Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Abelard”

Rammstein (de), Abelard (fr) @ Olympiastadion, Helsinki 27.05.2023

Saksalaisen Rammsteinin meneillään oleva European Stadium Tour 2023 alkoi noin teknisesti ottaen samalla otsikolla jo vuonna 2019, väliin tuli muutama tunnettu muuttuja. Tällä erää tai haavaa bändi aloitti rundin päätösosion ensin Vilnassa kahdella (tällä erää) ainoalla Baltian vedollaan, ja saapui sitten ainoille Skandinavian tykityksilleen Helsinkiin. Ja peräti kahdeksi loppuunmyydyksi illaksi putkeen, piskuinen Suomi taitaa olla Rammsteinin erityistä markkina-aluetta. Ja kun Olympiastadion, tai tuttujen kesken Stadikkakin oli vielä 2020 valmistuneen jättimäisen rempan jälkeen kokematta, oli tietenkin suhtauduttava Rammsteinin nyt jo kolmanteentoista keikkaan Suomessa. Sunnuntain veto edusti lyhyelläkin matikalla sitä neljättätoista. Ja kun Stadionin kapasiteetti on tällaisina massiivisten lavarakenteiden iltoina balttiarallaa 40 000 päätä per ehtoo, voi mainitullakin lyhyellä matikalla laskeskella, että tälläkin kertaa bändin näki noin 80 000 suomalaista. Aika kovia lukuja, kannatusta riittää. Bändi oli itseltä aiemmin jäänyt näkemättä, ja kun ilta kaiken sen tulen ja savun jälkeen päättyi, kävi mielessä, että nythän nämä kannattikin yyberöidä, ennenkuin bändi kyllästyy jatkuvaan rundaamiseen, ennenkuin provokatiiviset ideat alkavat ehtyä tai toistaa itseään, ja ennenkuin tämän kokoluokan show’t pyörimässä ympäri planeettaa julistetaan ympäristörikollisiksi.

Keikan esihehkutteissa oli vannotettu jengiä tulemaan ajoissa hoodeille, ja kuuliaisesti tätä noudatettiinkin, kaksi tuntia porttien avaamisen jälkeen Stadikan porteilla velloi suurin täällä koskaan näkemäni yleisömassa, mutta yllättävän tai jopa häkellyttävän nopeasti sujui valtavan possen sisäänotto. Vaikka ensin mentiin turvatarkastuksen kautta ja sitten näytettiin lippu ja niiden ostajan henkkarit tarkastajalle, ja vielä piipattiin flaba lukulaitteeseen. Alkuillan keikkatunnelmaa alensi tutun ja kovasti keikalle halunneen taistelutoverin äkillinen kaatuminen sairaspetiin, mutta fiilikset lähtivät vähintäinkin 45:n asteen yläkorolle, kun oma E-katsomon istumapaikka löytyi. Alkaa olla nimittäin omalta osalta ne kaapelisillan päällä suoritetut epätoivoiset varpastelut epätoivoisesti varpasteltuna. Ei enää jaksa sijoittaa puolen kuun ruokalaskun verran tuohta eli hilloa siihen, että näkee jonkun niskan, ohilentävät lentokoneet ja jonkun pöllähdyksen savua. Viime kesän karmaiseva kokemus Ruotsista alaotsikolla Rolling Stones oli viimeinen herätys istumakatsomoiden suhteen. Kiitos Stadikan tartan 2003-2019.

Ilta ei musiikin osalta tahtonut alkaa millään, ja alhaalla kentällä lienee ollut vieläkin epäselvempää, että miksi ei. Yläkatsomossa syy oli ilmiselvä, bändi odotteli auringon laskevan sen verran alas, ettei se pojottaisi massiivisen lavarakennelman ylimpiin screeneihin. Minulta on usein kysytty, miksi lavaa ei sijoiteta vasta-aurinkoon Stadikalla, kun haaste on joka kesä ja joka artistilla sama? Meluasiainministeriö on säätänyt, että mökä, joka usein jatkuu lähes puolilleöin, suuntautukoot Keskuspuistoon, Töölön ja kantakaupungin sijaan. Plus että samaiselta myötävalon puolelta lavan rakentaminen on paljon helpompaa ja mahdollisempaa muutenkin. Bruce Springsteen otti yön auringosta aikoinaan ilot irti, mutta ymmärrämme, että Rammsteinin tummanpuhuttelevassa tomittamisessa kaikki on toisin. Keikka alkoikin siis yli puoli tuntia myöhemmin, kuin alhaalla Vilnassa vaikkapa, mutta onnistuttiin saksalaisella täsmällisyydellä toki paketoimaan ennenkuin viranomaisten tuomiokellot kumahtivat 24 kertaa.

Odotellessa oli aikaa kuunnella rundin lämppäriä, kahdesta ranskalaisesta konserttipianistista koostuvaa duo’a nimeltään Abelard. Joka soitti, kuinka ollakaan Rammsteinia, kahdelle sähköpianolle sovitettuna: https://www.setlist.fm/setlist/duo-abelard/2023/olympiastadion-helsinki-finland-4bb907d2.html. Tätä ennen oli toki kuultu levyltä odottelumusana, kuinka ollakaan Rammsteinia. Abelard soitti 10 biisiä, myös isoimpia hittejä, joista moni kuultiin uudestaan myöhemmin, toki aivan hirvittävän erilaisena versiona. Ihan mainio ja rammsteintavalla nerokas lämppärivalinta, Abelardin pianismi latasi odotuksia isoon tulimyrskyyn hyvällä tavalla, parhaita stadionluokan lämppärivalintoja-ja vetoja mies/naismuistiin, ne kun ne vedot ovat monasti ihan umpiturhia ja varsinkin soundillisesti aivan hirveitä.

Meni vielä kunnon tovi Ranskan ladyjen jälkeen, ennenkuin Maa kiertyi niin, että sohlberg ei enää porottanut screeneille, ja odotettu Rammsteinin blitzkrieg pääsi vihdoin alkamaan. Hissi nosti yli stadionin seinien kohoavan tornin huipulle mustan Rammstein-plakaatin ja sitten mentiin. Ja häkellyttävää kyllä, vaikka volyymi oli koskaan Stadikalla kokemistani ylivoimaisesti kovin, soundi pysyi alusta alkaen hallussa, ja olosuhteisiin nähden jopa erinomaisena. Huonoiten läpi tuli laulu, mutta niinhän se tulee aina. Välispiikkejähän tämä bändi ei harrasta, joten sitä läpitulemattomuutta ei nyt tarvinnut kärvistellä. Vain kerran solisti ja päätaikuri itse Till Lindemann sanoi ”kädet ylös” ihan suomeksi ja pari kertaa kiitos, siinä kaikki puhe. Kahdenkymmenenkahden biisin settilistasta (https://www.setlist.fm/setlist/rammstein/2023/olympiastadion-helsinki-finland-53b907ed.html) pari ekaa stygeä meni tuttuun ja totuttuun tapaan tunnustellessa, mutta onhan tämän bändin lavalle tulo jo sinänsä kokemisen arvoinen. Georg Friedrich Händelin ”Music For The Royal Fireworks” soi nauhalta, ja kolme valtavaa kentälle pystytettyä valo-ja pyrotornia tuuttaa iltataivaalle mustaa savua, ihan kuin ymmärrämme kyllä minkä menneen vuosikymmenen Saksassa ja ymmärrämme kyllä mistä johtuvaa mustaa savua. Muitakin mielikuvia sai toki olla, mutta kun hornankattila täyttyi mustasta ja kitkerän hajuisesta savusta, niin pääsi kyllä ihan tunnelmiin, kuin pakana Colosseumilla.

Keikka oikeastaan käynnistyi kunnolla ja isosti, myös tunnelmiensa puolesta, vasta viidenneksi kuullussa ”Sehnsuchtissa”. Seuraavan stygen kohdalla, ”Mein Herz brennt”, oli jo selvää että pitihän täällä olla. Illan dramaturgia oli sekin toki isosti mietitty, kun pyroja, savuja ja erikoismeininkiä säästeltiin loppua kohti. ”Puppe” biisissä päästiin polttamaan elävältä niin iso ja ruma vauva, että Rosemarykin olisi ollut ihmeissään. Toki palaviin lastenvaunuihin oli sijoitettu GoPro-kamera, niin että kaikki varmasti näki, ja kun vauvan suusta tuskan hetkillä purkautui mustaa materiaa, alkoivat kentän tornit sylkeä ilman sakeaksi mustaa konfettia. Ja kun Rammstein roiskii tulta tai muuta matskua, sitä roiskitaan niin, ettei voi olla varma, loppuuko roiskinta varsinaisesti koskaan. Joku toimittaja totesikin ennen keikkaa mainiosti, että Rammstein alkaa olla sellaista populäärikulttuurin ja rockin yleissivistysosastoa, jonka kokonaistaiteellinen show kannattaa nähdä jo ihan siitä (yleissivistys)syystä pelkästään. Gesamkunst on muutenkin se saksan sana, joka parhaiten tottelee Rammsteinia; musiikin, oopperamaisuuden ja teatterin keinot kaikki käytössä, kabareet ja makaaberit freakshow’t siihen vielä kylkeen. Gesamkunstiinsa omana aikana omillaan pyrkinyt Richard Wagner olisi taatusti ankara fani, jos eläisi. Ja tavallaan Rammstein toteuttaa nyt sitä, mihin Wagnerin oopperoiden näyttämötekniikka ei aikanaan koskaan teknisesti venynyt.

”Angst” oli yksi koko illan komeimmista vedoista, vedot pitää toki tietyllä tapaa eriyttää toisistaan. Oli musiikillisesti ja soitollisesti parhaat, ja sitten oli ne teatraalisesti parhaat. Esimerkiksi melkein ilman mitään kommervenkkejä vedetty ”Zeit” oli illan piristävimpiä hengähdystaukoja aika tanakan junttaamisen seassa. Rammstein tekee monta asiaa oikein. Yläasteen takapulpetin lyhyt saksa sujui pääosin muita haaveillessa, mutta Rammsteinin teksteistä saa silti ihan perusselon. Ja vaikka show on iso, ja koko ajan isompi, biisit eivät silti pääosin huku sen showaamisen alle. Se kertoo isoimpien hittien perusvahvuudesta biiseinä. No, toki ensimmäisen encoreosuuden päättänyt ”Pussy” esimerkiksi on jo biisinä aika keskinkertainen, että huomio alkaa olla täysin show’ssa, jossa Lindemann ajelee lavan edustaa eestaas gigermäisen penistykin kyydissä ja suihkuttaa yleisön päälle konfettispermaa minuuttikaupalla. Samaan aikaa kentän tornit suoltavat ilman valkoiseksi samaista konfettispermaa. Rammstein on perustettu aikoinaan provosoimaan, ja sen homman se parhaiten edelleen osaa. Lauletaan nekro-ja pedofiliasta, ihmislihan syönnistä ja muusta. Mutta kun asiaa tutkii yhtään syvemmin, bändi ottaa myös kantaa ja on isosti mieltä, eikä ole koskaan väittänytkään, että esimerkiksi ihmislihan syöminen on erittäin jees harrastus, kokeillaan kaikki. Rammstein nostaa makaaberit asiat pöydälle, ja vastuu on kuulijalla ja katsojalla. Toki sille gigerille smägmähaupitsillekin saa olla ihan vapaasti nauramatta, jos ei naurata. Vapaa maailma kun bailaa.

”Deutschland” kuultiin ensin kitaristi Richard Kruspen laatimana remixversiona, jonka aikana bändi valopukuihin pukeutuneina tikku-ukkoina hassutanssi ympäri lavaa, Daft Punk kohtasi Kraftwerkin. Rammstein on paitsi aika häpeämätön lainaaja, mutta tottakai myös rohkea edelleenjalostaja. Kaikki originaalihan on keksitty jo. Ja sitten vielä uudelleen sama kotiseutubiisi semmoisena runttauksena, että keihäin varustautunut ratsuväki jäi relatiivisen heittämällä panssarijoukkojen alle. Jos sallitte. Lava värjäytyi punaisiin ja valkoisiin valoihin, mustaa vasten mielleyhtymä oli aika selvä. Mutta kun (sinänsä toki rockin yhtenä äänekkäimpänä julkimulqvistina tunnettu) Roger Waters vetää 2023 Saksassa keikan mustassa uniformussa, jossa on punamustat hihamerkit, ukkeli on välittömästi poliisitutkinnassa, vanha päänaukoja britti kun on. Watersin pukeutuminen juontuu gesamkunst-taideteokseen Pink Floyd’s The Wall, joka oli erittäin antifasistinen taideteos. Mutta näillä asioilla, väriskaaloilla ja grafiikoilla flirttaaminen sallitaan saksalaisilta ihan toiseen tapaan kuin muilta.

”Radio”-biisissä oli komeimmat ja kauneimmat lavavalot ihmismuistiin, eikä styge metallisine robottilauluineen sitä Kraftwerk-mielleyhtymää ainakaan heikentänyt. ”Mein Teil” sujui sitä yytsiessä, että saako Lindemann suureen pataan heitetyn kiipparisti Christian Lorenzin haudutettua makoisaan pulled human-syöntikuntoon, mutta ei saanut, vaikka liekinheittimet suurenivat kuin terveen paisuainen. Varsinaisen setin loppupään ”Du hast” oli myös komea veto. Omalle istumasijalle ainakin ne ylipäätään parhaat biisit toimivat tykimmin, jossain määrin pyrojen ja rahanpolton määrästä huolimatta.

Ensimmäinen tauko koitti bändin loppukumarrettua 14 biisin jälkeen päälavalla, mutta eihän tämä tässä ollut. Suomalaisittain epätavallinen määrä järjestyshenkilökuntaa muodosti ketjun kohti kentän keskelle rakennettua B-lavaa, jolla lämppäri oli osuutensa aiemmin hoitanut. Pian Lindemann ilmestyikin turvamiesten saattamana pikkustagelle ja veti komean ”Ohne Dich”, jonka puolimaissa muukin bändi ehti kakkoslavalle ja seuraavaksi kuullun ”Engelin stemmalauluihin. Näissä kahdessa biisissä säestyksen hoiti duo Abelard pianoillaan. Upea suvanto raskaan junttauksen vastapainoksi. Bändin matka jatkui kumiveneillä yleisömeren kannattelemana takaisin päälavalle. Jossa tampattiin läpi yksi koko iltapuhteen kovimmista tampoista, ”Ausländer”. Huhhuijjaa mikä nykäisy. Ja kun ensimmäisen encoresetin päätteeksi oli selvitty yli ”Pussyn” smäidäpaisumuksesta, oli aika vielä encoreset 2:lle, jossa kuultiin kolme vetoa ja joka huipensi koko illan, paitsi biisillisesti, myös pyroteknisesti. Häiriintyneen kova ajo nimikkobiisi ”Rammsteinista”, jonka aikana Lindemannin selkään asennettu liekkireppu sylki sellaista tuliriikinkukkoa ilmoille, että eihän tämmöistä tahdo päästä näkemään kuin…joo, Rammsteinin keikoilla. Pikkuisen, tai oikeastaan pikkuisen enemmänkin kuin väkevä veto. Olimme paikalla. Ja heti perään ”Ich Will”, eikä siinäkään kohtaa ollut vielä maapallolta raakaöljy ehtynyt. Tuttu jäähyväisbiisi ”Adieu” oli jo lähtöjäähdyttelyä, niinkuin idea onkin. Vanha ruuhkissa-ahdistuja joutui jättämään istuimensa ja käymään, jo ennenkuin bändi loppuhuipentumana nostettiin hissillä ylös lavantakusen torniin.

Saattaisinko nähdä Rammsteinin uudelleen tulevilla maailmankiertueilla, mikäli niitä tulee, bändihän on jopa vihjannut lopettavansa pian? Varsin rammsteinmaista olisi nimittäin laittaa liekinheittimet pussiin 30-vuotisjuhlallisuuksien sijaan. Voisin nähdä Rammsteinin uudestaan, mikäli konserttien visuaalinen konsepti isommin vaihtuisi. Ultrafania maltillisemmin asiaan suhtautuvalle rockfriikille riittää nimittäin pitkälle, kun yleissivistyksen aukko on kerran täytetty. Ja vieläpä äärikomealla, hyväsoundisella show’lla, josta moni näyttämökuva jää mieleen loppuiäksi. Sensijaan, siitä huolimatta, yhtäkaikki, ja mitä näitä nyt on, Till Lindemann tuo soolorundinsa Helsingin Nordikselle joulukuussa. Siihen saattaa jopa joutua suhtautumaan. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: