Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Crazy Cavan”

The Roycers @ Albertin Kellari, Hämeenlinna 22.09.2023

Kun rockabilly revival alkoi rantautua todenteolla Suomeen joskus vuoden 1978 paikkeilla, bändejä syntyi ympäri maakuntia kuin sieniä sateella, tai välitttömästi sateen jälkeen. Monille riitti että oli tötterö päässä, teddystiflat ja lökärit jalassa, ja osasi vaikka tapailla kitaralla muutaman Crazy Cavanin helpon hiturin. Sitten oli armeijakunnan verran bändejä, jotka ehtivät levyttämään noina käytännössä, hieman laskutavasta riippuen, kolmena tai maksimissaan neljänä vuotena, jolloin Suomi kyllästettiin rockabillylla. Viiltävää jotenkin jälkikäteen onkin todeta, että suomalaislähtöisen billyn suosio kulminoitui aivan turhankin paljon yhteen bändiin, joka oli levyttämään päässeistä sieltä keskinkertaisimmasta ja yliarvostetuimmasta päästä, jos sallitte, eli Teddy and The Tigersiin. Ja kun lisäksi brittirevivalin bändejä alkoi rampata täällä harva se viikonloppu kissaa ristimässä, niin kovin moni hieno ja jyvällään ollut billybändi jäi noina vuosina suotta pimentoon, ja katosi rootshistorian hämyyn.

The Roycers perustettiin Janakkalan Tervakoskella vuoden 1979 alkupuoliskolla, ja ekan keikkansa se soitti koulun päättäjäisissä saman vuoden toukokuussa. Trion soittajat olivat 13-14-vuotiaita skloddeja, mutta niinpä vain koulunpäättäjäissetissä oli jo mukana yksi oma biisikin, kitaristi Anssi Kulosen kynäilemä ”Red Hot Lips”. The Roycersien ensimmäinen elämä kesti ajan tavan mukaan ja muotien muuttuessa vain pari vuotta, mutta yksi vuonna 1980 nauhoitettu biisi on säilynyt jälkibillypolville. Elviksenkin levyttämä Jack Sallee-raita ”You’re a Heartbreaker” löytyy Roycers-tulkintana ajan tavan mukaiselta neljän bändin yhteisalbumilta ”Finland Rock-A-Billy Special 1979-1981”. Kokooma lienee enemmän kuin keräilyharvinaisuus. Soittamisen kipinä säilyi Roycers-miehistössä, ja paluun kehiin bändi teki 2007, ja soittaa tänäkin päivänä alkuperäisessä kokoonpanossaan, näin olen antanut itseni ymmärtää. Kitaristi Kulosen rinnalla on jo vuodesta 1979 bassotellut ja laulanut Harri Jaakonsaari, ja takarivistä tahdit taannut rumpali Aki Lehtonen. The Roycers soittaa Kanta-Hämeen alueella keikkaa suhteellisen ahkerasti, ja miksei kauempanakin.

Vuonna 2011 Roycers levytti (puoli)pitkäsoiton ”Rock’n’Roll Voodoo”, jolla oli viiden lainan lisäksi yksi Kulosen säveltämä oma styge, levyn nimibiisi. Mutta, ehkä ja ennenkaikkea, 2019 The Roycers julkaisi aivan mahtavan pikkulätyn, 4-biisisen EP:n ”Cut To The Bone”, jolla koko matsku on bändin yhdessä kynäämää. Kiekolta varsinkin rouhea ja rätväkkä ”Saturday Night Out” on maailmanluokan billya, komea veto, jossa voi olla kuulevinaan Stray Cats-vaikutteita, tai sitten ei. Upea biisi yhtäkaikki.

On tullut tavaksi yrittää livenä katsastaa tilaisuuksien tullen koti (-ja ulkomaisia) revivalin aikaisia bändejä, tai sitä mitä niistä yhä on jäljellä. The Roycers on pitänyt siksi yyteröidä jo pitkään, mutta nyt vasta onnisti. Albertin Kellari Hämeenlinnan keskustassa on mainio olutklitsu ja tunnelmallinen paikka, joka tarjoilee joka viikko elävää musaa rootsasiain katsantokanta edellä, folkia, countrya, americanaa, rock’n’rollia ja rockabillya, laulaja-lauluntekijöitä ja paljon muuta. Ja aina inhimillisiin soittoaikoihin, ja aina ilmaiseksi! Albert ei viittaa Alberteihin King tai Järvinen, vaan Edelfelt, jonka edesmenneen kotitalon paikalla janojuomaa siepotaan. Allun musailtojen ohjelmistoon kannattaa tutustua, ja kenties raahautua paikan päälle kauempaakin.

Mestoilla kuhisee mukavasti härmäläistä jo, kun The Roycers polkaisee settinsä käyntiin puolikymmenen jälkeen Johnny Burnetten todellisella klassikolla ”Lonesome Train”. Ensitahdeista on selvää, että Roycers ei harrasta suomibillybändejä niin kovin usein vaivaavaa ja yleisöä puolestaan vaivaannuttavaa muniin puhaltelua. Komea avaus. Harri Jaakonsaari on perinnetietoinen, mutta omaääninen solisti ja soittaa pystybassoa maltilla, joskus näkee nimittäin läskäriä kuritettavan kuin se olisi syntiä tehnyt, eikä se välttämättä johda aina hyvään kokonaissointiin. Roycersilla on se homma kohdillaan, suhteellisen ahkera keikkailu näkyy. Albertin Kellari ei soundillisesti ole mikään Suisto-klubi, ääni roiskiutuu kattorakenteisiin ja kellarin kivisille seinille. Mutta ei se mitn, soundi ei ole missään vaiheessa myöskään katastrofaalinen. Äänekkäämpiäkin bändejä täällä nähneenä, asiat on tänään kuitenkin ihan hyvin. Roycersien peräti 31-biisiseksi venyvä, huilitauon katkaisema tuplasetti jatkuu alan klassikoin, mutta ilahduttavasti ei niiden kaikkein ilmeisimpien ja turvallisimpien varassa edeten. Omaakin matskua soitetaan, kun sitä kerran on, jo neljäntenä kuullaan 2019-EP:n nimibiisi ”Cut To The Bone”, joka kirvoittaa materiaalia tuntevassa alan harrastusyleisössä hurraa-huutoja, niinkuin itseasiassa bändin muutkin omat biisit. Ja jälleen tuttu ilmiö monilta muiltakin keikoilta, oma matsku lähtee rennoimmin ja irtonaisimmin. Anssi Kulosen kitara murisee rouhean alhaalta, ja tukee erinomaisesti vaikkapa Stray Catsienkin aikoinaan levyttämää ”Ubangi Stompia, joka notkuu eteenpäin muutenkin todella mallikkaasti. Piskuinen tanssilattia uhkaa näillä main lämmetä, mutta muodostuu kunnolla kuumaksi vasta ihan pitkän setin lopulla. Johnny Burnetten kanssa ei voi erehtyä, ja ”Tear It Up” kaikessa kompaktiudessaan, onkin ekan setin parhaimmistoa. Vaan, ekan puoliajan oikeasti paras hetki on sen päättävä bändin oma biisi, jo edelläkin mainittu ”Saturday Night Out”. Upea tsibale, sanoinko jo? Se käy selvästi myös silminnähden useamman hämäläisjalan alle. Roycers soittaa oman tuotantonsa helmen erityisellä ilolla.

Pieni huoltotauko ja tiskiltä lisää,maltilla toki, mökäöljyä. Talon oma hanatuote, tsekkityyppinen Svejk-lager on kauempaakin raahautumisen arvoinen tuttavuus. Burnettella (”Rockabilly Boogie”) homma kakkosperiodillakin käynnistyy, kun The Roycers palaa Albertin piskuiselle lavalle. Kakkosena jälleen yleisöltä lämpimän vastaanoton saavaa omaa tuotantoa, koko bändin yhteiskirjoittama ”Lose You”. Kakkospuoliajan ilahduttavimpia hetkiä ovat kuitenkin lainat kahdelta turhan aikaisin poistuneelta eli Crazy Cavanilta, ”Teddy-Boy Boogie” ja itseltään Kuninkaalta sellaisena kuin haluamme hänet muistaa, ”That’s All Right Mama”. Bändi lämpiää itsekin illan kuluessa, jos kohta myös yleisön asiallisemmaksi oletettu sukupuoli, joka alkaa täyttää tanssilattiaa keikan loppuliukumaan. Komeasti jyskii Stray Catsien ”Fishnet Stockings” ja koko ilta päättyy The Roycersien vuoden 2011 levytykseen, kitaristi Kulosen mainioon ”Rock’n’Roll Voodoo”-stygeen. Arvostan pelkästään sitä, että kotimainen billybändi päättää setin ylpeästi omaan raitaan, muutakin on nähty. Ilman encoreita ei tästäkään klitsusta poistuta, kahdesta sellaisesta jykevimmin kulkee klassikoiden klassikko ”Honey Hush”. The Roycers, rockabillya jo vuodesta 1979, nähty. Toistan itseäni häpeällisyyksiin asti, mutta nämä pitää joskus tsekata uudestaan. Albertin Kellarin lopun syyskauden ohjelmistokin justiinsa julkistettiin, paljon kaikkea laadukasta on tulossa. KG

Matchbox (uk), Soil Senders, Relax Trio @ Waltikka, Valkeakoski 23.03.2013

Kun minä olin nuori poika, ja kun lopullinen ja peruuttamaton rockherätykseni oli juuri tapahtunut, Matchbox oli maailman kovin bändi. Minulle Graham Fenton oli aina kovempi ukko kuin Crazy Cavan. Elettiin kovaa rockabilly revivalia ja varsinkin meillä syvällä etelässä tunnustettiin joko rockabillya tai uutta aaltoa. Ja tänään Matchboxin ties kuinkamonennen Suomen keikan paikkana toiminut Valkeakoski, Suomen Milwaukee, Pirkanmaan Wolverhampton, oli revivalin kivenkovinta ydinaluetta. Siksi tuntui lähtökohdin hienolta, nähdä tänä vuonna jo peräti 42 täyttävä rockabillyn peruskivibändi juuri Valkeakoskella, tai siis Koskissa.

Illan aloitti raumalainen Relax Trio, jonka vedon olin oikein kotona etukäteen suunnitellut näkeväni. Mutta jotenkin aiemmin ymmärtämääni soittojärjestystä oli muutettu, ja saavuin paikalle Relax Trion jo melkeinpä lopetellessa. Bändiä leimaa pari asiaa. Nämä ovat jotenkin hilllittömän nuoria, näillä on todella nätti tyttö pystybassossa ja laulussa, sekä varsin kulkevia omia biisejä. Kaikki aseet siis puhaltaa tuoretta ilmaa suomibillyn, anteeksi nyt vaan, välillä varsin jämähtäneeseen ja tunkkaiseen meininkiin. Sitäpaitsi, sanokaa mitä sanotte, mutta Linda Teräsellä on upea lauluääni, todella hieno, ja sopii juuri tämäntyyppiseen kamaan täydellisesti. Ja jos bändi jatkossakin pystyy dusaamaan biisejä kuten ”Our Days”, niin näistä kuullaan vielä, niinkuin nyt kotimaisesta billytriosta voi kuulla. Bändiltä on ulkona tuoreehko albumi ”Shake and Roll”, joka kannattaa tsekata, jos harrastuneisuutta löytyy.

Seuraavaksi Waltikan lauteilla nähtiin tamperelainen Soil Senders, trio sekin. Näilläkin tuoreehko pitkäsoitto ulkona ja varsin mainioita biisejä. Monien suomalaisten billyryhmien helmasynti on, ettei kunnollista omaa materiaalia tahdo syntyä, veivataan iänikuisia johnnyburnetteja ja buddyhollyja. Tänään lavalla oli kaksi yrittäjää, jotka pystyvät tuottamaan jotain omaa ja kun Francinekin on taas tuutannut pihalle mainion pitkäsoiton, niin ehkä suomibillyllä on sittenkin tulevaisuutensa.

Kuinka monta bändiä ulkona tuolla pyörii, joilla on 42 vuotta uraa takana, soittajista kaksi perustajajäseniä vuodelta 1971, ja loputkin ns. klassista kokoonpanoa jo vuodesta 1978? No, hmmm, ei montaakaan vastaavaa. Eikä tässä kaikki, Matchboxin soolokitarassa on edelleen mies, Steve Bloomfield, joka on kirjoittanut kaikki keskeiset revival-hitit, kuten miljoonia myynyt ”Rockabilly Rebel” ja ”Midnight Dynamos”. Ja kuten ehkä jo ymmärsimme, tänäänkin Valkeakoskella nähty porukka on myös ne kaikki klassiset hitit ja bändin huippuhetket yhdessä levyttänyt. Hattuni nousee, ja mm. edellämainituista syistä Matchbox on itselleni edelleen hyvin tärkeä bändi nähdä. Vaikka orkesteri tänään kärsikin nimeämättömistä teknisistä ongelmista, ja vaikka ukoilla alkaa jo olla ikää, ja vaikka settilista ei juuri yllätyksiä tarjoa. Mutta jos on jo hyvä, niin mihin suuntaan pitäisi muuttua?

Edellisen kerran olin todistanut Matchboxilta mainion keikan Helsingissä 2005, paikkana oli tuolloin On The Rocks, väkeä hyvin liikkeellä ja bändi mahtavassa iskussa. Kuten tänäänkin. Bändillä tuntuu olevan ihan kivaa keskenään, kaikkien näiden vuosien jälkeen, ja ehkäpä se selittää myös kaikki ne vuodet. Vain alkuperäisbasisti Fred Pokella oli ajoittain naama väärinpäin, mutta oletan sen johtuneen mainituista tekniikan probleemeista.

Keikka jakaantui kolmeen osaan. Ensin omaa matskua kolmannes, sitten solisti Graham Fenton ”pukeutui Gene Vincentiksi” nahkahanskoineen ja pinkkeine krakoineen ja vedettiin nippu Vincent-klassikoita, joista parhaimpana vetona, kuinka olla, ”Be-Bop-A-Lula”.  Ja sitten keikan loppukolmannes Matchboxin kaikkein kestävin osa tuotantoa ja suurimmat, odotetuimmat hitit. Tosin näistä esim. ”Buzz Buzz a Diddle it” soitettiin jo varsin varhain, ja se olikin alkupään biiseistä se, joka viimeistään alkoi saada Waltikan suhteellisen harvalukuisessa yleisössä vipinää punttiin. Matchbox soittaa tänäkin vuonna Suomessa varmaankin neljästi, seuraavan kerran jo 25. toukokuuta Helsingissä (yhdessä The Blue Catsien ja Robert Gordonin kanssa, paikkana Virgin Oil). LIekö tällä jo lievästi sanottuna kattavalla tarjonnalla osuutensa siihen, että nytkin Waltikkaan olisi mahtunut huomattava määrä rock’n’rollkansaa enemmän. Liputkin kun olivat maltillisen 20 euroa.

Se on sanottava, että näin iäkäs bändi voisi soittaa jäähdytteleviä tuntisia, mutta Matchbox painaa puolitoista tuntia, joskus pidempäänkin, ja hiki lentää. Välillä rytmikitaristi Gordon Scott ottaa lauluvuoron, kun Fenton hoitelee sinänsä aika liikuttavia vaatevaihtojaan. Mutta todettava on, että ainakin nykyisellään, bändin paras laulumies on Bloomfield. Vain kovasti odottamani Steve Earle-laina ”Johnny Come Lately” jäi tänään soittamatta. Senhän bändi versioi vuoden 1998 ”Comin’ Home”-albumillaan. Mutta en minä valita settilistasta, minähän olin se joka tippa öögassa bostasin eturivissä kun bändi veti keikan loppua kohden yhden maailman tärkeimmistä rockralleista, ja sen johon ainakin oma 80-luvun alkuni kovastikin kiteytyy eli Steve Bloomfieldin taivasosuus, ”Rockabilly Rebel”. Muita bändin jäseniä ei keikan jälkeen näkynyt Waltikan käytävillä, mutta basisti Poke piti oikein kädestä kiitellä, kun narikassa odottelin takkia. Ikäänkuin, että kiitos hienoista revivalmuistoista ja kaikista näistä vuosikymmenistä. Matchbox, älkää koskaan lopettako. KG

Post Navigation

%d