Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Roy Orbison”

The Coffinshakers (swe), Sörnäinen @ Kuudes Linja, Helsinki 09.04.2016

Ruotsalaisen, kauhuelokuvista ja elävistäkuolleista kuvastonsa ja teemansa ammentavan Coffinshakersin keikat eivät näillä kulmin ole ihan jokapäväistä herkkua. Edellisen kerran koko bändi on Helsingissäkin nähty jo useampi vuosi sitten, vaikka laulaja-kitaristi Rob Coffinshaker onkin käynyt soolona jokusen kerran. Itse olin yhyttänyt bändin kerrattain aiemmin, kesän 2009 Ilosaarirockin Töminä-urheiluhallissa, ja sikäli vakuuttava oli bändin meno tuolloin, että uusinnan paikkaa oli suorastaan ehtinyt jo odottamaan.

The Coffinshakersien konsepti on ollut toimiva jo vuodesta 1995; ollaan eleettömiä lavalla, soitetaan tanakkakomppista gothabillya tai horror countrya, otetaan sanoitusten kuvat ja tunnelmat vanhoista kauhuleffoista, ja ollaan sopivalla tavalla kieli poskessa. Näiden keikoilla tietää, mitä saa. Laatua.

Bändi aloitti tasan puoli tuntia ilmoitettua myöhemmin, tosin niin oli päässyt myöhässä aloittamaan myös lämmittelyakti Sörnäinen. Liekö Coffinshakerit saapuneet kaupunkiin myöhään, tai mikä lie ollut syynä, mutta Kuudennen Linjan täyteenahdettu sali ei kuitenkaan ollut maailman auvoisin paikka odottaa, käytännössä mitään bändiä. Kuudes Linja on ihan ok keikkapaikka, parasta täällä kuitenkin on ohjelmapolitiikka sinänsä, se hakkaa itse mestan 6-0. Soundipuoli on yleensä kunnossa, narikka vetää ja baarin puolella pääsee peräti istumaankin. Mutta loppuunmyytyinä iltoina paikka on liian ahdas, ilmastoimaton ja kuuma. Ja miksi ihmeessä taukojen levymusiikki kuulostaa niin umpikuralta?

Coffinshakers aloitti tutuksi tulleesti iskusävelellä ”Dracula Has Risen From the Grave”, ja latasi muutenkin ekaan puoleen tuntiin monta soitetuinta biisiään, jos näiden kohdalla nyt varsinaisista hiteistä ei puhutakaan. Ensimmäisen puoli tuntia ehdin jopa katua paikalle raahautumista, ja olin jo varma, että ei tämä tänään lähde. Mainitun alkujakson parhaat vedot olivat ehdottomasti napakka ”Necromancy” ja ”We Are The Undead”. Muuten biisit toistivat liian samaa kaavaa lännenelokuvalaukkakomppeineen, jotka koppotikoppoti rumpali Andy Bones sinänsä runnoi aivan mahtavalla haudantakaisgroovella, ja upean verevillä soundeilla. Vuoden parhaat rumpusoundit tähän mennessä.

Rob Coffinshaker huuhtoi alas takahuoneessa avaamansa olutpullon tasan mainitun puolen tunnin kohdalla. Kyllä, vampyyritkin juovat olutta, jos ei ole muuta saatavilla. Ja korkkasi toisen. En tiedä, olinko se vain minä, mutta silloin keikka nykäisi itsensä kunnolla käyntiin. Päästiin monipuolisempiin biiseihin, ”Trick or Treat” ja ”Halloween” soivat todella räyhäkkäästi peräkkäin, ja bändi pisti ruumiskieseihinsä uuden vaihteen silmään. Vaihde ei ehkä ole kuvaavin sana, Coffinshakersien lavaulosanti on lievästi sanottuna eleetöntä. Mutta esim. soolokitaristi Dr. Fangin kumaraan painunut, kaiken nähneen hauturin hahmo on todella hauska, tahallisuuttaan tai ei. Basisti Joe Undertaker vaikuttaa kuolleelta Beatlesien paikkomieheltä, mutta sormet sentään liikkuivat. Robin itsensä tehtäväksi jäi spiikata ja taustoittaa biisejä, ja laulaa tutusti ja tunnetusti aivan häkellyttävästi nuore(hko)n Johnny Cashin ääntä muistuttavalla tummuudella. Mustissa Roy Orbison-laseissa esiintyessään kaverissa on kertakaikkista inkarnaation makua.

shakers

Last Night Down By The Grave”-hituri toimi mainiona keikan keskisuvantona. Ja pakko on sanoa alun epäilyistä huolimatta, että viimeinen tunti eli siis suurin osa illan vedosta, oli niin sanotusti pelkkää juhlaa. Biisit paranivat koko ajan loppua kohden, bändi lämpeni ja Dr. Fang alkoi ulvottaa mitä korskeimpia sooloja puoliakustisestaan, lyhyesti toki, niinkuin asiaan kuuluu. Viimeistään ”Black Sundayn” ja ”Pale Man in Blackin” kohdalla vuosikausia keikkaa odottanut täysi liiterillinen alkoi olla täysillä mukana meininigissä.

Jos oli alalattialla hapen puutetta, niin voin vain kuvitella kuinka lavalla alkoi olla kiinni ruuvatun arkun tunnelmaa. ”Twins of Evil” ja ”Vampires Don’t Cry” varsinaisen setin lopuksi, ja sitten pieni ansaittu hienkuivatustauko. Encoreosuus alkoi Rob Coffinshakerin parilla akustisella vedolla ja sai päättämään, että kun jamppa tulee näille main soolona seuraavan kerran, aion olla paikalla. Ilta päättyi vakioillanpäättäjään, ”Bad Dreams, Baby”. Kertakaikkiaan kova veto, joka alun pikku tylsyydestä kasvoi erittäin laadukkaisiin mittoihin. Ja jos 12 eurolla näkee tämmöisiä keikkoja, niin ei oikein tohdi valittaa. Mahtavaa myös, että bändi malttoi pitää settinsä kompaktina, encoreineen kaikkineen veto kellotti tasan tunti ja kymmenen. Huomattavaa on, että settilista oli täsmälleen sama jollaista bändi on vetänyt vaikkapa vuoden 2013 Ruotsin keikoilla. Toisaalta, bändi nousee haudastaan rundille niin harvoin, että hyväksi havaittu dramaturgia on ihan relevantti pohja treeneille, ja jos setti kuulostaa hyvältä, niin miksei myös keikoille.

Illan avasi paljon puhuttu ja kehuttu Sörnäinen, jonka rivistöstä muualta tuttuja ovat ainakin Disgrace-ja Black Magic Six-nokkamies Jukka Taskinen, sekä bassossa itse Papa Wilska. Taskinen nimitti taannottaisessa haastattelussa bändin musiikkia sukurutsaiseksi iskelmäkantriksi, ja siltähän tuo näin ensikokemalla todellakin kuulosti. Bändi louhi isolla energialla jotain, joka kuulosti kuin olisi lyöty samaan suonsilmäkkeeseen Tuomari Nurmio, Agents, Social Distortion ja Radiopuhelimet. Eli kaikki on näille mahdollista, kunhan levytettyä tavaraa saadaan pihalle, ja sehän lienee vain ajan kysymys. Katselin ja kuuntelin Sörnäisten kouhaamista sen verran sivusta, ja sen verran hukille menneillä soundeilla, että en loihe lausumaan enempää, ennenkuin saan bändistä uusintakatsastuksen. Muu olisi epäreilua. Sen voi sanoa, että covervalinnat olivat komeita (Townes Van Zandt ja Beasts of Bourbon), energiat korkealla ja keikan avaus ”Pimeydessä vaeltanut” kovimpia kotimaisia pitkään aikaan. KG

Ray Campi (us) etc. @ Rock’n’Roll Night 18, Rantasipi Sveitsi, Hyvinkää 20.10.2012

Minun herätykseni rockmusiikkiin tapahtui rockabilly revivalin aikoihin 80-luvun aivan alussa. Meidän seutukunta oli syvää etelän billyaluetta ja kaikki kuuntelivat ja tunnustivat billya ja vanhaa rock’n’rollia, tai parastakin oli tunnustaa, muuten tuli helpohkosti pataan. Kylän pahimmat jäbät kulkivat pitkät takit maata viistäen ja käyttivät kaikki välitunnit koulun vessoissa kampaustensa hieromiseen ja se kylän ainoa bändiviritys opetteli koulun juhliin ”Ol’ Black Joen”. Ankara pelon ilmapiiri laukesi vasta muutamaa vuotta myöhemmin kun tuli heavy metalli ja suomirockaalto (muistan edelleen sen tunnelman, kun joku uskalikko toi nuorisotalolle tuoreen Hassisen Kone-levyn). Mutta niin minä siis opin, ja vieläpä kohtuullisen vapaaehtoisesti, noina vuosina kuuntelemaan (laatu)rockabillya, niin että osaan sen taidon vaivatta edelleen.

Sen verran syvällisesti olen ajan mittaan pärähtänyt rockmusiikin ja sen kaikkienkin alalajien historiaan, että tuossa juuri joku aika sitten itse itseni kanssa sovin, että kaikki yhä tien päällä olevat, 1950-luvulla ammattillisesti aloittaneet tai peräti levyttäneet artistit ja muusikot on mahdollisuuksien mukaan nähtävä livenä. Nyt vielä kun joitain mahdollisuuksia on. Ihan mukavan satsin olenkin jo onnistunut keräämään rockin syntyvuosikymmenen väkeä, mutta vielä on paljon sarkaa, ja niin vähän aikaa, 50-luvun puolella aloittamaan ehtineet kun ovat ihan minimissäänkin 70 täyttäneitä.

Ja koska Hyvinkään Rock’nRoll Night 18-tapahtuma toi nähtäväksi ja kuultavaksi alan todellisen pioneerin, Ray Campin, oli selvää että kannattaa lähteä kauempaakin. Ray Campi on 78-vuotias pystybasisti, laulaja ja biisintekijä, joka levytti ensisinglensä pikkuiselle TNT-merkille jo 1956 (eli samana vuonna kuin vaikkapa Roy Orbison ja Carl Perkins). Muuan Elvis Aaron Presley oli levylle ehtinyt kaksi vuotta aiemmin ja rock’n’roll oli vasta tuloillaan, syntymässä. Itseasiassa Campikin oli saanut taltioitua musiikkiaan jo aivan 50-luvun alussa, mutta niitä nauhoituksia ei koskaan ole julkaistu. Koska 50-luvun puolimaissa hommat olivat muotoutumassa vasta ja oli hiukan hakusessa, kuka soitti ja edusti mitäkin tyyliä, sanotaan usein Campin olevan ”Rockabillyn kummisetä”. Miehen alkupään tuotanto jäi isompien nimien ja tuhansien yrittäjien jalkoihin, kunnes 70-luvun alkupuolella Rollin’ Rock Recordsin Ronnie Weiser löysi Campin uudestaan, julkaisi 50-luvun materiaalia uusintoina, ja tuorettakin tavaraa siitä eteenpäin. Weiser pelasti käytännössä Campin uran, ja sai siitä krediittiä nytkin Rayn välispiikeissä.

Uudelleenlöytymisensä jälkeen Ray Campi on keikaillut ympäri tuntemaamme billymaailmaa, mutta ehtinyt tehdä paljon muutakin, mm. toimia 25 vuotta Kaliforniassa luokanopettajana. Upeaa kuitenkin, että 70-80-lukujen revivalin ansiosta monet näistä hienoista alan pioneereista saivat uuden elämän.

Kun lähtee lähes 80-vuotiaan rockartistin keikalle, pitää aina varautua siihen että päivän kunto ei välttämättä ole ihan tykeimmillään ja että settikin saattaa jäädä lyhyeksi ja että taustabändin merkitys on erittäin tukeva. Mutta ei tänään. Virkeä ja hauska Ray Campi näytti närhen munat. Mattamusta basso länkytti tiukasti, lauluäänikin oli ihan kunnossa ja hauskaa spiikkiä riitti. Ja vaikka vanha Campi ei enää (viisaasti) uskaltautunutkaan kiipeämään bassonsa päälle ratsastamaan, en jäänyt kaipaamaan. Biisit puhuivat puolestaan. Homma tehtiin heti avausnumerossa ”Rockabilly Man” selväksi ja jostain syystä kyseinen billyn kansallislaulu kuultiin peräti kahdesti. Homman edetessä alkoivat helmat ja puntit heilua, ja kyllä runsaslukuinen rokkiväki oli täysillä mukana ihan viimeistään siinä ”Tore Up”:n kohdalla. Kaikki keskeinen Campin uran varrelta kuultiin ja keikka kesti juuri ja ihan täsmälleen niin kauan kuin pitikin eli noin 50 minuuttia. Ja kun ne pakolliset encoret on soitettava, niin tulihan se tottakai myös ”Caterpillar”, Ray Campin esikoissinglen A-puoli rock’n’rollin historian hirvittävän tärkeältä vuodelta 1956. Mahtavaa, että mies oli näin virkeässä kunnossa, että ei tarvinnut tulla pimeyden ja sateen läpi pettymään. Tällä menolla Campi jaksaa soittaa vielä monta vuotta. Itseoikeutetusti Rockabilly Hall of Fameen kutsuttu Campi kertoilee mielenkiintoisia järjestön kotisivuilla, mm. siitä miten soitti Gene Vincentin lämppärinä ja miten tapasi Elviksen. Näin: http://www.rockabillyhall.com/RayCampi1.html

Ray Campin taustabändinä toimi tällä kertaa hyvinkääläinen The Bopcats, joka aloitti kunniakkaasti sekin jo suomirevivalin piikkipaikoilla 1979 ja ihan mallikkaasti on bändillä homma hallussa. Illan muista esiintyjistä näin vain kotimaisen, uutta albumiaan julkistaneen Boppin Pete 3:n, jonka senkin jäljet johtavat 70-luvun loppuhetkiin. Mainio keikka heiltä, mutta tuli  osaltani seurattua osittain sillä kuuluisalla sivusilmällä, ja olisi ehkä voinut olla muutaman biisin lyhyempikin. Illan loput artistit jäivät valitettavasti kaikki nekin näkemättä. Ray Campin vedon jälkeen pimeä tie kutsui ja esim. paljon kehuttu tulokas Miki Lamarr tulee taatusti saamaan uuden tilaisuuden KG:lta. Siksi paljon olen kuullut tästä ladysta hyvää. Illan päätti brittiläinen The Blue Cats (1980-), joka niinikään oli virallisella levynjulkaisukeikalla (kuten siis Pete ja Lamarrkin). The Blue Cats on levyiltä erittäin kova alan bändi ja pitää tulla nähdyksi tulevaisuudessa paremmalla ajalla. Mutta siksi aktiivinen on Suomen billyskene tapahtumia järkkäämään, että tuleehan noita tilaisuuksia todennäköisesti vielä. Nyt iso arvostus järjestäjille, että hoiditte Ray Campin paikalle (vaikka onhan herra ollut Suomessa toki aiemminkin). Jälleen yksi 50-luvun pioneerinimi nähtynä. Kivaa tämä keikkojen koluaminen. Suosittelee, KG.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: