The Coffinshakers (swe), Sörnäinen @ Kuudes Linja, Helsinki 09.04.2016
Ruotsalaisen, kauhuelokuvista ja elävistäkuolleista kuvastonsa ja teemansa ammentavan Coffinshakersin keikat eivät näillä kulmin ole ihan jokapäväistä herkkua. Edellisen kerran koko bändi on Helsingissäkin nähty jo useampi vuosi sitten, vaikka laulaja-kitaristi Rob Coffinshaker onkin käynyt soolona jokusen kerran. Itse olin yhyttänyt bändin kerrattain aiemmin, kesän 2009 Ilosaarirockin Töminä-urheiluhallissa, ja sikäli vakuuttava oli bändin meno tuolloin, että uusinnan paikkaa oli suorastaan ehtinyt jo odottamaan.
The Coffinshakersien konsepti on ollut toimiva jo vuodesta 1995; ollaan eleettömiä lavalla, soitetaan tanakkakomppista gothabillya tai horror countrya, otetaan sanoitusten kuvat ja tunnelmat vanhoista kauhuleffoista, ja ollaan sopivalla tavalla kieli poskessa. Näiden keikoilla tietää, mitä saa. Laatua.
Bändi aloitti tasan puoli tuntia ilmoitettua myöhemmin, tosin niin oli päässyt myöhässä aloittamaan myös lämmittelyakti Sörnäinen. Liekö Coffinshakerit saapuneet kaupunkiin myöhään, tai mikä lie ollut syynä, mutta Kuudennen Linjan täyteenahdettu sali ei kuitenkaan ollut maailman auvoisin paikka odottaa, käytännössä mitään bändiä. Kuudes Linja on ihan ok keikkapaikka, parasta täällä kuitenkin on ohjelmapolitiikka sinänsä, se hakkaa itse mestan 6-0. Soundipuoli on yleensä kunnossa, narikka vetää ja baarin puolella pääsee peräti istumaankin. Mutta loppuunmyytyinä iltoina paikka on liian ahdas, ilmastoimaton ja kuuma. Ja miksi ihmeessä taukojen levymusiikki kuulostaa niin umpikuralta?
Coffinshakers aloitti tutuksi tulleesti iskusävelellä ”Dracula Has Risen From the Grave”, ja latasi muutenkin ekaan puoleen tuntiin monta soitetuinta biisiään, jos näiden kohdalla nyt varsinaisista hiteistä ei puhutakaan. Ensimmäisen puoli tuntia ehdin jopa katua paikalle raahautumista, ja olin jo varma, että ei tämä tänään lähde. Mainitun alkujakson parhaat vedot olivat ehdottomasti napakka ”Necromancy” ja ”We Are The Undead”. Muuten biisit toistivat liian samaa kaavaa lännenelokuvalaukkakomppeineen, jotka koppotikoppoti rumpali Andy Bones sinänsä runnoi aivan mahtavalla haudantakaisgroovella, ja upean verevillä soundeilla. Vuoden parhaat rumpusoundit tähän mennessä.
Rob Coffinshaker huuhtoi alas takahuoneessa avaamansa olutpullon tasan mainitun puolen tunnin kohdalla. Kyllä, vampyyritkin juovat olutta, jos ei ole muuta saatavilla. Ja korkkasi toisen. En tiedä, olinko se vain minä, mutta silloin keikka nykäisi itsensä kunnolla käyntiin. Päästiin monipuolisempiin biiseihin, ”Trick or Treat” ja ”Halloween” soivat todella räyhäkkäästi peräkkäin, ja bändi pisti ruumiskieseihinsä uuden vaihteen silmään. Vaihde ei ehkä ole kuvaavin sana, Coffinshakersien lavaulosanti on lievästi sanottuna eleetöntä. Mutta esim. soolokitaristi Dr. Fangin kumaraan painunut, kaiken nähneen hauturin hahmo on todella hauska, tahallisuuttaan tai ei. Basisti Joe Undertaker vaikuttaa kuolleelta Beatlesien paikkomieheltä, mutta sormet sentään liikkuivat. Robin itsensä tehtäväksi jäi spiikata ja taustoittaa biisejä, ja laulaa tutusti ja tunnetusti aivan häkellyttävästi nuore(hko)n Johnny Cashin ääntä muistuttavalla tummuudella. Mustissa Roy Orbison-laseissa esiintyessään kaverissa on kertakaikkista inkarnaation makua.
”Last Night Down By The Grave”-hituri toimi mainiona keikan keskisuvantona. Ja pakko on sanoa alun epäilyistä huolimatta, että viimeinen tunti eli siis suurin osa illan vedosta, oli niin sanotusti pelkkää juhlaa. Biisit paranivat koko ajan loppua kohden, bändi lämpeni ja Dr. Fang alkoi ulvottaa mitä korskeimpia sooloja puoliakustisestaan, lyhyesti toki, niinkuin asiaan kuuluu. Viimeistään ”Black Sundayn” ja ”Pale Man in Blackin” kohdalla vuosikausia keikkaa odottanut täysi liiterillinen alkoi olla täysillä mukana meininigissä.
Jos oli alalattialla hapen puutetta, niin voin vain kuvitella kuinka lavalla alkoi olla kiinni ruuvatun arkun tunnelmaa. ”Twins of Evil” ja ”Vampires Don’t Cry” varsinaisen setin lopuksi, ja sitten pieni ansaittu hienkuivatustauko. Encoreosuus alkoi Rob Coffinshakerin parilla akustisella vedolla ja sai päättämään, että kun jamppa tulee näille main soolona seuraavan kerran, aion olla paikalla. Ilta päättyi vakioillanpäättäjään, ”Bad Dreams, Baby”. Kertakaikkiaan kova veto, joka alun pikku tylsyydestä kasvoi erittäin laadukkaisiin mittoihin. Ja jos 12 eurolla näkee tämmöisiä keikkoja, niin ei oikein tohdi valittaa. Mahtavaa myös, että bändi malttoi pitää settinsä kompaktina, encoreineen kaikkineen veto kellotti tasan tunti ja kymmenen. Huomattavaa on, että settilista oli täsmälleen sama jollaista bändi on vetänyt vaikkapa vuoden 2013 Ruotsin keikoilla. Toisaalta, bändi nousee haudastaan rundille niin harvoin, että hyväksi havaittu dramaturgia on ihan relevantti pohja treeneille, ja jos setti kuulostaa hyvältä, niin miksei myös keikoille.
Illan avasi paljon puhuttu ja kehuttu Sörnäinen, jonka rivistöstä muualta tuttuja ovat ainakin Disgrace-ja Black Magic Six-nokkamies Jukka Taskinen, sekä bassossa itse Papa Wilska. Taskinen nimitti taannottaisessa haastattelussa bändin musiikkia sukurutsaiseksi iskelmäkantriksi, ja siltähän tuo näin ensikokemalla todellakin kuulosti. Bändi louhi isolla energialla jotain, joka kuulosti kuin olisi lyöty samaan suonsilmäkkeeseen Tuomari Nurmio, Agents, Social Distortion ja Radiopuhelimet. Eli kaikki on näille mahdollista, kunhan levytettyä tavaraa saadaan pihalle, ja sehän lienee vain ajan kysymys. Katselin ja kuuntelin Sörnäisten kouhaamista sen verran sivusta, ja sen verran hukille menneillä soundeilla, että en loihe lausumaan enempää, ennenkuin saan bändistä uusintakatsastuksen. Muu olisi epäreilua. Sen voi sanoa, että covervalinnat olivat komeita (Townes Van Zandt ja Beasts of Bourbon), energiat korkealla ja keikan avaus ”Pimeydessä vaeltanut” kovimpia kotimaisia pitkään aikaan. KG