymyssä suin, vaikka alkupään keikkaa kärsikin isoista teknisistä ongelmista. Bassossa Francis Buchholz, mies joka soitti Scorpionseissa 19 vuotta ja 12:lla albumilla. Eikä millä tahansa periodilla, vaan sillä jolta bändi halutaan muistaa, 1973-1992. Rummuissa nähtiin orkesterin ikäpresidentti Hermann Rarebell, kyllä hän, legendaarinen ”Hermann Ze German”. Rarebell soitti Scorpions-riveissä 18 vuotta ja 8:lla studioalbumilla, vastaten sanoituksista moniin bändin kultakauden tärkeimpiin klassikoihin. Eikä siinä tietenkään kaikki, kiertueen (ja Schenkerin joulukuussa julkaistavan seuraavan albumin) solistina nähtiin ja kuultiin skotti Doogie Whitea, joka itselleni oli melkeinpä yhtä iso syy olla paikalla, kuin itse Schenker.

Doogie White, jos jälleen sallitte, on maailman kenties aliarvostetuin elossaoleva heavysolisti. Mies on laulanut Ritchie Blackmore’s Rainbow’ssa, Praying Mantisissa, La Pazissa, Yngwie Mamsteenin Ricing Forcessa ja nykyään myös Tank-yhtyeessä. Mies on karvan päälle viisikymppisenä kävelevä pala NWoBHM-historiaa ja hard rockin kanoniaa, ja silti monille hyvinkin tuntematon. White koelauloi Iron Maidenille, tiedätte kyllä milloin, ja on ollut mukana lukemattomilla julkaisuilla vierailijana. Silti itselleni kaksi asiaa Whiten CV:stä nousee yli muiden; tanskalaisen Cornerstone-yhtyeen kanssa levytetty albumi ”Once upon our Yesterdays” (2003) ja osuus kaksiosaisella Iron Maiden-tribuutilla ”666-Number of the Beast” (White luikauttaa salavihkaa toiseksi parhaan ikinä ”Hallowed be Thy Name”).

Itse keikka jyräytettiin kovimmalla mahdollisella käyntiin eli Scorpions-varhaishitillä ”Lovedrive”. Jo pelkästään avausbiisin aikana oli lunastettu syy olla paikalla, biisi on itselläni Maailman Parhaat Rockbiisit Top 50:ssä helposti, Whiten ääni ensimmäistä kertaani livenä aivan mahtavaa kuulla ja Schenker vetäisi vielä klassikkoon upean soolon, kuinka ollakaan. Scorppari-saagalla jatkettiin, komeasti rullannut ”Another Piece of Meat” vielä putkeen ilman spiikkejä. Ja siitä sitten liuta MSG-hittejä vuosien varrelta, ”Assault Attack”, ”Armed and Ready”, ”Rock My Nights Away” ja ehkä tiukimmin näistä tänään soinut ”Attack of the Mad Axeman”. Doogie White osoitti olevansa rento showmies, ja varsinkin Rarebellin ja Buchholzin soittokunto yllätti, ukoissa on virtaa edelleen ja kaikesta näki, että koko bändillä oli selvästi valtavan hauskaa. Lienee siis niin, että vaikka asemaltaan Schenker onkin jumalasta seuraava, mitä tulee heavykitaristeihin, niin miehen bändi on kuitenkin demokratia. Josta esimerkkinä, Wayne Findlay sai tilaa soittaa muutamankin mainion soolon, siis Michael Schenkerin bändissä! Toisaalta, eihän Schenkeriä voisikaan kuvitella runkkaamaan Flying V:tään kultainen Rolex ranteessa, tukka piipattuna. Tai hieromassa iltaisin Ferrari-kokoelmaansa Beverly Hillsissä. Niitäkin kitaristeja 80-luvun heavyn megasuosio synnytti.

Tulevalta albumilta kuultiin ”Horizons”, komea puolislovari, joka todistaa myös sen ns. kirjoituskynän olevan edelleen terässä. Mielenkiintoista sinänsä, kun nyt Temple of Rock-kiertueella ollaan, niin kyseiseltä platalta kuultiin vain yksi biisi, Schenkerin ja Whiten yhdessä kirjoittama, Ronnie James Dion muistolle omistettu, ”Before the Devil Knows You’re Dead”. Jonka biisin White kertoi pohjautuvan skottilaiseen kansansanontaan ”may you get to Heaven half an hour before the Devil knows you are dead”. Ihan hyvä neuvo, pitää muistaa. Schenkerin UFO-kauden biisejä ladattiin ohjelmiston loppupäähän peräti viisi, joista encoret päättänyt ”Rock the Bottom” soitettiin erittäin pitkänä versiona ja Schenker sai varmastikin 10 minuuttia kestäneen supersoolonsa istumaan tänne, niin että se ei tuntunut hetkeäkään turhalta tai itsetarkoitukselliselta. Ehkä se johtuu kultaisen Rolexin puutteesta..

Muina encoreina kuultiin Scorpions-klassikot ”Holiday” ja ”Rock you Like a Hurricane”, joista jälkimmäisen yhteislaulua Rarebell, biisin sanoittanut mies, nousi oikein rumpujensa takaa johtamaan. Legendaarisia velikultia. Ja jälleen, Tampereen (tälläkertaa) äijävoittoinen yleisö täysillä messissä. Ja kyllä ainakin itse lupaan muistaa Michael Schenkerin  ”Holiday”n soolon, lyhyen mutta järjettömän tyylikkään ulvotuksen, todella pitkään. Vaan keikkahan ei ollut vielä tässä. Ylimääräisenä numerona jyräytettiin vielä kompakti ”Blackout”, Scorppareiden vuoden 1982 albumin nimiraita ja ajan huikea hitti. Bändi veti sydämensä kyllyydestä, ja niin se vaan on, että kun herrasmiesikäiset muusikot nauttivat yhdessä soittamisesta ja toimittamisesta, niin jälki on useimmiten todella komeaa. Vaan ei ollut keikka vielä tässäkään. Viimeiseen numeroon lavalle kuulutettiin illan erikoisvieras, Tampereen mies Jari Tiura, joka lauloi Michael Schenker Groupissa 2006-2007  ja sanoitti valtaosan ”Tales of Rock’nRoll”-albumista. Ja tuo mainittu viimeinen numerohan oli UFO-hitti ”Doctor, Doctor”. Komea, lähes kaksituntinen katsaus heavyrockin historiaan oli paketissa. Tästä tulee kuulkaa hieno keikkavuosi. KG

 

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: