Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “progressive rock”

Procol Harum (uk) @ Kulttuuritalo, Helsinki 08.10.2013

Varhain tänä vuonna ilmestyi merkittävin suomenkielinen kirjajulkaisu oikein pitkään aikaan rockmusiikin saralla, eli Mikael Huhtamäen ansiokkaasti ja pieteetillä taustoittama, tutkima ja kirjoittama ”Live in Finland-Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa”. Enpä voisi lämpimämmin suositella, kyseessä on nöyräksi laittava, tärkeä kulttuuriteko, huiman mielenkiintoinen katsaus maamme konserttivierailujen varhaishistoriaan. Kirja kattaa vuodet 1955-1979. Saatavana kovakantisena, runsain aikalaiskuvin, kirjakaupasta lähellä sinua. Mainittu teos nostaa nimenomaan 1970-luvulla, yhden Suomen keikkapaikoista tärkeydessään ylitse muiden, ja se on Helsingin Kulttuuritalo eli tuttavallisemmin Kultsa. Ne maailmanluokan artistit ja ainutlaatuiset keikat, joita Kultsan lava on saanut todistaa (eikä vain lava, vaan paikalla ollut ajan rokkiposse) on niin huikea, etten lähde tässä sitä sörkkimään, kannattaa ihan aidosti tarttua Huhtamäen kirjaan.

Oma keikkahistoriani Kultsan suhteen on hyvin myöhäsyntyinen ja vaatimaton, mutta lyhykäisyydessään laadukas. Olen näillä legendaarisilla lauteilla nähnyt takavuosina mm. nykymuotoisen Jethro Tullin, sekä nyt, toisen erittäin merkittävän 1960-luvun lopulla aloittaneen brittibändin eli Procol Harumin.  Tämäniltainen oli kolmas todistamani Procol Harum-keikka (kyllä, vasta valitettavasti) ja ehdotonta lisävärinää illan vetoon toi nimenomaan rockin historiaa suorastaan tihkuva keikkamesta. Alvar Aallon vuodeksi 1958 suunnittelema Kultsa oli ilmeisesti ajan kuluessa alkanut tihkua muutakin, siksi perusteellisen remontin takia paikka oli poissa kaupungin konserttikartalta muutaman viime vuoden. Aalto sai aikoinaan täysin vapaat kädet suunnittelussaan, eikä Kultsaa aina vaivannutta tiettyä sokkeloisuutta ole (tietenkään) remontti poistanut, mutta muuten Aallolle uskollisesti kaikki on toteutettu (paitsi että, kenen luvalla portaikkokaiteista on revitty Aallon klassiset nahkapunokset irti). Monin paikoin mitään remppaa ei edes huomaa tehdyksi, ja sehän on arvorakennuksen kohdalla tärkeä asia. Mutta tärkein, eli konserttisalin soundi, on merkittävästi parantunut.

Procol Harum on yksi rockhistorian merkittävimmistä bändeistä, sanokaa mitä sanotte, ja sanokaa heti kun kyllästytte näihin superlatiiveihin. Pianisti-laulaja-säveltäjä-nokkamies Gary Brookerin, yhdessä bändin hovisanoittaja Keith Raidin kanssa virittämä PH aloitti taipaleensa Lontoon Richmondissa 1967, ja heti avausvuonna, toukokuun 12.päivänä tärähti. Bändin esikoissingle ”A Whiter Shade of Pale” julkaistiin, ja se pysytteli kuusi viikkoa sinkkulistan ykkösenä. Loppu on progressiivisen bluesrockin, tai miksi nyt kukakin hyvää musiikkia haluaa lokeroida, historiaa. Bändin uran varrelle on mahtunut 26 muusikkoa, huippuhetkiä ja laskuja, parikin pitkää telakoitumista ja äärilaadukasta paluuta. Vuoden 2003 ”Well’s on Fire”-albumin jälkeen Brooker miehistöineen on pysytellyt suhteellisen ahkerasti tien päällä, ja toinen toistaan laadullisempaa livelevyä on pukannut aika ajoin. Sellaisen olisi saanut myös Kultsan vedosta.

Illan settilista oli odotetusti ja luonnollisesti varsin klassikkopainotteinen. Avausvedot ”Shine on Brightly” ja ”Pandora’s Box” menivät vielä soundeja ja yleisön tunnelmia haistellessa, vaikka jälkimmäinen kirvoittikin jo ”tää me tiedetään, tää on tää”-alkuablodit. Mutta oikeastaan vasta ”Beyond the Pale”, kaikille kylmässä ja pohjoisessa (tiedättehän) asuville omistettuna, lähetti keikan komeasti lentoon ja todisti viimeistään, että Brookerin äänikin on yhä vähintäin kohtuukunnossa. Tämä vinksahtanut valssihan löytyy vuoden 1974 hittialbumilta ”Exotic Birds and Fruits”.

Sitten säästelemättä ja aikailematta kovien klassikoiden kimppuun: ”Homburg”, esikoisalbumin ”Kaleidoskope” ja ”As Strong as Samson” oli sellainen biisitrio keikan avauspuoliajalla, että pelkästään tämän takia olisi kannattanut itsensä paikalle raahata. ”Samsonin” spiikissä (suomenkielen sana ”juonto” on todella hieno sana, mutta pahasti vanhentunut) Brooker totesi jotakuinkin, että jotkut tekstit (bändin tapuksessa kaikki siis käytännössä Keith Raidin jo vuodesta 1967) yksinkertaisesti vanhentuvat nopeasti ja jotkut jatkavat ajankohtaistumistaan, kuten ”Samson”. Maailma kovenee, ja meidän on kovennuttava sen mukana, valitettavasti.

Aikaisemmillakin näkemilläni PH-keikoilla, nyt 68-vuotias Brooker on väläytellyt olevansa huumorismies, mutta tänään herra oli vallan hulvattomalla tuulella ja onnistui olemaan välipuheissaan erittäin hauska. Monien biisien eteen kuultiinkin pitkiä tarinointeja, jotka ilmiselvästi olivat varsin ennenkuulemattomia, siksi usein ja spontaanisti kitaristi Geoff Whitehorn räjähti nauramaan. Muutenkin jäi permannon neljännestä rivistä käsin vaikutelma, että Procol Harum on varsin rento ja kiva työpaikka.

Pitkänä versiona soitettu, ensimmäisen puoliajan päättänyt ”Simple Sister” tuntui tänään illan turhimmalta vedolta, ja sitä seurasikin illan turhin osuus eli väliaika. Jotta väliaika oikeasti kannattaisi pitää, niin aulan henkilökuntaa tulisi olla niin runsaasti, että kaikille halukkaille löytyisi se väliaikakonjakki ahtaassa aikaikkunassa. Nyt varttisesta menee neljätoista minuuttia välihuikan jonottamiseen, ja siitähän tulee vain paha mieli kun joutuu Meukowinsa kietomaan viime sekunneilla ja hakeutumaan paikalleen keskirivin keskelle perse valtaväestön naamaa hipoen (suomalainen kun aika harvoin malttaa nousta seisomaan, vaan käärii itsensä siihen käsittämättömään ”mahtuukohan siitä”-sikiöasentoon).

Toinen puoliaika potkaistiin käyntiin mainiolla valinnalla, eli vuoden 2003 jo mainitullakin paluualbumilla ”Well’s on Fire” ja sieltä kulkevalla rokkipalalla ”The VIP Room”. Ja vaikka kakkosjaksolla kuultiinkin ne muutamat umpiklassikot, silti sen, ja ehkäpä koko keikan hienoimmaksi vedoksi itselleni nousi vuonna 2007 ensiesitelty ”Missing Persons”, kertakaikkiaan häkellyttävän hieno veto, jota pohjusti Brookerin todistus siitä, miten hän on jo oman 45-vuotishääpäivänsä viettänyt. Tehkää(mme) perässä.

Procol Harumin kaltaisessa bändissä ei pyöritetä mitään markan hanuristeja, vaan muusikkous ja läsnäolo on nokkamiehen esimerkin velvoittamana, (anteeksi toisto) maailmanluokkaa. Geoff Whitehorn on 22 palvelusvuodellaan bändin pitkäaikaisin kitaristi, jonkakaltaiset faktat kannattaa aina ottaa lukuun silloin, kun itketään sitä varsin usein keskusteluun nousevaa alkuperäisjäsenitkua. Whitehorn on selkeästi Brookerin sideman lavalla, ja komeasti ulvoo keppi. Muutamissa biiseissä Whitehorn ja toisen polven mestaribasisti Matt Pegg pääsivät näyttämään myös stemmalaulutaitojaan. Peggin isähän (Dave nimittäin) soittaa edelleen Fairport Conventionissa ja bassotteli pitkään Jethro Tullissa. Ihan puun juurelle on siis omena pudonnut. Rummuissa on jo seitsemisen vuotta vaikuttanut Geoff Dunn, joka edeltäjänsä Mark Brzezickin (kyllä, Big Country) alias Octopussyn jälkeen saattaa tuntua yksioikoiselta paukuttajalta, mutta bändin sointi on jo nyt niin rikas, että yksioikoisuus takalinjoilla on oikeastaan hyvä asia. Vastapäätä Brookeria Hammondinsa takana bändin täydentää Josh Phillips, mies huikealla CV:llä (ja itselleni myyttistä osastoa soitettuaan 80-luvulla Big Countryn livekokoonpanossa).

Mahtavaa, että viimeaikaisilla keikoillaan Procol Harum on soittanut ”Whiter Shade of Palen” jo ikäänkuin alta pois varsinaisen setin toiseksi viimeisenä, eikä esim. iänikuisena encorena. Niin tänäänkin. Biisi voisi olla läpilukujuttu, mutta ainakin tänään bändin olemuksesta huokui tunnelma, että tätä biisiä on edelleen upeaa soittaa. ”A Salty Dog”-klassikko paketoi Procol Harumin seitsemännen keikan Suomessa. Sitten Brooker odotuttikin pitkään, pitkään ennenkuin antutui yleisön seisaaltaan ja äänekkäästi vaatimaan encoreen. Näin encorea pitää vaatia ja näin se pitää odotuttaa, kerrankin meni oikein. Ylimääräisenä kuultiin esikoisalbumin ”Conquistador” komeana luentana.

Procol Harumin varhaisista suomenkeikoista (ensimmäisenä niistä vuoden 1974 Ruisrock) löytyy mainiota aikalaistodistusta alussa hehkuttamastani Huhtamäen kirjasta. Nyt, loppukevennykseksi vielä tämä, tsekatkaa ihmeessä: http://www.youtube.com/watch?v=Mb3iPP-tHdA                                                                                                                                                                           KG

Jethro Tull’s Ian Anderson plays ”Thick As a Brick I & II” (uk) @ Tampere-talo, Tampere 17.09.2013

Haluan ihan kärkeen todeta, että vuonna 1967 aloittanut Jethro Tull on yksi koko rockhistorian parhaista bändeistä, mikäli minä saan päättää. Sitä kautta ja siksi, bändin johtohahmo, Hullu Huilumies Ian Anderson on yhtä helposti yksi koko rock-kanonian tärkeimpiä laulunkirjoittajia. Viedään ajatus vielä albumitasolle; Jethro Tullin vuonna 1972 julkaistu konseptialbumi ”Thick As a Brick” on yksi kaikkien aikojen tärkeimpiä rocklevytyksiä. Vaikka en yksin olisikaan päättämässä. Albumi oli kuitenkin ilmestyessään jotain, mitä ei oltu aiemmin tehty. Yhtään musiikillisesti kuollutta hetkeä ei ole, sovitukset toimivat tänäkin päivänä, vain soundeista voi olla eri mieltä, mutta nekin olivat syntyhetkensä parhaat.

Thick As a Brick” on siis albumiklassikko jos mikä. Ja sen täyttäessä miehekkäät 40 vuotta, Ian Anderson päätti lähteä kiertämään tuntemaamme rockmaailmaa soolokokoonpanonsa kanssa, kyseisen albumin alusta loppuun esittäen (sillä niinhän albumiklassikot esitetään, vai mitä Metallica ja Pelle Miljoona). Eikä siinä kaikki. Viime vuonna Anderson ahkerana kaverina julkaisi myös jatko-osan ”Thick As a Brick II”, joka niinikään näillä albumiklassikkokeikoilla alusta loppuun kuullaan.

Alkuperäinen levyhän kertoo kuvitteellisen englantilaisen koulupojan Gerald Bostockin tarinan. Ja jatko-osa pohtii, mitä Geraldista mahtoi tulla ns. isona, ja miten maailma häntä mahtoi kohdella. Vuoden 1972 albumi oli Andersonin vastaveto sille, että Jethro Tullin edellinen albumi ”Aqualung” oli kritiikeissä julistettu konseptialbumiksi, vaikka sitä ei sellaiseksi oltu tehty, eikä tarkoitettu. Johon (kritiikkiin) Anderson että, ”annetaan niille sitten kaikkien konseptialbumien synnyttäjä-äitikonseptialbumi, joka kaiken päälle parodioi progressiivisen rockin ns. ruvelle” (ajatus Andersonin, vapaa tulkinta KG:n). Ja niin syntyi yksi kautta aikain kovin rocklevy (niinkuin ”Aqualung” ei olisi jo sitä ollut), eli  ”Thick As a Brick”.

Tampere ja sen Talo sai kunnian isännöidä yhtä Andersonin neljästä albumiklassikkoillasta Suomessa. Olin nähnyt aiemmin nykymuotoisen Jethro Tullin kahdesti (kyllä, vasta, valitettavasti) ja Andersonin soolobändeineen kerran Tallinnassa. Eli ammattimaista ja äärettömän hyväsoundista iltaa sopi enemmän kuin odottaa. Ja katso, saatiin mainiotunnelmainen ilta huikeaakin huikeammilla soundeilla, ts. yksi tämän vuoden kovimmista vedoista, tapahtuu loppuvuonna mitä tahansa.

Illan aloitus viivästyi, kun videoprojisointeja yritettiin viimeiseen asti säätää illan antia tukemaan, koskaan siinä onnistumatta. Mutta itse ainakaan en jäänyt kaipaamaan. Tai ainakin videotaiteen olisi pitänyt olla varsin kovaa luokkaa tuodakseen jotain lisää illan dramaturgiaan. Sen sijaan Andersonin kokoonpano oli tänäänkin maailmanluokkaa, kaikista mahdollisista luokista. Koskettimissa John O’Hara, joka soittaa myös nyky-Jethro Tullissa (tai siis viimeisimmässä nähdyssä kokoonpanossa), kuten myös basisti David Goodier. Kitarassa nähtiin saksalainen Florian Opahle, nuorehko jamppa, joka on saanut curriculumiinsa vuosia Andersonin rinnalla, mutta myös Greg Lake Bandin. Rummuissa Scott Hammond ja Andersonin lauluapuna ja näyttämöllisiä elementtejä albumin ja Bostockin tarinaan tuonut näyttelijä/laulaja Ryan O’Donnell, joka on nähty mm. The Who-musikaali ”Quadrophenian” viimeaikaisessa lavasovituksessa Lontoossa.

Illan ”settilista” koostui siis siitä faktasta, että ”Thick As a Brick” soitettiin varsin albumille uskollisin sovituksin läpi, jopa niin, että vuoden 1972 albumilta tutut soolopaikat loksahtelivat samoille kohdin livenä. Jokainen muusikko sai oman hetkensä varsin tasapuolisesti. Ja millä soundeilla! Enpä muista esimerkiksi näin hyvältä kuulostaneita rumpuja oikein todella pitkään aikaan. Toki Tampere-talo tällä kertaa puolsi paikkaansa, onhan Isossa salissa maailmanluokassakin merkittävä akustiikka. Ja kun luo katseen salin kattoon, niin kyllä sillä avaruusalusdesignilla jo pitääkin olla..

Uskollisesti levylle tulkittiin myös väliajan jälkeen jatko-osa eli ”TAAB II”. Levystä saa olla toki muutakin mieltä, mutta väitänpä että se ei alkuperäiselle häviä sävellyksellisesti yhtään. Välitön klassikko sitä estää olemasta vain se fakta, että se on jatko-osa, levytetty ilman legendaarista Jethro Tull-nimikettä ja ilman vuoden 1972 kokoonpanoa, ja että sen ilmestymisvuosi on rockhistoriassa varsin laimea 2012. Mutta musiikki on yhtä upeaa kuin vanhemmalla siskollaan, Andersonin sävellyskynä on edelleen äärettömän terävä. Kuunnelkaapa vaikka ”Change of Horses”, viimevuotiselta albumilta siis. Kuinka komeasti Jethron perinne sekoittuu kansanmusiikkiin, kuinka upeasti soi huilu edelleen. Nytkin illan aikana Andersonin huilu soi monin paikoin peräti arabialaisia sävyjä, hullu huilumies ei tukeudu vanhaan maineeseen, vaan luo uutta. Menee eteenpäin. Ja on oman ikäpolvensa yksi karismaattisimmista esiintyjistä edelleen.

Näyttelijä Ryan O’Donnellin osuudesta voi ja saa olla useampaa mieltä. Itse olen sitä, että kaikki musikaalinäyttelemisen kliseet oli hallussa ja käytössä, enkä itse ole niiden suurin ystävä. Ymmärrän lajityyppiä, mutta en fanita sitä. Toki O’Donnellin lauluapu oli tärkeää, Anderson sai levyversiota enemmän keskittyä huilunsoittoon. Nyt saatettiin kuulla yhtäaikaa tarinaa edistävää laulua ja huilua. Eli O’Donnell hoiti roolinsa hienosti, mutta kaikin keekoiluklisein. Ja kakkososan ajaksi miehelle oli kieltämättä keksitty varsin vähän järkevää tekemistä, ja roolina olikin lähinnä toimia roudaavana tausta-ja kakkoslaulajana.

On tullut nähtyä muutama albumiklassikkokeikka viime vuosina, eikä epäilystäkään, etteikö tämä syyskuinen ilta Tampester-talossa oli tähänastisista tärkein ja paras. Tästä on hyvä tätä showpisniksen muodikasta linjaa jatkaa. Näin ne klassikkoillat kannattaisi hoitaa. Niin kauan kuin Ian Anderson jaksaa kiertää maailmaa tällä intensiteetillä, soittamassa huilua yhdellä jalalla (seisten), niin rock’n’roll ei kuole koskaan. Maailmalla on toivoa. Tavoitteenani on saada 10 Tull/Anderson-keikkaa täyteen vielä, ennekuin The Man Himself jää eläkkeelle. Vaikka olenkin äärettömän myöhäsyntyisesti harrastukseni aloittanut.

Alkuperäinen istumapaikkani tietokoneen arpomana oli aikamoinen piippupaikka rivillä B25. Kunnes, ja illan tyylikkäät lisäpisteet hänelle, vahtimestarisrouva tuli ehdottamaan siirtymistä permannon kolmelle ensimmäiselle riville. Sinne oli jäänyt kymmeniä tyhjiä paikkoja, ja moni meistä tajusikin niitä hyödyntää. Äkkiä suolainen lipunhinta saikin yllättävää lisäkatetta vähintäin tuplasti ja olin 4 metrin päässä huilumiehestä ja hänen mainiosta orkesteristaan. Illan päätti vielä erittäin komea versio Jethron ”Locomotive Breathista”, eihän täältä näetsen tänäänkään ilman encorea selvitty. Paras kuulemani ”Locomotiven tulkinta tähän mennessä. Ja kun salin valot syttyivät, kajahti kaiuttimista Louis Armstrongin ”What a Wonderful World”. Sanokaas muuta. Näin keikkasyksy oli avattu, ja jos meininki yhtään säilyy näin laadukkaana, puhutaan pian vuosikymmenen keikkasyksystä. Kiitos Ian, ja pitkää ikää, sekä kestäviä reisilihaksia. Ja kaikkea hyvää Gerald Bostock, minne ikinä päädyitkin elämässä. KG

Agalloch (us), Fen (uk) @ Klubi, Tampere 05.05.2013

Väitänpä, että 1990-luvun aivan alun Norjasta pyyhkäissyt black metallin ns. kakkosaalto oli, ja on edelleenkin, yksi koko rockin historian tärkemmistä kehityssuunnista. Ja tarkoitan tietenkin noin musiikillisesti, en sitä oheishässäköintiä, joka sai välillä hyvinkin surullisia muotoja. Huomaan kotioloissa palaavani periodin klassikkolevytyksiin yhä uudestaan, ja tuleepa seurattua myös alan pioneerien nykytekemisiä. Plus että laadukkaille bläkkiskeikoille pitää aina tilaisuuden tullen sluibata. Edellisistä johtuen, lippu yhdysvaltalaisen Agallochin Tampereen Klubin keikalle oli hankittuna jo marraskuussa, mikä kertoo omalla kohdalla enemmänkin mielenkiinnosta genreä ja sen sivupolkuja kohtaan.

Vaan eihän nykymuotoinen Agalloch, joka perustettiin Oregonin Portlandissa jo kakkosaallon jälkimainingeissa 1995, ole enää varsinaisesti black metallia. Bändi on laajentanut ilmaisuaan alkuaikojen tuotannostaan hyvinkin kauas, ja soittaa nykyisellään kiehtovaa sekoitetta raskaskätistä progressiivista rockia. Jonka sanaparin, progressiivinen rock, jos joku ottaa kirosanana, niin ottakoon.

Illan avasi mainio brittibändi Fen, jonka syntysanat lausuttin East Anglian Fensissa vuonna 2006. Triolla on vyönsä alla kolme pitkäsoittoa ja ahkeraa kiertämistä, nytkin yhdessä Agallochin kanssa peräti 28 vetoa pitkin Eurooppaa. Eikä siinä, erittäin perinnetietoista ajoa toimitti Fen kolmisen varttia, ja hoiti ikäänkuin kunniakkaasti sen illan varsinaisen bläkkisosuuden pois. Kitaristi-solisti The Watcherilta lähtee tulkinta ihan mainiosti ns. alakerrasta, mutta varsinkin viime vuonna ruotuun liittyneen rumpali Derwyddin rentoa työskentelyä oli ilo seurata. Alkuvuodesta ilmestyneen ”Dustwalker”-albumin raita ”Spectre” loi asiallisen suvannon nopean tikkaamisen keskelle. Ja vaikka biisi lähtikin jotenkin epävireisen hapuillen liikkeelle, nousi se varsin komeisiin eeppisiin mittoihin silkkaa kestoaan, ja muistutti jo hetkittäin romanialaisesta Negura Bungetista, jota itse sivumennen sanoen pidän yhtenä kaikkien aikojen keskesimmistä blackryhmistä. Toisin sanoen, Fen on hieno bändi. Ja perinteinen black elää ja voi hyvin, jos se tällaisissa käsissä saa jatkaa.

Tähän väliin kehut ohjelmatoimisto Blow Up That Gramophone’lle, joka illan oli järkännyt. Toimiston tuontityö on suomalaisittain erittäin ansiokasta ja rohkeaa. Mille tahansa Gramophonen keikalle on tähän asti voinut mennä, eikä ole tarvinnut pettyä. Ja aina löytää jotain uutta. Seuraavaksi firma on tuomassa mm. Jex Thothin kesäkuussa peräti viidelle vedolle Suomeen. Lisätietoa täältä: www.blowup.fi/site/

Entä itse Agalloch? Puolitoista tuntia raskaskätistä ja periaatteessa varsin innovatiivista rockmusiikkia, jossa toki yhä kaikuu nopeissa kitaralinjoissa melodinen, vahvasti Emperor-henkinen itku ja hammastenkiristys. Toki kitaristi John Haughm’n laulu on sitä itseään, ja oikeastaan ainoa muistutus, muutamien mainittujen melodiakulkujen ohella, bändin juurista. Ja hyvä niin, kyllä perinneblack on hyvissä käsissä, kuten äsken totesin. Ja kyllä silläkin saralla niitä umpiturhia yrittäjiä on kyllästymiseen asti. Eli hyvä niin, että Agallochin kaltaiset bändit lähtevät lähivuonoja etäämmälle turskaan. Orkesteri soitti materiaalia tasaisesti koko uransa varrelta, yhden stygen myös esikoisalbumiltaan (”The Pale Folklore”, 1999) eli ”The Melancholy Spirit”. Itselleni parhaiten tänään upposi komea luenta ”In the Shadow of Our Pale Companion”sta. Biisi löytyy klassiselta ”The Mantle”-albumilta (2002), joka tulee todennäköisesti säilymään uusrockin kanoniassa jonkinasteisena merkkipaaluna pitkäänkin. Varsinaisen setin päätti Agallochille (käsittääkseni) harvinaisesti coverbiisi, eli legendaarisen Sol Invictus-yhtyeen katalogista löytyvä ”Kneel to the Cross”. ”

Muutaman encorenkin Agalloch vielä soitti, mutta kun en pääosin ole encoremiehiä, seurasin ensimmäisen matkalla eteiseen, ja jälkimmäistä en ollenkaan. Tänään itselle, en edes osaa selittää täysin miksi, lämppäribändi Fen veti pidemmän korren. Ehkäpä siksi, että olen kuitenkin enemmän perinteisen blackin kannattajia. Mutta hyvä silti nähdä Agalloch, bändi on tärkeä osa nykyhetken uutta etsivää raskasprogea. Tässä vielä kuullut biisit: http://www.setlist.fm/setlist/agalloch/2013/klubi-tampere-finland-7bd80670.html  KG

Soen (swe/us), Oddland @ Klubi, Tampere 02.02.2013

Rockmedioissa jauhetaan nykyään kovasti ”superbändeistä” ja osoitetaan sillä tavalla ymmärrystä rockin lähihistoriasta ja bändien merkityksestä mukamas syvästi. Onhan ns. superkokoonpanoja ollut kautta rockin historian (Cream, Highwaymen, Traveling Wilburys etc.), mutta nykyään tuntuu, että termin käyttö on lähtenyt ihan käsistä. Edellämainittujen esimerkkien valossa toki Chickenfoot on tavallaan superbändi, tai Black Country Communion, mutta mikä helvetti saa ihmiset käyttämään termiä esim. näistä: Animetal USA, Hangover Hero, AxeWound, Palms tai Wild Flag? Etkö ole koskaan kuullutkaan? Siinäpä se.

Myös kuluneella viikolla Suomessa kolme keikkaa heittänyt ruotsalais-yhdysvaltalainen Soen kantaa superbändin leimaa kollektiivisessa yhtyeotsassaan. Vaikka juuri kukaan paikallaolleista tuskin tietää sessiokosketinsoittajan nimeä, on koskaan kuullut laulusolistin entistä bändiä tai on koskaan, missään törmännyt kitaristiin ennen tätä. Eikä tämä vähennä Soenin arvoa bändinä, päinvastoin. Eikä tämä ole poissa Soenin upeasta ja innovatiivisesta progressiivisesta rockista, päinvastoin. Enpä pysty nimeämään yhtään orkesteria, jolle superbändileima ei olisi todennäköisesti ollut pelkästään taakka. Soenin kohdalla jauhanta perustuu siihen, että rumpali Martin Lopez soitti aiemmin 9 vuotta Opethissa, bändin peräti kuudella albumilla, sisältäen läpimurtoklassikko ”Blackwater Parkin”. Ja että Soen-basisti Steve DiGiorgio oli perustamassa Sadusia 1984, soitti Deathissa Chuck Chuldinerin rinnalla pätkittäin useita vuosia (ja mm. ”Human”-albumilla 1991), sekä Testamentissa 1998-2004. Ja jotta nyt laittaisin tortun päälle torttua, niin mieluummin itse toteaisinkin, että mainion Soen-orkesterin huippumuusikoista kahdella on siis varsin vakuuttavaa bändihistoriaa takanaan.

Soenin kaikki kolme Suomen keikkaa (Tampereen lisäksi Turun Klubi ja Helsingin Nosturi) lämmitteli progemetallimaailmassa hyvissä nousuissa oleva turkulaisbändi Oddland. Bändi voitti Finnis Metal Expo 2011  yhteydessä järjestetyn ”Suomi Metal Star”-kisan, ja sai palkinnoksi levytyssopimuksen saksalaisjätti Century Medialta. Mainio esikoisalbumi ”The Treachery of Senses” ilmestyi viime vuonna, ja on ehtinyt saamaan laajalti kiitosta. Itse olin ehtinyt tutustua ennen keikkaa vain todella vähän kyseiseen kiekkoon, joten tuttavuuteni turkulaisiin perustuu nyt nähtyyn kompaktiin, puolen tunnin lämppärivetoon. Joka oli jo sikälikin ansiokas, että levyyn on nyt suorastaan pakko tutustua lisää. Oddland soitti Tampereella kuulaasti ja melko tarkastikin. Yhtyeen biisimateriaali on jo ihan oikeasti progressiivista luonteeltaan, niin että mitään aamun soijalaten taustahörinää tämä ei ole, vaan musiikkia kapitaali-M:llä, ja kuulijalta keskimääräistä enemmän vaativaa. Siksi väitänkin, että Oddland on enemmän levybändi kuin livebändi, mutta nyt Klubilla nähdyn kaltaisina lyhyinä otantoina elävänäkin todella mainio. Mitään poikasia oddlandit eivät enää ole, bändi on kuitenkin taivaltanut jo vuodesta 2003. Tällä sävellyskynällä tulevaisuus on jopa stadioneja myöten auki, nähtäväksi jää onko se sitä tällä solistilla, vaikka kaikki muusikkous bändissä onkin huippuluokkaa. Onnea matkaan Oddland, tällaista musiikkia ei moni tee, tälle on paikkansa.

Soen julkaisi esikoisalbuminsa viime vuoden helmikuussa suomalaisen Spinefarmin kautta. Levy kantaa nimeä ”Cognitive”, ja omissa kirjoissani se kantaa myös yhden kovimmista albumeista 2012 titteliä, oikeastaan genrerajoistakaan riippumatta. Tämmöisiä levyjä ei väännetä kieli poskessa, mökin saunaneteisessä ja kännissä. Näihin valjastetaan kovimmat osaajat, ja nämä vaativat sen, mitä hyvä taide aina eli näkemyksen. Itselläkin päätös nähdä bändi livenä syntyi nimenomaan huikean albumin takia, ei kahden soittajan maineen. Johtuen levytetyn, ja keikkakuntoon harjoitellun, materiaalin vähäisyydestä, Soen soitti käytännössä ”Cognitiven” läpi ja poistui. Tampereen Klubille olisi mahtunut paljon enemmänkin progen ystäviä, mutta veikkaanpa, että jos taso pysyy ekan levyn kaltaisena, seuraavalla (ja seuraavan albumin) kiertueella myydään jo Suomenkin liiterit loppuun.

Soenin solisti Joel Ekelöf napattiin nokille pari albumia levyttäneestä tukholmalaisesta Willowtree-yhtyeestä. Onnistunut rekry. Miehessä on samanlaista vähäeleistä karismaa, kuin samoilla lauteilla hiljattain nähdyn Witchcraftin Magnus Pelanderissa. Ruotsissa riittää näköjään huikeita raskaan rockin solisteja, ei olisi Candlemassinkaan tarvinnut hötkytä itseään metsään (mutta tehty mikä tehty siinäkin, ja nyt on taas asiat hyvin). Ruotsi on hieno rockmaa, mutta älkää sitä nyt niille kertoko. Asiansa osasi myös kitaristi Kim Platbarzdis, jonka E-Bown avulla ulvotettu soolo ”Slitheringissä” viimeistään nosti selkäpiin nahasta läpi. Turha edes mainita, että Lopez on yksi metallimaailman kovimmista rumpaleista.

Platbarzdisin varmaan puolitoistametriset dreadlocksit heiluivat villisti ympäri lavaa ja loivat hauskan kontrastin Ekelöfin viileälle kaljuudelle. Vastakohtien kuontaloita, vastakohtien musiikkia. Jota, jälkimmäistä siis, on mahdotonta kuvailla, kuunnelkaa itse. Bändiä on kyllästymiseen asti verrattu (hyvä rockjournalistit!) Tooliin, mutta mistä nyt kukin sen mielihyvänsä saa. Itse saan sen esimerkiksi Soenin huimasta, ja mieletöntä progetulevaisuutta lupaavasta esikoisalbumista, tai Soenin kaltaisten huikeiden bändien näkemisestä livenä. Tästä tulee kulkaa mahtava keikkavuosi. Ja hei, kuunnelkaapa ”Cognitive”. KG

Anathema (uk), von Hertzen Brothers @ Pakkahuone, Tampere 26.09.2012

Brittiläinen Anathema on ollut itselleni näitä ”pakko nähdä”-bändejä jo aivan alkuajoistaan lähtien, kun se vielä oli varsin perinteinen doom/deathmetalbändi. Silti, jostain itsellenikin täysin selittämättömästä syystä (tai pakkohan niitä on olla useampiakin), bändi oli tähän päivään asti jäänyt näkemättä. Tilaisuuksia on kyllä ollut, orkesteri on ahkera Suomen vieras. Oli siis tullut aika paikata tämä aukko keikkasivistyksessä, nyt kun ajanlaskumme alustakin oli kulunut jo peräti 2012 vuotta.

Oli ollut ajatuksissa skipata illan lämppäribändi, nimittäin von Hertzen Brothers. Pakkahuoneen ennaltailmoitetuilla ja pitävillä soittoajoilla tämä olisi ollut täysin mahdollista. Mutta jostain itsellenikin täysin selittämättömästä syystä (tai pakkohan niitä on olla useampiakin), en tehnyt niin. Bändi ei ole koskaan kolahtanut levytettynä, ja sen näkemistä livenä olen, jos en nyt vältellyt, niin ainakin jättänyt useamman ilmiselvän tilaisuuden käyttämättä. No, nyt tuli nähtyä ja kaikella kunnioituksella (niinkuin tässä blogissa aina), vHB on (minulle) kuin katselisi ja kuuntelisi TV-mainoksia, mikään ei liikahda mihinkään, ei ostamispäätös eikä se päinvastainen, vaikka kaikki periaatteessa toimii. Ymmärrän kuitenkin täysin, miksi bändi pystyy tekemään kiertueita Ruotsissa ja Britanniassa, ja miksi tytöt tykkää, mutta itse en.

Anatheman startti myöhästyi vain hiukan, ääniosastolla piti hetken kiirettä lavasäätöjen kanssa. Mutta kannatti säätää. Bändin Euroopan-kiertueen avaus oli huikea. Loistava. Te bändin miljoonasti nähneet voitte vain vertailla, mutta itselleni kokemus oli ensimmäisenä erittäin tärkeä, ja siksikin oli mahtavaa että bändi oli rundin avajaisiksi näin kovassa lyönnissä.

Vertailukeikkakokemuksena kumpusi mieleen Twilight Singersien veto Tavastialla viime vuoden huhtikuussa, kun pystyi vain aseettomana todistamaan, kuinka kaunista musiikkia voidaan biisi toisensa jälkeen lavalta toimittaa, ja ennenkaikkea miten taitavasti sovitettuna. Ja että, sekin vielä, mihin kaikkiin sovitussuuntiin tämä kama venyisi. Plus bändin rutiini ja taitotaso siihen kylkeen, niin hiljaiseksi veti. Anatheman kaksi ensimmäistä albumia ”Serenades” (-93) ja ”Silent Enigma” (-95) olivat ajankohdalleen tyypillistä, joskin järjettömän hyvin tehtyä tuomiometallia. Nopeimillaan kuoloa. Nyt kun noita levyjä kertaa, tulee mieleen vaikkapa ruotsalainen Tiamat ja muukin Göteborg-kalusto. Kolmoskiekollaan ”Eternity” (-96) Anathema sekoili jonkinlaisen vaihtoehtoisen rockin suuntaan, ja haki uusia uria, löytääkseen itsensä seuraavalla levyllä eli ”Alternative 4”:lla. Sen jälkeen olemme tunteneet nyky-Aniksen ja loppu on yhden koko 2000-luvun parhaista rockbändeistä ihan minimissäänkin henkilökohtaista historiaa. Ja kovaa kertomaa on sekin, että eräät keikan upeimmat vedot kuultiin tuoreimman levyn ”Weather Systems” biiseistä.

Eikä tässä kaikki, lavalla nähtiin nytkin peräti neljä alkuperäistä anathemaa eli veljekset Vincent (kitara ja laulu)  ja Daniel Cavanagh (kitara), sekä Jamie Cavanagh (basso) ja John Adams (rummut). Bändin täydentää Lee Douglas (laulu) ja kiertuejäsen Daniel Cardoso (koskettimet, perkussiot). Upeaa on se,  että Lee Douglas laulaa eturivissä, tasavertaisena Anathema-soundin luojana, kuin reggaebändissä ikään, eikä kätkettynä takalavan varjoihin. Kyse kun onkin, ei niinkään stemmalaulusta, vaan instrumentista. Erityisen komeasti soi tänään Daniel-veljeksen soolokitara ja Cardoson tiukat taustat (miehen CV kannattaa tsekata, jos nyt ketään kiinnostaa, on nimittäin iästään huolimatta melkoinen tekijä).

En ala nyt tässä väittämään mitään kuulluista biiseistä, bändin biisituotanto kun ei ole sinänsä umpituttua, mutta ne keskeisimmät ja tärkeimmät tietenkin kuultiin, paljon muun ohella. Keikka kellotti hiukan yli kaksi tuntia ja kävi varmasti kiertueen avajaisiksi bändille kelpo sisäänajosta. Ja kyllä, tulihan se ”Fragile Dreams” sitten viimeisenä encorena, johan tuota oli ehditty eturivin maastosta huudellakin. Vähän kuin toivoisi Dingon keikalla ”Levotonta Tuhkimoa”. Pakkahuoneen soundi oli tänään kuulas ja kirkas, kiitos kuulaan ja kirkkaan bändin. Ei täällä mitään soundiongelmaa ole, jos tiskin takana on homma hanskassa. Enkä puhu nytkään baaritiskistä.

Pari asiaa. Bändin kannattaa aina valita itseään keskinkertaisempi lämppäri. Anatheman tapauksessa bändin ei tarvitse todistaa osaamisestaan tai innovatiivisuudestaan, mutta ainahan se auttaa, jos ei lämmittelyakti ihan pärjää. Korostaa pääbändin taitoja ja näkemystä entisestään. Toinen juttu, josta on pitkään pitänyt mainita, on Tiketin toimitusmaksut, jotka jäytää sisältäpäin ahkeraa keikoillakävijää. Pyrin aina tilaisuuden ollen itse printtaamaan kotona lippuni. Jolloin joudun maksamaan verkkokauppamaksun (tämän ikäänkuin ymmärrän, tällä ylläpidetään verkkokauppajärjestelmää, ja sitä, ettei se kovissakaan ryntäyksissä kaadu, vai mitä Lippupalvelu? ). Lisäksi siitä, että omalle paperille, omalla musteella ja omilla sähköillä printtaan lipun, maksan 50 senttiä lisää toimitusmaksua. Puhumattakaan, jos jostain syystä joku haluaa tilata lipun kotiin postitse, postimaksu on 7 euroa(!), jolla saa jo melkoisen mällin mitä tahansa menemään toiselle puolelle maapalloa. Ahneus.

Vaan, tärkeääkin tärkeämpi bändi, Anathema ja tärkeä keikka. Enkä ollut ainoa, kuulin sivukorvalla jengin päivittelevän keikan laatua biisien välissä harvinaisenkin paljon. Kiitos Anathema, kannatti odottaa 2012 vuotta. Hyvää Euroopan-kiertuetta. Ensi vuonna aion olla paikalla. KG

Post Navigation