Solstafir (is), Jess and the Ancient Ones @ Klubi, Tampere 10.02.2015
Valitettavan harvoin näkee Sold Out-kylttejä Tampereen Klubin sisäänkäynnillä. Nyt näki, vaikka oli tiistai-ilta ja varsin vahvatarjontaista talvenselkää eletäänkin. Loppuunmyynnin takasi vieras Islannista, Solstafir. Ahkera Suomen kävijä laskeskeli soittaneensa maassamme parisenkymmentä vetoa. Itse olin, kuinka ollakaan, onnistunut ne kaikki missaamaan tähän asti. Puhutaan, tämänkin bändin kohdalla siis, korkeasta ajasta.
Ennenkuin Islannin karvapäille annettiin lava haltuunotettavaksi, oli aika illan lämppärin, kuopiolaisen Jess and the Ancient Onesin. Vakiolukija tietääkin, ettei tämän blogin historiassa ole juuri ylisanoja säästelty. Kun Jess ja karpaasit soittivat vasta ensimmäistä biisiään, tuli mieleen että muutama ylisana olisi kannattanut tätä iltaa varten säästää. Muutama ei tosin riitä. Tämä on hillittömän kova orkesteri, nämä kannattaa…ei, pitää nähdä heti, jos yhtään kiinnostaa alakerrasta louhittu rock’n’roll. Bändin otsiin lyödyt heavyleimat kannattaa unohtaa samantien, kyse on tummanpuhuvasta rockista, jota tosin paiskotaan väliin raskaammallakin kädellä.
Olin nähnyt orkesterin kerran aiemmin, vuonna 2012 Corrosion of Conformityn lämppärinä Tavastialla. Sinäkin iltana muistan JATAO:n iskeneen niin kovat lukemat tauluun, että illan pääaktilla oli täysi tekeminen päästä laadullisesti samaan. Ja täsmälleen sama toistui tänään. Tai ei täsmälleen, JATAO vetäisi tänään vieläkin kovemman keikan.
Pelkästään laulajatar Jessin tumma, kansainväliset mitat täyttävä ääni ja aivan häkellyttävän seksikäs lavaolemus riittää nostamaan tämän bändin tavallisen suomalaisen bändikuolevaisuuden yläpuolelle. Kun päälle laitetaan upeat kosketinsovitukset, erittäinkin isojen bändien kataloogeihin kelpaavat biisit ja peräti kolmen kitaran takuumurea boogie, puhutaan maailmanluokan bändistä. Osataan säveltää ja sovittaa, sekä soittaa, niillähän ollaankin jo pitkällä.
Esimerkiksi ja ojennukseksi, salakavalan hitaasti valssina alkava ”Sulfur Giants” bändin esikoisalbumilta (2012) nousee maagisiin mittoihin, kumartamaan Deep Purpleen päin. Ihanaa tässä bändissä onkin tämä, tai tämäkin, että kun kumartaa jonnekin suuntaan, ei tarvitse välttämättä vastasuuntaan pyllistää. Tämmöinenkin biisi kun olisi Purplen seuraavan albumin sinkkuraita, niin ei olisi ukoilla mitään hätää. Merkittävää on myös se, että bändi tulee livenä paremmin läpi. Kolmen kitaran lavadynamiikka ja Jessin komea revittely toimii lavalla jotenkin syvemmin ja tarkoituksenmukaisemmin kuin äänitteillä.
Siinä missä joku Seremonia on retroilua vain ja ainoastaan, ja tasan vain retroilun vuoksi, Jess and the Ancient Ones on omintakeinen bändi, jonka soinnissa toki kaikuu 70-luku ja vanhabrittiläinen jytähevi, pienin psykedeelisin maustein. Mutta se ei ole muodikas retrokonsepti, josta jää ekassa biisissä kiinni, vaan ihka oikea rokkibändi. Kertakaikkiaan ihana rykmentti. Bändiltä on luvassa uusi albumi pian, joten kotomaan keikkojakin lienee lisää luvassa. Lupaan olla paikalla.
No niin. Ylisanat meni siinä. Mutta ei hätää, oman iltani ehdoton voittaja olikin Jess and the Ancient Ones. Vaikkakin olin jo vuosia odottanut tilaisuutta nähdä Solstafirin. Ja josta voisin väittää, että se on yksi modernin ajan tärkeimmistä rockhybrideistä, minimissäänkin niistä, joilla on raskasmetallinen tausta, samaan tapaan tärkeä kuin vaikkapa Anathema tai armoton suosikkini Negura Bunget. Eli möyrypohjalta rakannettu, mutta uusiin ja innovatiivisiin suuntiin kehitetty pitkäjänteisellä työllä, ja ilman ylikansallisten levy-yhtiöiden painostavaa häirintää.
Solstafir ei soittanut huonoa keikkaa, eikä edes huonoilla soundeilla, vaikka kovaa luukuttikin. Se ei edes esiintynyt huonosti, vaan se tuli ja osoitti olevansa maineensa veroinen, ultratärkeä bändi. Bändi, jollaisia rockmusiikki tarvitsee kehittyäkseen. Mutta nyt vain kävi niin, niinkuin joskus käy, että lämppäribändi ymmärtää hoitaa slottinsa kunnolla. Kovan lämppäysvedon ja korkealla olleiden odotusten takia, ei Solstafirin vetoa tarvinnut seurata ihan niin kilpirauhanen kovana, kuin olin tohtinut ennakkoon ennustaa.
Mutta toki, kun Reykjavikin nelikko täräytti tiskiin ”Köld”-albumin nimiraidan kakkosbiisinään, niin toki paljon lunastuikin. Illan kaikista biiseistä ”Köld” ehkä tunnustaa parhaiten niitä juuria, joihin bändi 1995 perustettiin. Tuore ”Otta”-albumikin on kovaa tavaraa, mutta vuoden 2011 armottomalle klassikolle ”Svartir Sandar” se ei pärjää. Solstafir soitti alkupäähän kolmen biisin kokonaisuuden uutukaisalbumilta, mutta ei voi mitään, että ainakin itse odotin kämmenet hiessä tiedossa ollutta kolmen biisin kokonaisuutta ”Svartir Sandarilta”. Siltä, tässä seurassa suorastaan garageinen ja popahtava ”Djakninn” toi muutenkin hyvää vaihtelua settiin. Kovasti nimittäin sama on dramaturgia aika monessa Solstafir-biisissä; ensin rauhaisa alku kitaraintrolla, sitten kasvava ja yhä kasvava nostatus, kunnon myllytysvaihe ja lopun seestyminen, kuitenkin ehkä vielä aivan lopun lyhyellä lisämyllytyksellä.
Vaikea on myöskään kiistää, etteikö pitkästi ja hartaasti jyrätty ”Svartir Sandar” olisi kuitenkin ollut illan biisi. On se komea. Islannin kieli on heprean, romanian, eestin ja mandariinikiinan ohella maailman kauneimpia kieliä, ja sopii laulukieleksi, kuin sula laava takapihalle. Sehän tästä bändistä, upeiden sävellysten ohella toki, tekee ainutlaatuisen, ettei se ole yhdenkään levy-yhtiönihilistin vaatimuksesta alkanut laulaa iänikuiseksi englanniksi. Vaatijoita on taatusti riittänyt.
Ilta päättyi komeaan ajoon ”Köld”-levyn päätösraidasta ”Goddess of the Ages”. Tarkka ilan settilista mukailee tätä Tukholman keikan vastaavaa: http://www.setlist.fm/setlist/solstafir/2015/debaser-medis-stockholm-sweden-3bca1c74.html
Nyt on Solstafir nähtynä. Ja hyvä niin, ennenkuin Flow Festival keksii, että tässähän on Islannin Ulver, tämä pitää saada soittamaan Bongo-Reinon ja Pendulumin DJ-setin väliin. En lupaa olla paikalla. KG