Matchbox (uk), Soil Senders, Relax Trio @ Waltikka, Valkeakoski 23.03.2013
Kun minä olin nuori poika, ja kun lopullinen ja peruuttamaton rockherätykseni oli juuri tapahtunut, Matchbox oli maailman kovin bändi. Minulle Graham Fenton oli aina kovempi ukko kuin Crazy Cavan. Elettiin kovaa rockabilly revivalia ja varsinkin meillä syvällä etelässä tunnustettiin joko rockabillya tai uutta aaltoa. Ja tänään Matchboxin ties kuinkamonennen Suomen keikan paikkana toiminut Valkeakoski, Suomen Milwaukee, Pirkanmaan Wolverhampton, oli revivalin kivenkovinta ydinaluetta. Siksi tuntui lähtökohdin hienolta, nähdä tänä vuonna jo peräti 42 täyttävä rockabillyn peruskivibändi juuri Valkeakoskella, tai siis Koskissa.
Illan aloitti raumalainen Relax Trio, jonka vedon olin oikein kotona etukäteen suunnitellut näkeväni. Mutta jotenkin aiemmin ymmärtämääni soittojärjestystä oli muutettu, ja saavuin paikalle Relax Trion jo melkeinpä lopetellessa. Bändiä leimaa pari asiaa. Nämä ovat jotenkin hilllittömän nuoria, näillä on todella nätti tyttö pystybassossa ja laulussa, sekä varsin kulkevia omia biisejä. Kaikki aseet siis puhaltaa tuoretta ilmaa suomibillyn, anteeksi nyt vaan, välillä varsin jämähtäneeseen ja tunkkaiseen meininkiin. Sitäpaitsi, sanokaa mitä sanotte, mutta Linda Teräsellä on upea lauluääni, todella hieno, ja sopii juuri tämäntyyppiseen kamaan täydellisesti. Ja jos bändi jatkossakin pystyy dusaamaan biisejä kuten ”Our Days”, niin näistä kuullaan vielä, niinkuin nyt kotimaisesta billytriosta voi kuulla. Bändiltä on ulkona tuoreehko albumi ”Shake and Roll”, joka kannattaa tsekata, jos harrastuneisuutta löytyy.
Seuraavaksi Waltikan lauteilla nähtiin tamperelainen Soil Senders, trio sekin. Näilläkin tuoreehko pitkäsoitto ulkona ja varsin mainioita biisejä. Monien suomalaisten billyryhmien helmasynti on, ettei kunnollista omaa materiaalia tahdo syntyä, veivataan iänikuisia johnnyburnetteja ja buddyhollyja. Tänään lavalla oli kaksi yrittäjää, jotka pystyvät tuottamaan jotain omaa ja kun Francinekin on taas tuutannut pihalle mainion pitkäsoiton, niin ehkä suomibillyllä on sittenkin tulevaisuutensa.
Kuinka monta bändiä ulkona tuolla pyörii, joilla on 42 vuotta uraa takana, soittajista kaksi perustajajäseniä vuodelta 1971, ja loputkin ns. klassista kokoonpanoa jo vuodesta 1978? No, hmmm, ei montaakaan vastaavaa. Eikä tässä kaikki, Matchboxin soolokitarassa on edelleen mies, Steve Bloomfield, joka on kirjoittanut kaikki keskeiset revival-hitit, kuten miljoonia myynyt ”Rockabilly Rebel” ja ”Midnight Dynamos”. Ja kuten ehkä jo ymmärsimme, tänäänkin Valkeakoskella nähty porukka on myös ne kaikki klassiset hitit ja bändin huippuhetket yhdessä levyttänyt. Hattuni nousee, ja mm. edellämainituista syistä Matchbox on itselleni edelleen hyvin tärkeä bändi nähdä. Vaikka orkesteri tänään kärsikin nimeämättömistä teknisistä ongelmista, ja vaikka ukoilla alkaa jo olla ikää, ja vaikka settilista ei juuri yllätyksiä tarjoa. Mutta jos on jo hyvä, niin mihin suuntaan pitäisi muuttua?
Edellisen kerran olin todistanut Matchboxilta mainion keikan Helsingissä 2005, paikkana oli tuolloin On The Rocks, väkeä hyvin liikkeellä ja bändi mahtavassa iskussa. Kuten tänäänkin. Bändillä tuntuu olevan ihan kivaa keskenään, kaikkien näiden vuosien jälkeen, ja ehkäpä se selittää myös kaikki ne vuodet. Vain alkuperäisbasisti Fred Pokella oli ajoittain naama väärinpäin, mutta oletan sen johtuneen mainituista tekniikan probleemeista.
Keikka jakaantui kolmeen osaan. Ensin omaa matskua kolmannes, sitten solisti Graham Fenton ”pukeutui Gene Vincentiksi” nahkahanskoineen ja pinkkeine krakoineen ja vedettiin nippu Vincent-klassikoita, joista parhaimpana vetona, kuinka olla, ”Be-Bop-A-Lula”. Ja sitten keikan loppukolmannes Matchboxin kaikkein kestävin osa tuotantoa ja suurimmat, odotetuimmat hitit. Tosin näistä esim. ”Buzz Buzz a Diddle it” soitettiin jo varsin varhain, ja se olikin alkupään biiseistä se, joka viimeistään alkoi saada Waltikan suhteellisen harvalukuisessa yleisössä vipinää punttiin. Matchbox soittaa tänäkin vuonna Suomessa varmaankin neljästi, seuraavan kerran jo 25. toukokuuta Helsingissä (yhdessä The Blue Catsien ja Robert Gordonin kanssa, paikkana Virgin Oil). LIekö tällä jo lievästi sanottuna kattavalla tarjonnalla osuutensa siihen, että nytkin Waltikkaan olisi mahtunut huomattava määrä rock’n’rollkansaa enemmän. Liputkin kun olivat maltillisen 20 euroa.
Se on sanottava, että näin iäkäs bändi voisi soittaa jäähdytteleviä tuntisia, mutta Matchbox painaa puolitoista tuntia, joskus pidempäänkin, ja hiki lentää. Välillä rytmikitaristi Gordon Scott ottaa lauluvuoron, kun Fenton hoitelee sinänsä aika liikuttavia vaatevaihtojaan. Mutta todettava on, että ainakin nykyisellään, bändin paras laulumies on Bloomfield. Vain kovasti odottamani Steve Earle-laina ”Johnny Come Lately” jäi tänään soittamatta. Senhän bändi versioi vuoden 1998 ”Comin’ Home”-albumillaan. Mutta en minä valita settilistasta, minähän olin se joka tippa öögassa bostasin eturivissä kun bändi veti keikan loppua kohden yhden maailman tärkeimmistä rockralleista, ja sen johon ainakin oma 80-luvun alkuni kovastikin kiteytyy eli Steve Bloomfieldin taivasosuus, ”Rockabilly Rebel”. Muita bändin jäseniä ei keikan jälkeen näkynyt Waltikan käytävillä, mutta basisti Poke piti oikein kädestä kiitellä, kun narikassa odottelin takkia. Ikäänkuin, että kiitos hienoista revivalmuistoista ja kaikista näistä vuosikymmenistä. Matchbox, älkää koskaan lopettako. KG