Uriah Heep (uk), Nazareth (uk) @ Elenia Areena, Hämeenlinna 17.04.2015
Skotlantilainen hard rockin legenda, ja monen bändin eittämätön esikuva Nazareth olisi voinut laittaa pillit säkkiin elokuussa 2013, kun alkuperäislaulaja Dan McCafferty ilmoitti jäävänsä sairauseläkkeelle alati pahenevien ääniongelmien vuoksi. Mutta bändi päätti jatkaa, tai se mitä siitä tuossa vaiheessa oli jäljellä. Se olisi voinut lopettaa, ja ehkä sen olisi pitänytkin. Hiukan kuitenkin lohduttaa, että jatko tapahtui McCaffertyn siunaamana, ja suoranaisesta toiveesta. Hiukan myös lohduttaa, että mukana on edelleen alkuperäinen basisti vuodelta 1968, eli Pete Agnew. Ja sekin, että rummuissa on jo kohta 16 vuotta soittanut toisen polven Agnew, Peten poika Lee. Ja sekin, että meneillään olevalla kiertueella promotaan albumia ”Rock’n’Roll Telephone”, jolle McCafferty ehti vielä kaikki raidat laulaa. Ja että tuo albumi on itseasiassa aika hyvä. Mutta nämä pikku lohdunkohdat eivät voi olla sysäämättä täysin syrjään ajatusta, että Nazareth 2015 on jonkinmoinen tribuuttibändi itselleen. Miksi näin?
Siksi, että basistin rooli tässä bändissä ei ole koskaan ollut mitenkään merkityksellinen, Agnew on rivimies. Bändin iskusävelien laatimisesta ovat vastanneet muut, Agnew on tosin ollut sanoittajana aktiivinen. Agnew’n rooli lavalla on vaatimaton, ja yksi kaikkein merkittävimmistä asioista bändissä on aina ollut McCaffertyn maailmanluokan viskiraspi ja nasaali. Väitän siis, että pelkällä basistilla 46 vuotta pitkä maailmanperintö ei pysy hengissä.
Itsekin siis varsin skeptisin mielin otin tukevat jalansijat Elenia Areenan jumppalattiasta. Halusin antaa 2015-mallin Nazarethille mahdollisuuden, mutta olin varautunut siihen, että bändi jättää omansa käyttämättä. Semminkin kun oli tiedossa, että Hämeenlinnan veto on uuden laulajarekrytoinnin eli Carl Sentancen tasan ensimmäinen keikka. Rockhistoriapisteet sentään oli poimittavissa. Mutta peräti puolitoistatuntiseksi venynyt, tai oikeastaan venytetty veto, paransi juoksuaan kuin sika vinkunaansa. Se mitä Nazarethista on jäljellä, pääsi yllättämään kerrassaan positiivisesti. Ympärilläni ollutta porukkaa aistien, en ollut ainoa yllättynyt. Nelisen ensimmäistä biisiä bändi oli täysin jäässä, vielä solistiaankin enemmän. Sentance yritti vimmatusti saada viileää jengiä mukaansa, ja otti äänestäänkin kaiken kunniakkaasti irti. Mutta bändiäkin jännitti, ja se kuului. Kitaristi Jimmy Murrison (orkesterissa jo vuodesta 1994 alkaen) veteli kuin treenikämpällä, ja ajattelinkin, ettei tämä voi olla koko totuus mitenkään. Tämän Nazarethin ei ainakaan kuuluisi kiertää enää.
Mutta meno vetreytyi, kun alkoi selvitä, että illasta päästään kunnialla läpi. Sentance paransi koko ajan, käänne tapahtui upean ”Dream On”-hiturin kohdalla. Ääni toimi, ja yleisökin alkoi lämmetä. Viimeistään se sai omat lämpönsä tappiin Joni Mitchell-coverin ”This Flight Tonight” kohdalla. Ehdoton työvoitto bändiltä. Mutta aivan ennenkaikkea sympaattiselta ja oman jännityksensä yläpuolelle kohonneelta Carl Sentancelta, nostan hattua korkealle. Kaveriahan on ennen tätä nähty Krokuksen, Geezer Butler Bandin ja eritoten Persian Riskin eturivissä. McCaffertyn isoihin bootseihin ei jäänyt kuin ehkä yhden sukkakerran kasvunvara, huikea esitys siis.
Bändi jyski kohtuullisilla soundeilla läpi hittikatalogiaan, mahtuipa mukaan tutusti muutama umpiturha renkutuskin, kuten vaikkapa ”Holiday”. Mutta aivan omiin kierroksiinsa kohosi Crazy Horse-laina ”Beggars Day”, siinä esiintyi jo varsin vapautunut ja helpottunut bändi. Pakolliset ”Expect No Mercy” ja ”Love Hurts” tietenkin kuultiin. Keikalle itselleen tunti olisi riittänyt mitaksi, mutta Sentancen sisäänajamiseksi täysmittainen veto oli toki tärkeä. Ja pieni pala Nazareth-historiaakin tuli siis nähtyä. Jos illan 49,50 maksaneesta lipusta jyvitti vaikka 20 euroa avausartistille, ei jäänyt ollenkaan paha mieli.
Uriah Heep soitti hämeenlinnalaisyleisölle kaikkiaan 74. Suomen vetonsa, tällä rundilla saadaan siis suomalaisittain melkoinen merkkipaalu bändin vuonna 1969 alkaneen taipaleen varteen. Edellisen kerran bändi oli maassamme joulukuussa, ja seuraavan kerran jo heinäkuussa Uudenkaupungin Karjurockissa. Ei siis ihme, että visiittejä on kertynyt. Itse näin bändin nyt vasta viidettä kertaa (aika vaatimatonta, kun fan clubin porukat puhuvat sadoista vedoista), ja joka kerta on sama ilmiö toistunut. Bändi soittaa hymyt huulillaan, aina myös runsaasti tuoreen albumin materiaalia, aina hyvillä soundeilla ja viimeisen päälle ammattimaisella meiningillä, eikä koskaan mahdollisia ongelmiaan henkilökunnalle tai yleisölle koiduttaen. Näistä syistä, ja siksi että Heep on yksi koko rockhistorian tärkeimmistä bändeistä, itse aina palaan asian ääreen.
Miksi Heep ei ole tribuuttibändi itselleen, vaikka senkin riveissä vaikuttaa enää yksi alkuperäisjäsen? Siksi, että tuo alkuperäisjäsen on Mick Box, jonka merkitys muusikkona ja kitaristina on valtavaa luokkaa. Siksi, että kaksi muuta ydinjäsentä (Bernie Shaw vokaaleissa ja Phil Lanzon koskettimissa) ovat olleet mukana jo peräti 29 vuotta. Uriah Heep on ollut kohti tätä päivää kehittyvä rockhybridi, jota ei tietenkään ilman Boxia voisi olla olemassa. Yhtä miestä jos sota on koskaan kaivannut, on se Heepin kohdalla Ken Hensley, mutta hänen peräänsä on hirvittävän myöhäistä enää itkeä. Tiedän monien kutsuvan Heepia ”dinosaurukseksi”, mutta yhtään keikkaa näillä toteajilla ei välttämättä ole nähtynä.
Tuttu ja turvallinen Uriah Heep astui lavalle tasan klo 22.00. Eturiviin oli sitten oman viimenäkemäni ilmestynyt uusi basisti, tumma liuhufleda Davey Rimmer, täyttämään legendasmiehen, toukokuussa 2013 syöpään menehtyneen Trevor Bolderin saappaita. Bändin tarjoaman huikean puolitoistatuntisen lisäksi, nekin saapikkaat täyttyivät enemmän kuin laadukkaasti. Uriah Heep ei (enää) tee virheitä palkkausosastollaan.
Minun käsitykseni mukaan Uriah Heep ei siis soita vasemmalla kädellä puolivillaisia keikkoja. Eikä soittanut nytkään. Settilista sisälsi 14 biisiä, tuoreelta ”Outsider”-albumilta peräti viisi vetoa. Bändi uskoo omaan tuoreeseen tavaraansa, ja kuka sitten, jos ei bändi itse. Levy on taattua Heepia, eivätkä sellaiset rallit kuin nimibiisi, häpeile yhtään orkesterin pitkässä biisihistoriassa. Pääosin musiikista vastaavat nykyään Box ja Lanzon, ja sen huomaa keikoilla kitaran ja urkujen täydellisenä harmoniana ja upeina sovituksina.
Klassikko-osastolle bändi pääsi vasta viidennessä numerossaan, sitä ennen oli soitettu uudempaa kamaa. Toimivaa dramaturgiaa sinänsä. Pelkästään tämän illan ”Sunrise” todisti, että edesmenneen Bolderin paikalle on löydetty mies ja muusikko paikallaan. Huikeaa basismia. Pitkästi ja hartaasti vedetty ”The Magician’s Birhday” kulminoitui Boxin varmaankin 10-minuuttiseen kitarasooloon, Taikuri itse vangitsi ja hiljensi areenallisen faneja hillittömällä taidolla ja karismalla, eikä ollut eka kerta.
Rumpali Russ Gilbrookin valinnasta märistiin aikanaan, mutta takokaa perässä. Kaverin suorasuuntaus on sitä luokkaa, ettei tahdo aina itsekään pallilla pysyä. Varsinkin ehkä koko illan upeimman vedon, eli vuoden 2008 ”Wake The Sleeper”-albumin raidan ”What Kind of God” lopetus lähti kuin haupitsin suusta, ja sitähän sillä toki noin draamallisesti haettiinkin. Wounded Knee-joen tapahtumien inspiroimana syntynyt upea Box/Lanzon-biisi on parasta nyky-Heepia, ja ilahduttavasti jäänyt livesettiin. Huikea biisi, ja tänään huikea tulkinta, myös kokonaissovituksellisesti illan paras.
Keikan äskenmainitun keskisuvannon jälkeen palattiin uuteen materiaaliin, jota siis orkesteri tuli soittaneeksi uutukaiselta peräti puolialbumillista. Bernie Shawn sanoin, ”jotta varmasti tiedätte poislähtiessänne, millainen on vuoden 2015 Uriah Heep”. Kuultiin radiohitti ”One Minute” ja aivan helketillisen hieno ”Can’t Get That Away”.
Mutta ilman niitä muutamia ei poistu Heep mistään maailman urheiluhallista; ”July Morning ”, Ken Hensleyn ja David Byronin (RIP edelleen) taivasosuus. Mick Boxin sisäänspiikkaama ja akustisella kitaralla avaama ”Lady In Black”, ja homma periaatteessa paketissa. Tosin kukaan ei usko, etteikö Heep palaisi soittamaan kahta encorea, kuten aina, eli ”Gypsy” (merkittävin Boxin säveltämistä bändin hittibiiseistä), joka soi upeasti alakerrasta, konehuoneesta, tummana ja vakuuttavana. Ja sitten vielä, tietenkin, ”Easy Living”, jonka aikana olikin jo hyvä sluibia kohti narikkaa, ettei jää kanssahämäläisten jalkoihin. Kiitos jälleen kerran Uriah Heep, tämä ei jää tähän. Näillä siis tänään mentiin: http://www.setlist.fm/setlist/uriah-heep/2015/elenia-areena-hameenlinna-finland-13c8fd75.html
Elenia Areena on nyt yleisön, ja muutaman isomman artistin voimin ajettu sisään. Itse en ainakaan näe suurempia ongelmia, varsinkin jos anniskelu salin puolella jää kokeilusta pysyväksi. Mainio idea, tietenkin. Narikkakin on saatu sujuvammaksi. Ja jokainen, joka kuuntelee kovaa soitatettuja bändejä paljain korvin tilassa, joka on korkea, peltiä ja urheiluun tarkoitettu, voi syyttää pitkälti itseään, mikäli soundi on jotenkin erityisen huono. Eli omavastuun jälkeen Elenia kuulostaa peltihalliksi minusta ällistyttävän hyvältä. Liikuntaanhan tämä on tehty, mutta toivoisin (ja taatusti moni muukin) lisää isomman skaalan konsertteja, niitä ei Hämeenlinnassa ole yhtään liikaa. Nyt kun niille vihdoin olisi sisätilakin. KG