Metallica (us) @ Hartwall Areena, Helsinki 09.05.2018
Metallica myi kaksi iltaa Helsingin Hartwall Areenassa loppuun yli vuotta ennen konsertteja, paiskoi kymmenennen studioalbuminsa kuudentena perättäisenään Yhdysvaltain Billboard 200-albumilistan ykköstilalle ja on muutenkin yhä, 37 vuoden olemassaolon jälkeen, yksi maailman suurimmista ja seuratuimmista bändeistä. Kaikki tämä herättää valtavaa kunnioitusta, ja kun on itsekin elänyt ajan, jolloin Metallica oli yksi maailman tyyliin kolmesta kovimmasta bändistä, myös musiikillisesti, oli ihan luontevaa suoda katsastus orkesterin kiertuekuntoon keväällä 2018.
Olin nähnyt bändin viimeksi, ja ensimmäistä kertaani, alkukesän 2012 ultrasurullisella Sonispheren ”Black Album”-konseptikeikalla Kalasataman sepelimurskaamon pihalla. Toinen jalka kaapelisillan päällä, toinen kivenmurikan, yrittäen kuikkia tuhansien päiden yli jäätävässä kesäehtoossa, että miten tämä epäsynkronissa vellova metakka, johon tuuli tarttui, liittyy millään tavalla maailman yhteen tärkeimmistä heavybändeistä. Orkesteri soitti vieläpä klassikkoalbuminsa poikamaisen kujeillen lopusta alkuun, ymmärrättehän, heavy metal ja ”väärinpäin”, ymmärrättehän. Henkisesti ja kehollisesti jäätävästä illasta jäi niin paska maku, että kesän 2014 Hietaniemen uimarannan keikka oli lapsellisen helppo jättää muiden lusittavaksi. Mutta ajatus bändistä lämpimissä sisätiloissa, vielä yhden mahdollisuuden suoden, ja allaan peräti laadukas vuoden 2016 albumi ”Hardwired…To Self-Destruct”, päätin suhtautua, ettei ala sitten hyvinvointikeskuksen vuodeosaston keinutuolissa yhtäkkiä aivan vimmatusti vaivaamaan. Semminkin, kun Areenan lava oli aseteltu näillä keikoilla Metallicalle tuttuun ja totuttuun tapaan keskelle hornankattilaa, niin että hyvällä tahdolla voisi ajatella olevansa niin lähellä ”klubikeikkaa” kuin se tämänkokoisen metallosauruksen kohdalla enää mahdollista on. No? Kannattiko? Lunastuiko? Kyllä, ja ei. Ei, ja kyllä.
Keskiviikko 9.5.2018, Hartwall Areena oli kuin nuijalla lyöty, tänään paneskeltiin liiterin yleisöennätys uusiksi, paikalla peräti 14 607 päätä, jos kohta muutakin ruumiinosaa. Edellinen yhden artistin ennätys oli samassa hockeypyhätössä ollut sekin Metallican nimissä. Sijoittamalla lava keskelle saadaan saliin ennennäkemätön määrä jengiä ja kaikki sitäpaitsi näkevät bändin relatiivisen tasapuolisesti. Kaikki keikat täällä pitäisi periaatteessa hoitaa näin. Vaan, josko sittenkään. Mikään ei nimittäin ole kuulostanut Hartwallissa näin hirvittävältä pitkään aikaan. Ei ainakaan niille sijoille, missä minä istuin, ja olen aiemmin istunut, ellen peräti seissyt. On taatusti niitäkin, joille Metallica kuulosti (nytkin) aivan älyttömän hyvältä, enkä minäkään ehtinyt käydä kuulostelemassa kaikkia 14 607:ää paikkaa läpi, mutta omalleni kuulosti ruokottomalta, mitkä ikinä syyt siihen olivatkaan.
Keikka alkoi 16 minuuttia ilmoitettua myöhemmin, kello 20.56. Illan oli avannut norjalainen Kvelertak, jonka keikalla meinasin nukahtaa kuoliaaksi taannoin Tuskassa, joten annoin suosiolla olla, semminkin kun tietää, miltä lämmittelyaktit Areenassa keskimäärin kuulostavat. Alkuun vedettiin kaksi tsibaletta tuoreimmalta albumilta, jota bändi tällä rundilla on kunniottanut peräti seitsemällä vedolla keskimäärin per ilta. Ja hienoa niin, albumi ei ole lainkaan hassumpi. Tämän allekirjoittanee hardcorempikin fani. Nimistyge ”Hardwired” ja komea perinnejuntta ”Atlas, Rise!” meni ihmetellessä, että tältäkö tämä tulee kuulostamaan. Kyllä tuli. Neljäntenä kuultava ”Harvester of Sorrow” tunnistui tutuksi itsekseen niin myöhään, ja ihan soundeista johtuen, että ei hirveästi enää tässä kohtaa naurattanut. Joissain kohdin kuulokuva muodostui hiukan paremmaksi, ja niin hetkin keikasta pääsi ihan nauttimaankin, kuten nyt vaikkapa ”Onen” alku, joka silkkaa balladiuttaan ei mennyt iltaa leimanneeksi erottelemattomaksi puuroksi. Korostan käyväni aika paljon keikoilla, ja aika erikuuloisissa paikoissa, joten korvan kokemattomuudesta ei nyt ollut kyse.
Myös lopummalla settiä kuultu biisikaksikko ”The Memory Remains” maltillisine pyroineen ja ”Moth Into Flame” tulikärpäsiä esittäneine led-minidroneineen kulkivat todella mainiosti, myös soundillisesti, illan tason huomioiden. Ensinmainittu olikin omalle kohdalle illan tymäkin nykäisy. Itse bändissä ei sinänsä ollut merkittävää moitteen sijaa. Ehkä pieni kiertueväsy näkyi, näihin kahteen Hartwallin vetoon päättyi, tai päättyy, Worldwired-maailmankiertueen Euroopan legi. Ehkä tietty insinööriys ja virkamiehisyys häiritsi bändin toimittamisessa myös, mutta hei, tämä on Metallica. Korostankin, että hyvillä soundeilla ilta olisi edustanut todennäköisesti hyvinkin laadukasta konserttikokemusta hyvässä seurassa, pienin odotuksin, mutta ne varmaankin lunastuen, jos siis materiaalista olisi saanut huomattavasti paremmin selvää. Paino sanalla huomattavasti. Puolikas paino sanalla varmaankin. Kaikki hitit kuultiin, tai ainakin melkein, vain muutamana edellisiltana vedettyä ”Fight Fire With Firea” voisi sanoa jääneensä kaipaamaan. Tosin, ei sitäkään näillä soundeilla. Illan pakollinen cover oli The Misfitsien ”Die Die, My Darling”, joka kääntyi turhanaikaiseksi rymistelyksi. Illan jännitysmomenttia edusti se, mikä suomirelaatioinen cover kuullaan, oltiinhan Oslossa vedetty lyhyehkö otanta A-Ha:ta ja Globenissa ABBAa. On maamme pieni, ja siksi jää. Illan vieras oli, kuinka ollakaan, Michael Monroe kammottavasti viiltävine huuliharppuineen. Ja kaikki kaikella kunnioituksella Michaelia, ja bändin tätä kohtaan osoittamaa kunnioitusta kohtaan. Mutta on tämä jotenkin todella, todella nähtyä. Vedettiin ”Death, Jail or Rock’n’Roll”, ja toki kitaristi Kirk Hammet ja basisti Robert Trujillo soittivat sen nuottien tukemana, yhteistä harjoitusaikaa kun ei luonnollisestikaan ollut ollut. Aiemminkin kiertueen kestäessä nämä maaspeciaalit on vedetty mainittujen keppimiesten toimesta kaksin, bändin rumpalia näihin ei esimerkiksi, kuinka siis ollakaan, ole otettu mukaan. Koko bändin olo ja soitto lavalla olisi kunnioittanut illan vierasta aika tavalla enemmän, mutta näillä mentiin nyt. Tämän keskisuvannon päätteeksi bassotteli Trujillo vielä hetken keskenään ja lavan yläpuolisissa monitoreissa pyöri hetken tribuutti vuonna 1986 edesmenneelle kollegalleen, Cliff Burtonille.
Illan parasta antia oli, paitsi ylipäätään päästä sanomaan nähneensä Metallican, siis kunnolla, myös lavan yläpuolisen trussiston ja härpäkkeistön visuaalit. Harvemmin näkee. Katosta nousi ja laski kymmenittäin valokuutioita, johon projisoitui milloin kuvia bändin historian varrelta, milloin otteita lavakameroista, ja väliin myös kuvastoa aikakauden musiikkivideoista ja kansitaiteista. Ja jo mainitut valoa kantaneet minidronet piristivät lavan tapahtumia kummasti, kuten myös kaikkien neljän paukuttamat electroperkussiot ”Now That We’re Dead”-biisin finaalissa. Lavarakennelma mahdollisti bändin siis esiintyä neljään suuntaan, laulumikit oli viritetty lavan joka sivulle ja niiden ääreen James Hetfield vuorotellen asettui. Lars Ulrichin rumpusettikin ehti pyöriä keikan aikana kerrattain täyden ympyrän.
Kieltämättä ”Master of Puppets” päätti varsinaisen setin ihan tämäkästi. Encoreita kuultiin ja saatiin kolme, tälle rundille tyypillisesti. Itse olin niistä paikalla vain ensimmäisen ajan, joukkoliikennepoliittisista syistä, tuoreimman levyn ”Spit Out The Bone” ryskittiin läpi, niinkuin keikka olisi alkanut taas alusta uudelleen. Näillä mentiin: www.setlist.fm/setlist/metallica/2018/hartwall-areena-helsinki-finland-63edae77.html
Harva meistä oli niin rautaa, että oli tilaisuudessa nähdä Metallica Nivalan Tuiskulassa joulukuussa 1984, tai Pihtiputaalla heinäkuussa -86. Vilpitön onnitteluni niille, jotka paikalla tuolloin olivat, todistamassa heavy metalin Suomeen tulon historiaa, innovatiivista nuorta bändiä täynnä intoa. Olen kuitenkin nähnyt Metallican, periaatteessa kahdesti. Maailman kovimman rocklevyn vuonna 1986 julkaisseen bändin. Jos jossain ulkomailla liikkuessani sattuu Metallica samaan kaupunkiin ja sattuu olemaan lippuja yhä kaupan, saatan vääntäytyä paikalle fiilistelemään ennenkokematonta areenaa tai maan keikkameininkiä. Mutta muuten, tämä taisi olla tässä. KG