Conrad Isidore (do/uk/fin) @ Baker’s, Helsinki 21.08.2012
Helsingin keskustan ravintoloissa ja kuppiloissa järjestetään näin elokuun jälkipuoliskolla häpeällisen huonosti ja jälkikahdeksankymmentälukulaisesti nimetty kaupunkifestivaali. Mainitsen tuon häpeällisen nimen tässä (ja senkin suluissa) vain siksi (Art Goes Kapakka), että tietäisitte, mistä häpeällisesti nimetystä kaupunkifestivaalista puhun. Tapahtuma on vaikuttanut jo vuodesta 1995, ja kieltämättä tänäkin vuonna sen 17. ohjelmisto on lähestulkoon loistava. Ja kun idea on vieläpä siinä, että tapahtumat ovat ilmaisia, soitto/esiintymisajat noin tunnin kerrallaan ja useampaankin ehtii mukaan samana iltana, niin valitankin täten vain häpeällisestä nimestä.
Mannerheimintien Baker’s tarjosi AGK:n nimissä havahduksen rockhistorian siivestä. Lavalla bändeineen nähtiin Conrad Isidore, Dominikaanisessa tasavallassa syntynyt, Britanniassa ja Yhdysvalloissa asunut ja sittemmin Suomen Porvooseen päätynyt monitaituri, jonka CV ei ole ihan huonoimmasta päästä. Mies on soittanut rumpalina Manfred Mannin Chapter Threessä, Joe Cockerin bändissä, Stephen Stillsin yhtyeessä, ollut perustamassa legendaarista Hummingbird-yhtyettä 1974 ja yhdessä Stephen Stillsin kanssa soittanut studiosessioita itsensä Jimi Hendrixin kanssa (joiden sessioiden julkaisua asiallisessa formaatissa yhä odottelemme).
Isidoren ja nuorehkojen miesten bändinsä eli Janne Rajala (SF Blues) bassossa, Niklas Mansner kitarassa, Thomas Törnroos perkussioissa ja Rob Dominis koskettimissa, oli määrä soittaa klassikoita matkan varrelta Isidoren karibialaisjuurien hengessä. Ja niin tapahtui. Hiukan alle tuntisessa setissä kuultiin Harry Belafontea, Stevie Wonderia, Ray Charlesia, trad.klassikoita kuten ”House of the Rising Sun” ja klassikoita muuten vain, kuten viimeisenä kuultu hieno tulkinta ”Stand by Me”. Olipa mukana myös kaksi Conradin omaa sävellystä, calypsobluesisti kulkeneet ”Love is a Wonderful Thing” ja ”Simple Life”. Ei osoittanut olevansa Isidore huono kynämies itsekään. Bändi soi hienosti ja Baker’sin omilla pianobaarijalkalampuilla tunnelmoituna orkesteri oli myös parhaiten valaistu pitkään aikaan. Pienin ja reväistyin keinoin. Yleisöä oli kiitettävästi ja osa siitä jaksoi keskittyä myös kiitettävän hyvin alle tunnin. Puolessavälissä keikkaa kylkeeni ui harmaapäinen herrasmies (ilmeinen rockharrastaja) ja totesi: ”Se olis Jimikin suurinpiirtein tuon ikäinen ukko nykyään. Mä muuten näin Hendrixin Kultsalla toukokuussa -67. Se oli kyllä aika kova keikka. Ei tämäkään huono äijä ole.” No niin. Miettimään pisti. Varsinkin kun rockharrastajamme agendana ei ollut lesoilla, mainita vain.
Yksi AGK:n parhaita puolia on se, että kun tilaisuudet ovat ilmaisia ja aikataulu pitää, voi juosta paikasta toiseen ja nähdä monta mielenkiintoista artistia muutaman tunnin sisään. Toki joissain paikoissa se aiheuttaa pikku levottomuutta intiimisti esiintyvien bändien settiin. Niin nytkin, mutta myönnän olevani kova häiriintymään. Ja pienestä.
Asiallinen tuntinen letkeissä meiningeissä siis, ja kävi mainioksi lämmitelyksi illan isoa keikkaa ajatellen eli muutaman tunnin myöhemmin The Circuksen lavalle nousevaa reggaelegendaa Toots & The Maytals. Ihana vanheneva ukkeli tämä Conrad Isidore, Porvoon Richie Havens, elävä palanen rockmusiikin historiaa. Meidän ilonamme Suomessa. Käykääpä joskus tsekkaamassa, kun kohdalle osuu. KG