John McLaughlin and The 4th Dimension (uk) @ Finlandia-talo, Helsinki 18.11.2014
Olinpa kerran nuorempi, ja sain pitkän kärtännän jälkeen sähkökitaran joululahjaksi. Vanhempieni pienituloisuuden huomioiden, kyseessä oli valtava satsaus. Otin kitaratunteja espanjalaiselta nylonkielisen virtuoosilta ja kuuntelin korvat verillä Eddie Van Halenia. Kaverini vinttihuoneessa kävimme läpi länsimaisen rock-kitarismin kunniakkainta kataloogia. Luokkakaverini, josta piti tulla myös bänditoverini, tutustutti minut Claptoniin, Hendrixiin, Paul Kossoffiin ja kaiken päälle vielä brittiläiseen John McLaughliniin, jonka häkellyttävän nopeuden ja taituruuden tunnistin, mutta jota en voinut käsittää. Ehkäpä ne olivat juuri McLaughlinin levytykset ystävän ja toverin jäätävässä vinttihuoneessa, jotka lopulta saivat ripustamaan japanilaisen Stratocaster-kopioni siihen viimeiseen naulaan, jossa se yhäkin roikkuu. Ei tullut meikäläisestä maailmaakiertävää rokkitähteä. Häpeä jäi, etten koskaan oppinut soittamaan. Ehkä osin tuosta häpeästä johtuen, joudun aika ajoin raahaamaan itseni maailmanluokan kitarasankareiden keikoille. Tosin, nähdä itsensä John McLaughlin elävänä, on ollut tavoitteena aina noista päivistä lähtien.
Joten, takaisin Finlandia-talolle. Olin paikalla tuttuun tapaan aivan liian ajoissa. Kuikuilin mahdollisia tuttuja, mutta en nähnyt yhtäkään. Oli aikaa pohtia, miksi Finlandia-talo tuntuu niin valtavan masentavalta. Siis yleiset tilat, ei niinkään sali. Salissahan kyllä viihtyy, kun laadukas musiikki soi ja valot sammuvat. Tajusin siinä Lapin Kultaa särpiessäni, että talo on aivan järkyttävän huonosti valaistu. Yleisten tilojen valaisu muistuttaa kotimaisen päivittäis-tv-sarjan offline-versiota. Eli puhutaan kansankielellä tuhnusta. En ymmärrä, Aalto kuitenkin suunnitteli hässäkän ennen ensimmäistäkään öljykriisiä, oli vielä lupa tunkea isompaa polttimoa sisään.
Fuusion ja progen legenda (taas joutuu tätä sanaa käyttämään), yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä sähkökitaraan koskaan tarttuneista ihmisistä, kiersi pimeään maahamme tällä kertaa 4th Dimension-kokoonpanonsa kanssa. Alun spiikissään McLaughlin totesi, että nyt hänellä on kasassa kaikkien aikojen paras bändinsä. Paljon sanottu mieheltä, joka 1971-87 johti yhtä koko rockhistorian tärkeimmistä bändeistä, Mahavishnu Orchestraa. Siinä sentään musisoivat mm. Billy Cobham, Jan Hammer, Jean-Luc Ponty ja Bill Evans. En usko McLaughlinin kommentin olevan mainituilta pois, se lienee ollut pelkästään armoton komplimentti nykybändiä kohtaan. Ja toisaalta tarkoittavan, että vihdoinkin kaikki on loksahtanut kohdalleen. Viimeistä iskua myöten, maestron täyttäessä pian 73. Olihan Mahavishnu Orchestra tunnetusti aika riitaisa hybridi, kipinää lensi. Nyt 4th Dimensionissa tuntuu olevan suorastaan leppoisaa, McLaughlin soitti koko illan hymy huulillaan, ja ottipa vetreä kepittäjämme aika ajoin muutaman joraavan askelkulunkin, jos ei nyt suorastaan tanssahdellut.
Illan pääroolissa oli setti, joka on tullut tutuksi bändin maaliskuussa julkaistulta livealbumilta ”The Boston Record”. Se on kuulkaa kova kiekko, ja kannattaa ottaa tehokuunteluun, jos ei ole vielä ollut. Ja jos ankara proge yhtään menee jalan alle.
Keikka kesti tänään (encoreineen) lähes kaksi tuntia, ja suolaiselle lipunhinnalle saatiinkin kunnolla vastinetta. Sali ei ollut likikään täynnä, mutta ei myöskään häpeällisen vajaa. Oma arvontakorini oli heittänyt minut taakse, parvekelipan alle. Ja ehkä hyvä niin, soundi oli tänään poikkeuksellisesti erinomainen, vielä kun istuin vain hiukan miksaustiskistä sivuun.
Setin avannut ”Guitar Love” (vuoden 2012 studioalbumilta ”Now Here This”) ja ”Little Miss Valley” näyttivät suunnan koko illalle. Eli pitkän kaavan kautta, ja vähintäin kuusi sooloa per biisi. Mutta näinhän se näissä lajityypeissä menee. McLaughlinin luotto bändiinsä on jopa sitä luokkaa, että aika harvana hetkenä edes huomasi olevansa yhden maailman tärkeimmistä kitaristeista keikalla. Basisti Etienne Mbappe sai runsaasti sooloaikaa, muutamassa biisissä jopa kahdesti. Kaveri soittaa tyylikkäästi mustat hansikkaat käsissään, ja on kyllä vääjäämättä kovin peukkubasisti, jonka olen koskaan nähnyt. Kamerunilaisvelhon meriittilistalta löytyvät mm. Salif Keitan bändi, Joe Zawinul Syndicate ja Ray Charles.
Illan ikimuistettavimmat numerot olivat, näkökulma jälleen pelkästään henkilökohtainen, ”Abbaji” ja jo mainittu ”Little Miss Valley”, molemmat ”The Boston Recordilta”. Ensinmainitun McLaughlin omisti intialaiselle tablamestari Alla Rakhalle, percussioguru Ravi Shankarin pitkäaikaiselle oikealle kädelle. Rakhan poika Zakir Hussain jatkaa isänsä työtä, ja on tehnyt sitä tunnetusti myös McLaughlinin kokoonpanoissa. ”Abbaji” toi toivottua temmonvaihtelua, noin niinkuin isommassa mittakaavassa, toki sitä biisien sisäisesti löytyi vaikka millä mitalla. Biisissä kuultiin myös rumpali Ranjit Barotin komeaa laulua. Mutta ennenkaikkeahan intialaissyntyinen Barot on aivan hillitön kannuttaja, jonka nähtyään taas tajusi, miksi länsimainen rockrumpusetti on ylipäätään keksitty. Sanattomaksi veti. Enkä ole sitäpaitsi kuullut näin hyviä rumpusoundeja miesmuistiin.
Eikä siinä kaikki. Kun 4th Dimensionin kosketinsoittajana pääosin nähtävä Gary Husband hyppäsi parissa biisissä toisen rumpupatterin taa, oli kahden maestron myllytys lähinnä murhaavaa. Toistan itseäni, en ole koskaan nähnyt toimimatonta kahden rumpalin kokoonpanoa. Husband tunnetaankin ennenkaikkea ylistettynä rumpalina (Level 42, Billy Cobham Band jne.), mutta osoitti olevansa myös armoitettu pianisti, ja toi nimenomaan soitollaan ehkä eniten jazzelementtejä illan kattaukseen.
Aika massiivisina kerta-annoksina pystyn esim. kotoisassa musacornerissani luukuttamaan fuusiota ja progea, mutta näin livenä tulee helposti tunnin kohdalla ähky. Varsinkin kun koko show koostuu pelkästään virtuositeetin seuraamisesta, ja biisit ovat suht tasapitkiä, ja pääosin instrumentaaleja. Mutta hatunnosto meastro McLaughlinille siitä, että tarjotaan tosiaankin lähes kaksi tuntia tavaraa, sen kerran kun on liikkeelle lähdetty.
Tunnustan syöksyneeni matkaan, kun bändi poistui lavalta varsinaisen setin päätteeksi. Tarkoitus oli välttää ruuhka narikassa, ja ehtiä järkevissä ajoissa kotiin. Heti käytävällä alkoi kaduttamaan, kun salin puolelta kajahti encoren ensisävelinä Mahavishnu Orchestran esikoisalbumin ”The Inner Mounting Flame” (1971) raita ”You Know, You Know”. Ehkä ensi kerralla. Vaikka minusta ei koskaan tullut kitaristia, niin hyvä että Mahavishnu McLaughlinista tuli. Ja tällä vetreydellä mies tulee vielä takaisinkin, sikäli lämmöllä meastro mainitsi spiikissään Helsingin. KG
http://www.setlist.fm/setlist/john-mclaughlin-and-the-4th-dimension/2014/finlandia-hall-helsinki-finland-4bcd9b56.html
Kiitos paljon illan todellisesta biisilistasta, jouduin sen myötä vähän paikkailemaan tekstiäni. Pyrin aina olemaan faktoissa tarkkana, nyt lipsahti ns. keskiviikkokappale. Mutta kiitos kovasti, arvostan. Vaan kaiken kaikkiaan, mahtava ilta. KG
Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Itsekin luulin kuulleeni pari biisiä ihan sen pohjalta, kun the Boston Recordia myynyt neito kertoi setin koostuvan cd:n biiseistä, vaan ei vahinko kyllä kuultu Call and Answeriä tai Maharinaa. Toisaalta olisiko enää mahtunutkaan, sen verran täynnä täyttä tavaraa ilta oli. Kyllä oli mieletöntä soitantaa.
Ja John osoittautui kaikin puolin miellyttäväksi persoonaksi. Nimmarienjakotilaisuudessa hän ensin paiskasi kättä pyytämättä, leveä, lämmin hymy kasvoillaan. Kun vitsinä heitin: ”I play the guitar, too, you know”, hän kysyi:” Really?! How long have you played?” ihan kuin maailma ei olisi kitaristinalkuja ja -loppuja pullollaan. ”Some 30 years and still no good at it”, johon hän: ”Guess how long I’ve played?”, johon minä lonkalta:”50 years?”. ”61 years, and still learning. So keep playing!” hän rohkaisi, koko ajan silmiin katsoen. Hän olisi varmaan jatkanut vaikka kuinka kauan, mutta jono takanani oli varmaan toista mieltä, varsinkin, kun jotkut edelläni olivat jääneet viideksi minuutiksi jutustelemaan hänen kanssaan. Mies on elävä todiste siitä, ettei tajunnanlaajentavaa musiikkia tehdäkseen tarvitse käyttää tajunnanlaajentavia aineita. Hieno mies.