Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Doogie White”

Ritchie Blackmore’s Rainbow, National Nightmare @ Hartwall Areena, Helsinki 13.04.2018

Asioita, joiden ei pitänyt tapahtua: Ritchie Blackmore’s Rainbow Helsingissä huhtikuussa 2018. Ritchie Blackmore, kitarajumala, miljoonan itseään nuoremman esikuva, modernin hard rockin kummisetä ja jääräpäinen omien teidensä kulkija, on pyörittänyt (jätettyään lopullisesti, toisen yrittämän jälkeen Deep Purplen 1993, sekä laitettuaan sittemmin Rainbow’n kuivatelakalle 1997) keski-ja renessanssiaikojen musiikille kumartavaa Blackmore’s Night-yhtyettään nyt jo rapiat 20 vuotta. Kymmenen Blackmore’s Night-studioalbumia myöhemmin, ja satoja saksalaisilla keskiaikatoreilla soitettuja druiditapahtumia myöhemmin, alkoi ns. wanha suola janottamaan. Ja niinpä noin kolme vuotta sitten Ritchie ilmoittikin, että hän haluaa vielä kerran soittaa rockia Rainbow-sateenkaaren alla. Oli tullut aika jännittää, kuka tai ketkä legendaarisista maailmanluokan solisteista tai instrumentalisteista, jotka vuodesta 1975 lähtien olivat Rainbow-myyttiä palvelleet, kutsuttaisiin mukaan. Ketään ei kutsuttu. Ei ketään. Kenenkään kanssa ei edes neuvoteltu. Päällikkö tekee, niinkuin Päällikkö tahtoo. Kesällä 2016 bändi teki kolme keikkaa, ja kyllä, bändin nimi oli Ritchie Blackmore’s Rainbow. Viime kesänä homma sai jatkoa neljällä Britannian konsertilla ja nyt oli tullut aika Euroopan-kiertueelle, joka tällä erää sisälsi (tai tulee sisältämään) viisi vetoa: Moskova, Pietari, Helsinki, Berliini ja Praha. Kaksi biisiä on tällä kokoonpanolla levytettynä, albumia kuitenkaan tuskin enää suunnittellaan. Livevetojenkaan jatkosta ei kukaan tiedä, vaikka taatusti Blackmore saa näistäkin kevään keikoista ihan mukavan korvauksen.

Rainbow_400x400-366x366

Helsinki, Hartwall Areena 13.04.2018, perjantai. Kymmenen minuuttia ilmoitettua myöhemmin lavalle astelee Ritchie Blackmore’s Rainbow vuosimallia 2015-18. Soitetaan epävireinen, sekava pätkä ”Over The Rainbow”-lauluklassikkoa. Keikan avausbiisi on ”Spotlight Kid”. Soundeissa ei sinänsä ole mitään vikaa, ainakaan relatiivisen lähellä lavaa, alakatsomossa. Biisi menee epätahtiin rymistellessä ja laittaa miettimään, tällaistako on odotettavissa koko illan? Kyllä, juuri tällaista on odotettavissa koko illan. Valitettavasti. Kaksi ensimmäistä numeroa lanataan niin laaduttomasti, että koko Rainbow’n myyttisyys bändinä, koko se kekseliäisyys, millä se toi hard rockin nykyaikaan ja oikeastaan oli luomassa kokonaista genreä, on astua pahasti lokaan. Ritchie Blackmore tuskin soittaa. Monin paikoin kosketinsoittaja Jens Johansson hoitaa sen, mitä Ritchien olettaisi hoitavan. Johansson tukee ja paikkaa, ja juuri kun luulet, että ai nyt Ritchie vetää soolon, niin se onkin kiipparisoolo, joka lähtee. Sokkona paikalle talutettu asiaa tuntematon, voisi hädissään nimetä että lavalla on Jens Johansson Band, tai että onko se tuo basisti se Ritchie?

Myönnän, on ensimmäinen kertani nähdä Ritchie Blackmore elävänä lavalla, missään olomuodossa. Mutta Rainbow-faniudestani se fakta ei ole pois, eikä ole koskaan ollut. Rainbow on ollut itselleni maailman viiden tärkeimmän bändin joukossa aina. Silti, kakkosena soiva ”I Surrender” ei tunnu missään. Ei niin missään. Miten ihmeessä tähän on tultu?

Monet biisit kuulostavat siltä kuin niitä, ihan rennolla otteella sinänsä, kokeiltaisiin ensimmäistä kertaa treenikämpällä, kun kiertueeseen on vielä viikkoja aikaa. Että katsotaan nyt ihan rauhassa, miten tää ”All Night Long” lähtee, kaikki varmaan tuntee biisin, kokeillaan. Ei lähde.

Kolmantena kuultava Deep Purple-biisi ”Mistreated” toimii jo paljon paremmin, kun se kääntyy pitkäksi purplemaiseksi jamitteluksi. Tämän Ritchie osaa, tähän Ritchie tottui näiden biisien suhteen Purple-aikoina, kun Jon Lordin koskettimet olivat keskiössä, eikä niinkään hänen kitaransa, tai ainakin siellä keskiössä oli molemmat, vastuu ei ollut yksin Ritchien. Deep Purple oli aikansa sensaatio, jamihybridi, elävä rokkikone. Tänä iltana nähtävään verrattuna, se on sitä edelleen, mitä elinvoimaisimpana. Illan yksi positiivinen saldo onkin lopullinen päätös yrittää nähdä Deep Purple kesällä Tammisaaressa, todennäköisesti viimeisellä Suomen visiitillään.

Nyky-Rainbow’n alavireeseen on yksi sylttytehdas, kaikessa surullisuudessaan, ja se on Ritchie Blackmore. Täydellisesti rapistunut karisma, erittäin pahasti rapautuneet soittotaidot, keskittymiskyvyn puute ja läsnäolon heikkous, jos nyt joistakin pitää aloittaa. Lavan sivustalla on iso, valaistu lunttilappu (ja nyt ei siis puhuta kooltaan lapusta), josta Ritchie ihan härskisti kiinni jääden, käy esimerkiksi tarkistamassa, että miten ”Child In Timen loppu menee. Tai vaihtoehtoisesti, miten se on sovittu treeneissä ja edeltävillä keikoilla menemään, aivan sama, mutta lunttaa kuitenkin.

Alulla keikkaa tuntuu, että koko lavan karisma keskittyy taustalaulajattarien korokkeelle, mistään muualta sitä ei tunnu löytyvän, kunnes basisti Bob Nouveau alkaa ottaa enenmmän tilaa ja roolia. Jos minä ohjaisin tämän uudestaan, Ritchien rouva, Blackmore’s Nightissa alusta alkaen solistina ja biisinkirjoittajana toiminut upea Candice Night ja taustalaulajaparinsa, tuotaisiin lavan etureunaan. Bob Nouveau jättäisi huonon komiikan pois ja jakaisi spiikkivuorot solisti Ronnie Romeron kanssa. Ja Jens Johanssonin, lavan ylivertaisesti parhaan muusikon työkalut olisivat keskellä lavaa. David Keithin rummut lavan sivustalle. Jotenkin näin. Ja Ritchielle lunttitaulua kunniakkaammin pieni prompteri monitorin viereen, samalla Ritchie saataisiin edes sen puolitoista metriä lähemmäs niitä ihmisiä, jotka ovat säästäneet vuoden, lentäneet, ottaneet töistä vapaata, maksaneet hotellin, kalliin lipun. Olleet uskollisia, osa jo vuodesta 1975. Sellaisille ihmisille kannattaisi osata soittaa kappaleet, joita on itse ollut kirjoittamassa. Tai jos ei enää osaa, tai jaksa, kun mittariin tulee Helsingin keikkailtaa seuraavana päivänä 73 vuotta, pitäisi malttaa lopettaa.

Mainittu ”Mistreated”-hämyily nostaa illan jatkon odotusarvoa, sekin perustuen pitkälti Nouveaun basson ja Johanssonin urkujen yhteistyöhön. ”Since You Been Gone” on puolihengetön läpiluku, jota se ei saisi olla. Missä on Graham Bonnet? Missä on Joe Lynn Turner? Missä on Doogie White? Kotona, pubissa, omilla keikoillaan. Mutta ei siellä, missä voisi olla, eli Rainbow’n nokilla, maailman kovimman hard rock-bändin solistina. Blackmoren henkilökohtaisesti poimima chileläinen power metal-jantteri Ronnie Romero tekee parhaansa, mutta on ymmärrettävästi aika pihalla, kun jokaisen biisin jälkeen on käytävä maestrolta kysymässä, mitä nyt tapahtuu. Romeron turhautuminen tulee läpi katsomoon asti, ”let’s see what happens next”. Romerolla on komea ääni, aika tarkkaan Turnerin ja Bonnetin puolimaista, ja sehän on komia combo se. Mutta karismanjakopäivänä kaveri ei ole ollut paikalla, ja kun karisma puuttuu Ritchielta, ja onko jopa aina puuttunut, niin solistilla se noin esiintymisteknisesti pitäisi harteillaan olla. Romero on poimittu Lords of Black-yhtyeen nokilta, ja jos tänne joskus eksyvät, olen paikalla, ihan vaikka sympatiasyistä, ja siksi, että niiden nokkamieshän on muuten Rainbow’ssa laulanut jannu….

Kerrattain olen livenä nähnyt, vuoden 1979 ”Down To Earth”-albumilla solistina toimineen Graham Bonnetin ja kahdesti ”Stranger In Us All”-levyn (1995) aikaisen laulajan, skotti Doogie Whiten. Illan hyvänä saldona olkoon sekin, että syntyy päätös nähdä myös Joe Lynn Turner viimeinkin, niin pian kuin mahdollista. Eikä pitäisi olla hankalaa, mies käy Suomessa tyyliin kuudesti vuodessa, mutta on vaan jotenkin aina jäänyt. Muista elossaolevista, Rainbow’ssa vaikuttaneista muusikoista on kuitattuna Roger Glover, Don Airey ja Tony Carey, ja niitä kuolleitahan ei enää edes voi nähdä. Paitsi Ronnie James Dion, jonka voi nähdä kuolleenakin (kai hologrammi on kuollut), mutta ei samassa tilassa meitsin kanssa, lupaan sen.

Uutta puhtia iltaan tuo yksi maailman upeimmista biiseistä, ja yksi ikinä eniten kuuntelemistani, eli ”Man on The Silver Mountain” Rainbow’n esikoisalbumilta. Ronnie Romero vetää komeasti, yrittämättä edes täyttää kaimansa saappaita, silti pelottavankin samalta hetkittäin kuulostaen. Biisin ei anneta rauhassa soida hamaan loppuun, vaan basisti Nouveau on pakotettu johonkin ruplan aasinsiltaan, jotta päästään vetämään lyhyt näyte Purple-hitistä ”Woman From Tokyo”. Välillä Ritchie Blackmore on lähes briljantti, välillä tulee sointu siellä, sointu tuolla. Ilman Johanssonin urkuja tilanne olisi paljon surullisempi. Siinä kohtaa rekrytointi on mennyt ihan oikein, Johansson on alansa kovimpia, myös Yngwie Malmsteenin, Ronnie James Dion ja Ginger Bakerin kanssa lavoja jakanut mies, ja jo vuodesta 1995 se palanen Stratovariusta, jota ei enää voi vaihtaa.

En lausu mitään ”Perfect Strangersista”, ettei mene liikaa alisanojen puolelle, mutta jään odottamaan kesää, ja viimeistä Deep Purple-keikkaa, joko siis Haminassa tai Tammisaaressa, joista jälkimmäinen logistis-taiteellisesti kiinnostaa enemmän. Akustinen Purple-veto ”Soldier of Fortune” on komea, Romero laulaa kuin ei olisi huomista. Eikä välttämättä olekaan. Ritchie tunnelmoi istualtaan akustisella kitaralla, tässä Ritchie on hyvä, tätä hän on  viimeiset 21 vuotta Blackmore’s Nightin kanssa tehnyt. Ja lupaankin, jos maestro vielä kerran tulisi Night-kokoonpanolla näille nurkin, aion ja lupaan olla paikalla. Nälkää jäi.

Illan upein veto on ”Difficult To Cure”-albumin nimiraita, siinä Ritchiekin ulvottaa hetkittäin upeasti, tutulla kermanvärisellä Stratocasterillaan, joka on yhtä mainittua akustista numeroa lukuunottamatta illan kitara. Biisin Beethoven-osuuksissa näkyy myös Blackmoren rakkaus klassiseen musiikkiin, ja jälleen sama, tässä biisissä on iso yhteys siihen, mitä mies on soittanut viime vuosikymmenet Blackmore’s Nightissa. Ja jos ei vielä tullut selväksi, niin myös tässä biisissä Jens Johansson osoittaa olevansa maailmanluokan kosketinhesseli, fakta joka tahtoo Stratovarius-keikoilla jäädä jopa hiukan pimentoon. ”Child In Time” ei tunnu missään. Vain pitkänä, pitkänä vedetty ”Stargazer” uhkaa illan parhaan vedon asemaa, joka juuri ehti laskeutua ”Difficult To Curen” osalle. Keikan puolimaissa on ollut tauko, joka on sisältänyt kiipparisooloa, basisti Nouveaun hassuttelua ja muuta ajankäyttöä, jotta Ritchie saa levätä hetken verhojen takana. Tauko tekee hyvää, Ritchie palaa lavalle selvästi virkeämpänä, halu on jopa spiikata, muutaman tanssiaskeleenkin mies loihtii ja koko ilme on kohtuullisen toinen. Soittoon se vaikuttaa eniten asiallisesti jynkkäävässä ”Stargazerissa”, sekä koko illan (näköjään) päättävässä Purple-klassikossa ”Burn”.

Edeltävillä Venäjän-keikoilla on kuultu encoreita, Moskovan legendaarisella Olympijskiy Stadiumilla kaksi, ja Pietarissa peräti neljä (mm. erittäin mielenkiintoisesti ”Memmingen” Blackmore’s Nightin esikoisalbumilta ”Shadow of The Moon”, 1997), mutta Hartwall Areenan keikka päättyy kuin seinään, eikä bändi ehdi edes kunnolla kiittää, etenkin laulusolisti Romero vaikuttaa todella hämmentyneeltä, tässäkö kaikki. Päällikön ilta on ohi, niinmuodoin koko bändin.

Illan avaa helsinkiläinen, ensimmäistä albumiaan virittelevä katurockviisikko National Nightmare, jonka vedosta Rainbow-pettymyksen jälkeen fiilis on oikeastaan pelkästään positiivinen. Smackissa aikoinaan kahden albumillisen verran soittaneen Jimi Seron basso jynkkää rennon alhaalta ja yhdysvaltalaisen Bigelfin riveissä muutaman vuoden stintin vaikuttaneen Ace Markin kitara ulvoo mallikkaita sooloja. Tanakasti takovalla rumpali Teddy T. Rexxilla on takanaan lyhyt periodi Dingossa, mutta en keksi montaakaan, jolla ei tänä päivänä jo olisi. Bändi vakuuttaa livenä paremmin kuin muutamalla julkaisemallaan sinkulla, sillä on lupaavan kuuloisia, perinnetietoisia biisejä, ja asiallisen likaiset soundit. National Nightmare vaatii saada uusintaoton jossain pienemmässä ja vähemmän kolkossa paikassa, otollisemmassa tilaisuudessa. Sitä(kin) odotellessa. Kiitos Loud’n Live Promotions mahdollisuudesta vihdoin ja viimein nähdä kitaralegenda Ritchie Blackmore, kaikesta huolimatta. KG

Michael Schenker’s Temple of Rock and Lovedrive Reunion Tour (ger/uk/us) @ Klubi, Tampere 25.04.2013

Hyvät naiset ja herrat….Michael Schenker! Mies, joka soitti ensimmäisen keikkansa Scorpionsien kanssa 11-vuotiaana, ja bändin esikoisalbumilla  ”Lonesome Crow” 15-vuotiaana. Hyppäsi ensimmäisen Scorppari-kiertueen jälkeen itsensä Bernie Marsdenin bootseihin ja liittyi brittiläiseen UFO-yhtyeeseen, osaamatta tuolloin vielä sanaakaan englantia. Soittanut 8:lla UFO-studioalbumilla, ja pitkälti tehnyt bändistä sen, mitä se tänäkin päivänä on. Ollut Rolling Stonesien koesoitoissa, kun Mick Taylorille etsittiin korvaajaa. Ollut Aerosmithin koesoitoissa, kun kauan sitten Joe Perry nosti kytkintä. Julkaissut eri bändi-inkarnaatioin parikymmentä sooloalbumia ja säveltänyt niille useita heavy rockin historiaan jääviä klassikoita. Eikä tässä kaikki, Schenker on ollut ja tulee olemaan, esikuvana käsittämättömän pitkälle liudalle metallikitaristeja kautta maailman.

Michael Schenker on siis nähnyt paljon, kun luetellun kylkeen iskee vielä vuosikausien ongelmat kuningas Alkoholi I:n kanssa, niin miehellä alkaa olla jo melkoista staminaa nousta lavalle ja näyttää mitä osaa. Elämää on elettynä ja kitaraa soitettuna. Ja mikäs on lauteille noustessa, nyt kun Schenker todennäköisesti on ns. elämänsä kunnossa. Ainakin Tampereen Klubin keikalla lähes kaksituntisen, hikisen show’n vetänyt Schenker bändeineen oli tarkka, rento ja hyväntuulinen.

Michael Schenker julkaisi viimeisimmän sooloalbuminsa 2011, omalla nimellään, ei legendaarisella Group-päätteellä. Levyn nimi on ”Temple of Rock” ja siitä kiertueenkin otsikko. Schenkerillä on aina ollut tapana kerätä ympärilleen huippumuusikot, levyille ja liveille. Niin nytkin, nimittäin kun näistä superkokoonpanoista on muodikasta jauhaa, niin tämähän nyt on sellainen, jos sallitte. Amerikanmies Wayne Findlay koskettimissa ja komppikitarassa täytti paikkansa hymyssä suin, vaikka alkupään keikkaa kärsikin isoista teknisistä ongelmista. Bassossa Francis Buchholz, mies joka soitti Scorpionseissa 19 vuotta ja 12:lla albumilla. Eikä millä tahansa periodilla, vaan sillä jolta bändi halutaan muistaa, 1973-1992. Rummuissa nähtiin orkesterin ikäpresidentti Hermann Rarebell, kyllä hän, legendaarinen ”Hermann Ze German”. Rarebell soitti Scorpions-riveissä 18 vuotta ja 8:lla studioalbumilla, vastaten sanoituksista moniin bändin kultakauden tärkeimpiin klassikoihin. Eikä siinä tietenkään kaikki, kiertueen (ja Schenkerin joulukuussa julkaistavan seuraavan albumin) solistina nähtiin ja kuultiin skotti Doogie Whitea, joka itselleni oli melkeinpä yhtä iso syy olla paikalla, kuin itse Schenker.

Doogie White, jos jälleen sallitte, on maailman kenties aliarvostetuin elossaoleva heavysolisti. Mies on laulanut Ritchie Blackmore’s Rainbow’ssa, Praying Mantisissa, La Pazissa, Yngwie Mamsteenin Ricing Forcessa ja nykyään myös Tank-yhtyeessä. Mies on karvan päälle viisikymppisenä kävelevä pala NWoBHM-historiaa ja hard rockin kanoniaa, ja silti monille hyvinkin tuntematon. White koelauloi Iron Maidenille, tiedätte kyllä milloin, ja on ollut mukana lukemattomilla julkaisuilla vierailijana. Silti itselleni kaksi asiaa Whiten CV:stä nousee yli muiden; tanskalaisen Cornerstone-yhtyeen kanssa levytetty albumi ”Once upon our Yesterdays” (2003) ja osuus kaksiosaisella Iron Maiden-tribuutilla ”666-Number of the Beast” (White luikauttaa salavihkaa toiseksi parhaan ikinä ”Hallowed be Thy Name”).

Itse keikka jyräytettiin kovimmalla mahdollisella käyntiin eli Scorpions-varhaishitillä ”Lovedrive”. Jo pelkästään avausbiisin aikana oli lunastettu syy olla paikalla, biisi on itselläni Maailman Parhaat Rockbiisit Top 50:ssä helposti, Whiten ääni ensimmäistä kertaani livenä aivan mahtavaa kuulla ja Schenker vetäisi vielä klassikkoon upean soolon, kuinka ollakaan. Scorppari-saagalla jatkettiin, komeasti rullannut ”Another Piece of Meat” vielä putkeen ilman spiikkejä. Ja siitä sitten liuta MSG-hittejä vuosien varrelta, ”Assault Attack”, ”Armed and Ready”, ”Rock My Nights Away” ja ehkä tiukimmin näistä tänään soinut ”Attack of the Mad Axeman”. Doogie White osoitti olevansa rento showmies, ja varsinkin Rarebellin ja Buchholzin soittokunto yllätti, ukoissa on virtaa edelleen ja kaikesta näki, että koko bändillä oli selvästi valtavan hauskaa. Lienee siis niin, että vaikka asemaltaan Schenker onkin jumalasta seuraava, mitä tulee heavykitaristeihin, niin miehen bändi on kuitenkin demokratia. Josta esimerkkinä, Wayne Findlay sai tilaa soittaa muutamankin mainion soolon, siis Michael Schenkerin bändissä! Toisaalta, eihän Schenkeriä voisikaan kuvitella runkkaamaan Flying V:tään kultainen Rolex ranteessa, tukka piipattuna. Tai hieromassa iltaisin Ferrari-kokoelmaansa Beverly Hillsissä. Niitäkin kitaristeja 80-luvun heavyn megasuosio synnytti.

Tulevalta albumilta kuultiin ”Horizons”, komea puolislovari, joka todistaa myös sen ns. kirjoituskynän olevan edelleen terässä. Mielenkiintoista sinänsä, kun nyt Temple of Rock-kiertueella ollaan, niin kyseiseltä platalta kuultiin vain yksi biisi, Schenkerin ja Whiten yhdessä kirjoittama, Ronnie James Dion muistolle omistettu, ”Before the Devil Knows You’re Dead”. Jonka biisin White kertoi pohjautuvan skottilaiseen kansansanontaan ”may you get to Heaven half an hour before the Devil knows you are dead”. Ihan hyvä neuvo, pitää muistaa. Schenkerin UFO-kauden biisejä ladattiin ohjelmiston loppupäähän peräti viisi, joista encoret päättänyt ”Rock the Bottom” soitettiin erittäin pitkänä versiona ja Schenker sai varmastikin 10 minuuttia kestäneen supersoolonsa istumaan tänne, niin että se ei tuntunut hetkeäkään turhalta tai itsetarkoitukselliselta. Ehkä se johtuu kultaisen Rolexin puutteesta..

Muina encoreina kuultiin Scorpions-klassikot ”Holiday” ja ”Rock you Like a Hurricane”, joista jälkimmäisen yhteislaulua Rarebell, biisin sanoittanut mies, nousi oikein rumpujensa takaa johtamaan. Legendaarisia velikultia. Ja jälleen, Tampereen (tälläkertaa) äijävoittoinen yleisö täysillä messissä. Ja kyllä ainakin itse lupaan muistaa Michael Schenkerin  ”Holiday”n soolon, lyhyen mutta järjettömän tyylikkään ulvotuksen, todella pitkään. Vaan keikkahan ei ollut vielä tässä. Ylimääräisenä numerona jyräytettiin vielä kompakti ”Blackout”, Scorppareiden vuoden 1982 albumin nimiraita ja ajan huikea hitti. Bändi veti sydämensä kyllyydestä, ja niin se vaan on, että kun herrasmiesikäiset muusikot nauttivat yhdessä soittamisesta ja toimittamisesta, niin jälki on useimmiten todella komeaa. Vaan ei ollut keikka vielä tässäkään. Viimeiseen numeroon lavalle kuulutettiin illan erikoisvieras, Tampereen mies Jari Tiura, joka lauloi Michael Schenker Groupissa 2006-2007  ja sanoitti valtaosan ”Tales of Rock’nRoll”-albumista. Ja tuo mainittu viimeinen numerohan oli UFO-hitti ”Doctor, Doctor”. Komea, lähes kaksituntinen katsaus heavyrockin historiaan oli paketissa. Tästä tulee kuulkaa hieno keikkavuosi. KG

 

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: