Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “neoclassical metal”

Ritchie Blackmore’s Rainbow, National Nightmare @ Hartwall Areena, Helsinki 13.04.2018

Asioita, joiden ei pitänyt tapahtua: Ritchie Blackmore’s Rainbow Helsingissä huhtikuussa 2018. Ritchie Blackmore, kitarajumala, miljoonan itseään nuoremman esikuva, modernin hard rockin kummisetä ja jääräpäinen omien teidensä kulkija, on pyörittänyt (jätettyään lopullisesti, toisen yrittämän jälkeen Deep Purplen 1993, sekä laitettuaan sittemmin Rainbow’n kuivatelakalle 1997) keski-ja renessanssiaikojen musiikille kumartavaa Blackmore’s Night-yhtyettään nyt jo rapiat 20 vuotta. Kymmenen Blackmore’s Night-studioalbumia myöhemmin, ja satoja saksalaisilla keskiaikatoreilla soitettuja druiditapahtumia myöhemmin, alkoi ns. wanha suola janottamaan. Ja niinpä noin kolme vuotta sitten Ritchie ilmoittikin, että hän haluaa vielä kerran soittaa rockia Rainbow-sateenkaaren alla. Oli tullut aika jännittää, kuka tai ketkä legendaarisista maailmanluokan solisteista tai instrumentalisteista, jotka vuodesta 1975 lähtien olivat Rainbow-myyttiä palvelleet, kutsuttaisiin mukaan. Ketään ei kutsuttu. Ei ketään. Kenenkään kanssa ei edes neuvoteltu. Päällikkö tekee, niinkuin Päällikkö tahtoo. Kesällä 2016 bändi teki kolme keikkaa, ja kyllä, bändin nimi oli Ritchie Blackmore’s Rainbow. Viime kesänä homma sai jatkoa neljällä Britannian konsertilla ja nyt oli tullut aika Euroopan-kiertueelle, joka tällä erää sisälsi (tai tulee sisältämään) viisi vetoa: Moskova, Pietari, Helsinki, Berliini ja Praha. Kaksi biisiä on tällä kokoonpanolla levytettynä, albumia kuitenkaan tuskin enää suunnittellaan. Livevetojenkaan jatkosta ei kukaan tiedä, vaikka taatusti Blackmore saa näistäkin kevään keikoista ihan mukavan korvauksen.

Rainbow_400x400-366x366

Helsinki, Hartwall Areena 13.04.2018, perjantai. Kymmenen minuuttia ilmoitettua myöhemmin lavalle astelee Ritchie Blackmore’s Rainbow vuosimallia 2015-18. Soitetaan epävireinen, sekava pätkä ”Over The Rainbow”-lauluklassikkoa. Keikan avausbiisi on ”Spotlight Kid”. Soundeissa ei sinänsä ole mitään vikaa, ainakaan relatiivisen lähellä lavaa, alakatsomossa. Biisi menee epätahtiin rymistellessä ja laittaa miettimään, tällaistako on odotettavissa koko illan? Kyllä, juuri tällaista on odotettavissa koko illan. Valitettavasti. Kaksi ensimmäistä numeroa lanataan niin laaduttomasti, että koko Rainbow’n myyttisyys bändinä, koko se kekseliäisyys, millä se toi hard rockin nykyaikaan ja oikeastaan oli luomassa kokonaista genreä, on astua pahasti lokaan. Ritchie Blackmore tuskin soittaa. Monin paikoin kosketinsoittaja Jens Johansson hoitaa sen, mitä Ritchien olettaisi hoitavan. Johansson tukee ja paikkaa, ja juuri kun luulet, että ai nyt Ritchie vetää soolon, niin se onkin kiipparisoolo, joka lähtee. Sokkona paikalle talutettu asiaa tuntematon, voisi hädissään nimetä että lavalla on Jens Johansson Band, tai että onko se tuo basisti se Ritchie?

Myönnän, on ensimmäinen kertani nähdä Ritchie Blackmore elävänä lavalla, missään olomuodossa. Mutta Rainbow-faniudestani se fakta ei ole pois, eikä ole koskaan ollut. Rainbow on ollut itselleni maailman viiden tärkeimmän bändin joukossa aina. Silti, kakkosena soiva ”I Surrender” ei tunnu missään. Ei niin missään. Miten ihmeessä tähän on tultu?

Monet biisit kuulostavat siltä kuin niitä, ihan rennolla otteella sinänsä, kokeiltaisiin ensimmäistä kertaa treenikämpällä, kun kiertueeseen on vielä viikkoja aikaa. Että katsotaan nyt ihan rauhassa, miten tää ”All Night Long” lähtee, kaikki varmaan tuntee biisin, kokeillaan. Ei lähde.

Kolmantena kuultava Deep Purple-biisi ”Mistreated” toimii jo paljon paremmin, kun se kääntyy pitkäksi purplemaiseksi jamitteluksi. Tämän Ritchie osaa, tähän Ritchie tottui näiden biisien suhteen Purple-aikoina, kun Jon Lordin koskettimet olivat keskiössä, eikä niinkään hänen kitaransa, tai ainakin siellä keskiössä oli molemmat, vastuu ei ollut yksin Ritchien. Deep Purple oli aikansa sensaatio, jamihybridi, elävä rokkikone. Tänä iltana nähtävään verrattuna, se on sitä edelleen, mitä elinvoimaisimpana. Illan yksi positiivinen saldo onkin lopullinen päätös yrittää nähdä Deep Purple kesällä Tammisaaressa, todennäköisesti viimeisellä Suomen visiitillään.

Nyky-Rainbow’n alavireeseen on yksi sylttytehdas, kaikessa surullisuudessaan, ja se on Ritchie Blackmore. Täydellisesti rapistunut karisma, erittäin pahasti rapautuneet soittotaidot, keskittymiskyvyn puute ja läsnäolon heikkous, jos nyt joistakin pitää aloittaa. Lavan sivustalla on iso, valaistu lunttilappu (ja nyt ei siis puhuta kooltaan lapusta), josta Ritchie ihan härskisti kiinni jääden, käy esimerkiksi tarkistamassa, että miten ”Child In Timen loppu menee. Tai vaihtoehtoisesti, miten se on sovittu treeneissä ja edeltävillä keikoilla menemään, aivan sama, mutta lunttaa kuitenkin.

Alulla keikkaa tuntuu, että koko lavan karisma keskittyy taustalaulajattarien korokkeelle, mistään muualta sitä ei tunnu löytyvän, kunnes basisti Bob Nouveau alkaa ottaa enenmmän tilaa ja roolia. Jos minä ohjaisin tämän uudestaan, Ritchien rouva, Blackmore’s Nightissa alusta alkaen solistina ja biisinkirjoittajana toiminut upea Candice Night ja taustalaulajaparinsa, tuotaisiin lavan etureunaan. Bob Nouveau jättäisi huonon komiikan pois ja jakaisi spiikkivuorot solisti Ronnie Romeron kanssa. Ja Jens Johanssonin, lavan ylivertaisesti parhaan muusikon työkalut olisivat keskellä lavaa. David Keithin rummut lavan sivustalle. Jotenkin näin. Ja Ritchielle lunttitaulua kunniakkaammin pieni prompteri monitorin viereen, samalla Ritchie saataisiin edes sen puolitoista metriä lähemmäs niitä ihmisiä, jotka ovat säästäneet vuoden, lentäneet, ottaneet töistä vapaata, maksaneet hotellin, kalliin lipun. Olleet uskollisia, osa jo vuodesta 1975. Sellaisille ihmisille kannattaisi osata soittaa kappaleet, joita on itse ollut kirjoittamassa. Tai jos ei enää osaa, tai jaksa, kun mittariin tulee Helsingin keikkailtaa seuraavana päivänä 73 vuotta, pitäisi malttaa lopettaa.

Mainittu ”Mistreated”-hämyily nostaa illan jatkon odotusarvoa, sekin perustuen pitkälti Nouveaun basson ja Johanssonin urkujen yhteistyöhön. ”Since You Been Gone” on puolihengetön läpiluku, jota se ei saisi olla. Missä on Graham Bonnet? Missä on Joe Lynn Turner? Missä on Doogie White? Kotona, pubissa, omilla keikoillaan. Mutta ei siellä, missä voisi olla, eli Rainbow’n nokilla, maailman kovimman hard rock-bändin solistina. Blackmoren henkilökohtaisesti poimima chileläinen power metal-jantteri Ronnie Romero tekee parhaansa, mutta on ymmärrettävästi aika pihalla, kun jokaisen biisin jälkeen on käytävä maestrolta kysymässä, mitä nyt tapahtuu. Romeron turhautuminen tulee läpi katsomoon asti, ”let’s see what happens next”. Romerolla on komea ääni, aika tarkkaan Turnerin ja Bonnetin puolimaista, ja sehän on komia combo se. Mutta karismanjakopäivänä kaveri ei ole ollut paikalla, ja kun karisma puuttuu Ritchielta, ja onko jopa aina puuttunut, niin solistilla se noin esiintymisteknisesti pitäisi harteillaan olla. Romero on poimittu Lords of Black-yhtyeen nokilta, ja jos tänne joskus eksyvät, olen paikalla, ihan vaikka sympatiasyistä, ja siksi, että niiden nokkamieshän on muuten Rainbow’ssa laulanut jannu….

Kerrattain olen livenä nähnyt, vuoden 1979 ”Down To Earth”-albumilla solistina toimineen Graham Bonnetin ja kahdesti ”Stranger In Us All”-levyn (1995) aikaisen laulajan, skotti Doogie Whiten. Illan hyvänä saldona olkoon sekin, että syntyy päätös nähdä myös Joe Lynn Turner viimeinkin, niin pian kuin mahdollista. Eikä pitäisi olla hankalaa, mies käy Suomessa tyyliin kuudesti vuodessa, mutta on vaan jotenkin aina jäänyt. Muista elossaolevista, Rainbow’ssa vaikuttaneista muusikoista on kuitattuna Roger Glover, Don Airey ja Tony Carey, ja niitä kuolleitahan ei enää edes voi nähdä. Paitsi Ronnie James Dion, jonka voi nähdä kuolleenakin (kai hologrammi on kuollut), mutta ei samassa tilassa meitsin kanssa, lupaan sen.

Uutta puhtia iltaan tuo yksi maailman upeimmista biiseistä, ja yksi ikinä eniten kuuntelemistani, eli ”Man on The Silver Mountain” Rainbow’n esikoisalbumilta. Ronnie Romero vetää komeasti, yrittämättä edes täyttää kaimansa saappaita, silti pelottavankin samalta hetkittäin kuulostaen. Biisin ei anneta rauhassa soida hamaan loppuun, vaan basisti Nouveau on pakotettu johonkin ruplan aasinsiltaan, jotta päästään vetämään lyhyt näyte Purple-hitistä ”Woman From Tokyo”. Välillä Ritchie Blackmore on lähes briljantti, välillä tulee sointu siellä, sointu tuolla. Ilman Johanssonin urkuja tilanne olisi paljon surullisempi. Siinä kohtaa rekrytointi on mennyt ihan oikein, Johansson on alansa kovimpia, myös Yngwie Malmsteenin, Ronnie James Dion ja Ginger Bakerin kanssa lavoja jakanut mies, ja jo vuodesta 1995 se palanen Stratovariusta, jota ei enää voi vaihtaa.

En lausu mitään ”Perfect Strangersista”, ettei mene liikaa alisanojen puolelle, mutta jään odottamaan kesää, ja viimeistä Deep Purple-keikkaa, joko siis Haminassa tai Tammisaaressa, joista jälkimmäinen logistis-taiteellisesti kiinnostaa enemmän. Akustinen Purple-veto ”Soldier of Fortune” on komea, Romero laulaa kuin ei olisi huomista. Eikä välttämättä olekaan. Ritchie tunnelmoi istualtaan akustisella kitaralla, tässä Ritchie on hyvä, tätä hän on  viimeiset 21 vuotta Blackmore’s Nightin kanssa tehnyt. Ja lupaankin, jos maestro vielä kerran tulisi Night-kokoonpanolla näille nurkin, aion ja lupaan olla paikalla. Nälkää jäi.

Illan upein veto on ”Difficult To Cure”-albumin nimiraita, siinä Ritchiekin ulvottaa hetkittäin upeasti, tutulla kermanvärisellä Stratocasterillaan, joka on yhtä mainittua akustista numeroa lukuunottamatta illan kitara. Biisin Beethoven-osuuksissa näkyy myös Blackmoren rakkaus klassiseen musiikkiin, ja jälleen sama, tässä biisissä on iso yhteys siihen, mitä mies on soittanut viime vuosikymmenet Blackmore’s Nightissa. Ja jos ei vielä tullut selväksi, niin myös tässä biisissä Jens Johansson osoittaa olevansa maailmanluokan kosketinhesseli, fakta joka tahtoo Stratovarius-keikoilla jäädä jopa hiukan pimentoon. ”Child In Time” ei tunnu missään. Vain pitkänä, pitkänä vedetty ”Stargazer” uhkaa illan parhaan vedon asemaa, joka juuri ehti laskeutua ”Difficult To Curen” osalle. Keikan puolimaissa on ollut tauko, joka on sisältänyt kiipparisooloa, basisti Nouveaun hassuttelua ja muuta ajankäyttöä, jotta Ritchie saa levätä hetken verhojen takana. Tauko tekee hyvää, Ritchie palaa lavalle selvästi virkeämpänä, halu on jopa spiikata, muutaman tanssiaskeleenkin mies loihtii ja koko ilme on kohtuullisen toinen. Soittoon se vaikuttaa eniten asiallisesti jynkkäävässä ”Stargazerissa”, sekä koko illan (näköjään) päättävässä Purple-klassikossa ”Burn”.

Edeltävillä Venäjän-keikoilla on kuultu encoreita, Moskovan legendaarisella Olympijskiy Stadiumilla kaksi, ja Pietarissa peräti neljä (mm. erittäin mielenkiintoisesti ”Memmingen” Blackmore’s Nightin esikoisalbumilta ”Shadow of The Moon”, 1997), mutta Hartwall Areenan keikka päättyy kuin seinään, eikä bändi ehdi edes kunnolla kiittää, etenkin laulusolisti Romero vaikuttaa todella hämmentyneeltä, tässäkö kaikki. Päällikön ilta on ohi, niinmuodoin koko bändin.

Illan avaa helsinkiläinen, ensimmäistä albumiaan virittelevä katurockviisikko National Nightmare, jonka vedosta Rainbow-pettymyksen jälkeen fiilis on oikeastaan pelkästään positiivinen. Smackissa aikoinaan kahden albumillisen verran soittaneen Jimi Seron basso jynkkää rennon alhaalta ja yhdysvaltalaisen Bigelfin riveissä muutaman vuoden stintin vaikuttaneen Ace Markin kitara ulvoo mallikkaita sooloja. Tanakasti takovalla rumpali Teddy T. Rexxilla on takanaan lyhyt periodi Dingossa, mutta en keksi montaakaan, jolla ei tänä päivänä jo olisi. Bändi vakuuttaa livenä paremmin kuin muutamalla julkaisemallaan sinkulla, sillä on lupaavan kuuloisia, perinnetietoisia biisejä, ja asiallisen likaiset soundit. National Nightmare vaatii saada uusintaoton jossain pienemmässä ja vähemmän kolkossa paikassa, otollisemmassa tilaisuudessa. Sitä(kin) odotellessa. Kiitos Loud’n Live Promotions mahdollisuudesta vihdoin ja viimein nähdä kitaralegenda Ritchie Blackmore, kaikesta huolimatta. KG

Extreme (us), Accept (ger), Masterplan (ger), Stratovarius, Stargazery, All Rise @ Radio City South Park, Tampere 05.06.2015

Toista kertaa Tampereen Eteläpuistossa järjestetty South Park-festivaali on ottanut komeasti paikkansa Suomen festarikartalla, ja täyttää ansiokkaasti sitä aukkoa, joka muinoin samoilla rannoilla järjestetyltä Sauna Open Airilta jäi. Saunaan en koskaan ehtinyt, mutta South Park tuli korkatuksi nyt kakkoskesänään.

Viime vuonna South Park avasi historiansa komeasti tuomalla Skid Rown, tämän vuoden kuumiksi täkyiksi hankittiin Def Leppard ja harvinainen vieras edes lähikulmilla, Extreme. Ennakolta rohkeilta ja hiukan riskialttiiltakin kuulostaneet päävierasvalinnat kannattivat. Viime vuoden yleisömäärät lyötiin, ja homman jo tiedotettiinkin jatkuvan ensi kesänä. Ajankohtakin on sopiva, Helsingin Tuska Openiin on riittävä muutaman viikon kaula ja yhtäaikaisuus Sweden Rockin kanssa saattaa tuottaa jatkossakin harvinaisempaa herkkua nähtäväksi.

Oman festariperjantaini avaajana, telttalavalla koko tapahtuman korkannut kotimainen Kodittomat jäi nähkääs näkemättä, toimi saksalainen power metal-osaaja Masterplan, ja hyvin toimikin. Bändin kansainvälisellä miehistöllä oli suorastaan hauskaa, mukavuuslipun alla seilattu melodinen tunteroinen avasi festivaalin erittäin hyvissä fiiliksissä. Kuultiin peräti seitsemän biisiä bändin esikoisalbumilta ”Masterplan” (2003). Aivan oikein niin, platta nauttii nimittäin kovaa arvostusta omilla listoillani, ja tulee valituksi harva se kysely sadan parhaimman heavylevyn joukkoon edelleen. Albumi on power metallin yksi kulmakivistä, jolta ei täyteraitoja löydy. South Parkin setissä bändi hanskasi komeimmin ”Soulburnin”, upeasti Dion hengessä rullaavan keskitempoisen, ja ”Kind Hearted Lightin” kohti setin loppupäätä.

Masterplan syntyi vuonna 2001, kun kitaristi Roland Grapow sai Helloweenista kenkää. Tuntuu, että Helloweenista poispotkitut tai lähteneet ovat pelkästään jalostaneet omia lajityyppejään, eli ei niissä eroissa varsinaisesti kovin traagisesti ole käynyt. Lähdöt ovat myös pitäneet Helloweenin terävänä ja uusiutuvana, siitä tuonnempana lisää.

Masterplanin alkuhämärästä on mukana enää Grapow, maailmanluokan kitaristi, joka tekee juuri sitä, mitä kitaristin bändissä kuuluukin. Eli soittaa sähkökitaraa. Poissa lesous ja jumaluus. Soolot pysyvät kurissa ja draaman kaaressa, niillä on alku, ne käyvät jossain ja loppuvat ennenkuin alkavat yhtään kyllästyttää. Sellainenhan hyvä soolo on, vai mitä Slash? Masterplanin nykyinen solisti Rick Altzi epäilytti paperilla, mutta hienosti mies hommansa hoiti, joskaan ääni ei ehkä tänään ollut aivan kestävimmillään. Altzihan muistetaan paitsi At Vance-yhtyeestä, myös kuuden vuoden stintistään kotoisen Thunderstonen nokilla. Basistikseen Grapow on onnistunut kaappaamaan yhden metallimaailman parhaista, Jari Kainulaisen (ex-Stratovarius, ex-Evergrey) tumma ja taidokas kurmootus on jotain, mitä voisi katsella ja kuunnella pitkäänkin. Vielä kun kannuissa vaikuttaa tsekkismies Martin Skaroupka, joka paukuttaa myös Cradle of Filthissa, on Masterplanilla miehistöasiat kunnossa. Viimeisimmältä albumilta ”Novum Initium” (2013) kuultu hittiraita”Keep Your Dream Alive” osoitti, ettei Grapowin sävelkynä ainakaan merkittävästi tylsymässä ole. Mukavasti kerääntyi Masterplanin vedon aikana jo saksaheavyentusiaistia lavan eteen, vaikka ymmärrettävästi suuri massa antoi vielä odottaa itseään. Masterplanin positiivinen nykäisy kantoi pitkälle ja toimi komeana avaajana henkilökohtaisille South Parkeilleni. Lisäpisteet tiskille, että Alex Mackenrottin kiipparitkin saatiin kuulumaan, ja Alexille itselleen, että lavajuomana toimi nykyään yhä harvemmin nähty ja lavajuomana tänä päivänä käsittämättömän aliarvostettu Jack Daniel’s.

Siirtymä telttalavan puolelle, jossa sielläkään ei vielä voinut tungusta puhua. Tampereen Tesomalta ponnistava All Rise soitti oman settinsä yritteliäästi, mutta juurikaan muistijälkiä jättämättä. Näiden iltapäivän kotimaisten soittoslotti voisi minun makuuni olla kaikkien järjestään puoli tuntia, ei yhtään enempää. Puolessa tunnissa jos ei pysty vakuuttamaan, millä logiikalla se tapahtuu seuraavan varttisen aikana?

South Parkin lavasijoittelu on mainio. Perjantaikin oli suorastaan myrskyinen päivä, tuulinen nyt minimissäänkin, mutta blosis ei päässyt päälavan soundia tai rakenteita haittaamaan lainkaan. Ja koska päälava on päivän auringonkiertoon suurinpiirtein sivuttain, ei bändien tarvitse esiintyä masentavassa myötävalossa, eikä jengin tulla kokoajan tillatuksi silmään. Telttalavan anniskelualueelta näkee päälavan, jos haluaa, ja sateen lauantaille sattuessa moni halusikin.

Takaisin päälavan eteen, tsekkaamaan Stratovariuksen alkukesän kunto. Sehän ei huono ollut, eikä se ole tällä miehistöllä kyllä koskaan ollut. Stratovarius on elämänsä vedossa, luomisvoimissaan ja kokoonpanossaan. Tasaisin väliajoin syntyy laadukas tai jopa kivenkova albumi, bändi hioutuu yhteen ja keikoilla rentous on sana joka tulee ensimmäisenä mieleen. Bändi soitti hittipitoisen setin ja sellainenhan se useimmiten on, minkä festarituntisessa ehtii toimittaa. Homma tutusti käyntiin ”Speed of Light’lla”, nykysetin vanhimmalla rallilla. Perään ”Eagleheart”, yksi kaikkien aikojen kovimmista power metal-raidoista ikinä. Kolmas veto ”Deep Unknown” sai luvan edustaa Straton progeosastoa. Setin kovin veto oli kuitenkin tänään ”Black Diamond”, joka kirvoitti jo huudontapaistakin kasvavalta heavykansalta. Jens Johanssonin tutulla cembalointrolla alkava biisi oli pitkään biisi, jonka aina skippasin bändin tuotannossa, mutta sittemmin siitä on kasvanut komea keikanhuipennus, jolla on aina hyvä mitata illan tämminki, ihan viimeistään. Kymmenen biisin kompakti setti päättyi tutusti ”Hunting High and Low’lla”. Bändi on hirvittävässä tikissä ja uransa parhaalla miehityksellä, sen voi huoletta tsekata milloin ja missä tahansa, seuraavan kerran jo parin viikon päästä Tuskassa, kun bändi soittaa vuoden 1997 ”Visions”-albuminsa kannesta kanteen. Onhan se nähtävä ja kuultava.

Kuva: Jukka Vahter

Kuva: Jukka Vahter

Ehdin jo luulla, että seuraavana telttalavalla soittava tamperelais-oululainen Stargazery sai kaiken sen tungoksen aikaan, mutta kyse olikin juontajakaksikon Silvennoinen/Kahilainen omasta ”megashowsta”, jossa kuultiin ne Speedy ja Saku-duon kaksi tv:stä tuttua hittibiisiä. Eikä siinä, ainoa vain että se tv:stä tuttuus alkaa olla jo hyvin taaksejäänyttä elämää. Jengillä näytti kuitenkin olevan hauskaa ja tunnetut korahteluhokemat kaikuivat ympäri juhlakenttää.

Stargazeryn onneksi teltta oli jo valmiiksi täynnä, ja moni jäikin niille sijoilleen. Pitkään on tämä orkesteri pitänyt nähdä, kannatti odottaa. Kolmevarttinen komeaa power metallia, biisejä jotka kelpaisivat pidemmällekin päässeille kilpaveljille, ja ennenkaikkea ja kaiken kruununa Jari Tiuran huikea ääni, joka vieläpä tänään oli huippuiskussa. Tiura on helposti yksi sympaattisimpia hahmoja, jonka ikinä olen metallilavoilla nähnyt, kerrassaan valloittava nokkamies. Tiurahan muistetaan oman bändinsä ohella vuoden pestistään Michael Schenker Groupissa (2006-7), ja viimeksi olinkin kuullut Tiuran laulua maestron vieraana Tampereen Klubilla, kun Schenker tuotatti näytille muutenkin aikamoisen superkokoonpanonsa huhtikuussa 2013. Superbändeistä kuulee aina länkytettävän, mutta suomimetallin saralla Stargazery on eittämättä sellainen, miehistön taustalta ja nykyisyydestä löytyy vaikkapa nyt vain Burning Point, Sarcofagus, Charon, Kalmah, Ghost Machinery ja NNS. Ja kaikki tuohan kuuluu soitosta, Pete Ahonen on näiden biisien mittainen kitaristi ja pystyy myös toimittamaan tummat stemmat Tiuralle. Erittäin kova orkesteri, tsekatkaa nämä. Eivät soita kaikissa kissanristiäisissä, mutta olkaa paikalla kun. Uusi albumi ”Stars Aligned” on kova kokonaisuus sekin. Yleisön tunnelmista aisti, että aika moni tänään löysi Stargazeryn, siihen malliin hymyiltiin ja nyökkäiltiin. Suomessa ja Saksassa puristetaan maailman paras power metal ja tamperelaisella Stargazerylla on näppinsä sillä linjastolla. Komea veto. Palaan asiaan.

Jotain oli pielessä telttalavan soundissa kumpanakin päivänä, ei erityisen pahasti, mutta väliin häiritsevästi kuitenkin. Jos välispiikeistä on hankalaa saada selvää, ei voi laulusoundikaan olla hyvä. Ja se on toki näiden tiurojen ja muiden luikauttaessa aika sääli. Kokonaissoundi teltassa oli maallikon korvaan ok, mutta erittäin kohdillaan vain lyhyinä pätkinä.

Jos mittaili huppareiden selkämyksiä ja t-paitojen tekstejä, oli lauantain Helloween festareiden odotetuin vieras. Merchandisemittarilla siis. Ja toiseksi odotetuin oli Motörhead, joka ei edes esiintynyt. Mutta kun mitattiin täpinää lavan edessä, oli se odotetuin monelle Accept, alias meille kaikille tärkeä Assept, jo vuodesta 1976. Solingenin salamapartio suorasuuntasi tunnin ja vartin kovimpia hittejään, hyvillä soundeilla, kovalla volyymilla ja iloisella ilmeellä. Vankeja ei otettu, asemasotaan ei hetkeksikään hyydytty. Armoton veto, valitettavasti omalta kohdalta vasta ensimmäinen (kyllä, miettikää, 2015), mutta näillä näkymin ei viimeinen. Tuli tuossa kehua retosteltua taannoin U.D.O:n Nosturin keikkaa: https://keikkaguru.wordpress.com/2015/05/11/u-d-o-ger-sister-sin-swe-garagedays-aut-nosturi-helsinki-10-05-2015/   Mutta kyllä on sanottava, että tämähän nyt vasta oli kova veto, mitä tulee Accept-mytologiaan ja näihin iskusäveliin. Useita Accept-keikkojakin nähnyt tosifanisto tuntui tykkäävään, lavan edessä alkoi olla tunkua ja yhteislaulukin lähti. Yleisön naisvaltaisuus pisti tässä kohtaa silmään, ehkä illan pääaktillakin oli asian kanssa jotain tekemistä, mutta kun Tuskassa on jotenkin tottunut aika karpaasiin yleisöön, South Parkissa hameväkeä oli selvästi muutenkin enemmän kuin yleensä. Accept veti nämä: http://www.setlist.fm/setlist/accept/2015/etelapuisto-tampere-finland-3c9f1b7.html

Kärkeen siis diskreetisti pari Mark Tornillon solistiaikaista biisiä, ettei pelkästään mene vanhojen muisteluksi. Tornillo on erittäin kova laulu-ja showmies, ja osoittaa todeksi vanhan toden, ettei sota kaipaa yhtä miestä. Jos Acceptin sota kaipaa yhtä miestä, se on kitaristi Wolf Hoffmann, mutta Hoffmann ei ole menossa minnekään. Olihan siinä jotain kummallista, kun Tornillo laulatti yleisöllä ”Stalingradia” Suomen suvessa. Ei niin että lämpötilojen ero Tampereen ja piiritetyn neuvostokaupungin välillä ainakaan tänään olisi ollut kovin merkittävä, mutta välillä nämä laulatusbiisit saavat kyllä koomisia kuvioita aikaan. Toisaalta, ”Balls to the Wall…”  Setin puolivälissä Mark Tornillo kävi stagen sivustalla ja avustava lavajamppari avasi tälle jääkylmän Karjalan. Kerrankin jotain, että saattoi olla kotimaastaan hetken ylpeä.

Kuva: Jukka Vahter

Kuva: Jukka Vahter

Murkinatauon takia jätin näkemättä Teräsbetonin, mutta ennenkaikkea siksi, että en ikinä ole tajunnut tämän orkesterin pointtia, en koskaan kuulunut kohderyhmään, ja olipa bändi myös oudoin valinta päivän rosteriin. Teris veti kyllä teltan piukkaan, joten oma yleisönsä sille on. Toisaalta, oli oltava ajoissa päälavan edessä, niin edessä kuin ilman kyynärpäitä pääsee. Olihan South Parkin perjantain odotettu päävieras itse funkmetallin keksijä Extreme.

Erittäin lähellä oli, etteikö Extreme vetänyt vuoden 2015 kovinta keikkaa tähän mennessä. Ja näin jälkikäteen ajateltuna ja hetken sulateltuna, vetihän se. Ei tällaista intensiteettiä näe joka päivä, joka vuodesta puhumattakaan. Laulaja Gary Cherone hyppi, pomppi, juoksi, nyrkkeili ja tempoi ympäri lavaa hirvittävissä energioissa, suorastaan väkivaltaisesti. Homma oli silti kontrollissa koko ajan, vaikka välillä olin varma, että kohtaa sattuu Garya leukaan. Lavanedustan rouvat, 90-luvun alun teinitytöt, yltyivät käsittämättömiin tanssimuuveihin, jengi otti tilaa itselleen, koko Eteläpuisto tuntui vellovan hirvittävän grooven kourissa. Nuoriso vääntelehti itseään outoihin asentoihin, vaikka ei ollut edes syntynyt 1990, pois se heistä. Nuno Bettencourt kitarassa ja ennenkaikkea Pat Badger bassossa, saivat aikaan senmaailmaisen alakerran jynkytyksen, että maa tärisi lavan edustalla. Muutenkin Extreme soitti todella kovaa, tuntui että lähtee amalgamit hampaista.

Miljoonan tonnin juna rysähti liikkeelle ”Decadence Dancella”, eikä sitä oikeastaan pystynyt mikään pysäyttämään. Klassikkoalbumista ”Pornograffiti” bändi soitti yli puolet, onhan se kiertänyt juuri nyt soittamassa kyseistä plattaa nimenomaan alusta loppuun läpi. Muutakin haluttiin tänään tarjota suomalaisille, siksi harvinainen herkku keikka näillä saloilla oli. Cherone ja Bettencourt vannoivat moneen kertaan kumpikin, että bändi palaa Suomeen, sen verran kovan menon järjesti South Parkin innostunut yleisö. Orkesteri ei ollut tältä territoriolta uskaltanut selvästikään toivoa liikoja, se oli itsekin yllättynyt bileiden laadusta. Hyvä South Park, ja hyvä me, nyt nämä saadaan takaisinkin. Toivottavasti.

Vain keikan keskikohdan akustinen suvanto, kun Bostonin valkoinen apassi Nuno Bettencourt istui pallille teräskielinen sylissään, antoi groovehirviön hetkeksi hengähtää. Pitkähkö instrumentaaliflamencofunk alle, joka ei sekään onnistunut käymään tylsäksi. Monenlaista kepinheiluttajaa on tullut keikoilla nähtyä, mutta kun näki Nuno Bettencourtin, tajusi taas miksi sähkökitara keksittiin. Akustinen osio jatkui, Nuno kutsui ystävänsä Garyn messiin ja nyt tiesi, että kohta kastuu kentällä muukin kuin silmäkulma, ”More Than Words”.  Pitkä ja harras versio, yleisökin sai tilaisuutensa laulaa mukana, ja käytti sen. Edes tunnelmapalaa ja hituria Cherone ei malttanut istua aloillaan, käsittämättömän elastinen amerikankärtsy, hämähäkkimies, joka näytti South Parkin perjantain päätteeksi, mistä rocktähdet on tehty. Ei ihme, että veljekset Van Halen rekrysivät juuri Cheronen bändinsä nokille, kun Sammy Hagarin tinki tuli täyteen. Ääntä riittää, ja kuntoa. Paljon tuotakin päätöstä itkettiin ja poteroista arvosteltiin, mutta Cherone ja Van Halen saivat yhdessä aikaan mainion, mutta toki aliarvostetun, albumin. Eikä samainen orkesteri ole mainittaviin mainetekoihin yltänyt David Lee Rothin palattuakaan. Ongelma makaa muualla kuin solistiosastolla.

Kuva: Jukka Vahter

Kuva: Jukka Vahter

Aivan keikan alun räjähtävän väkivaltaiseen intensiteettiin ei Extreme enää setin lopulla päässyt, mutta Vuoden Keikan tittelin se olikin jo ehtinyt ansaita. Silti, groovemonsteri eli ja hengitti loppuun asti kierroksilla, joille monilla ei ole mitään pääsyä. Vaihtelua funkpaahtoon toi countrybiisi ”Take Us Alive”. Keikka päättyi ”Hole Hearted’iin”, ja kuinka olla, siihen minkä takia aika moni oli paikalle tullut, ”Get The Funk Out”. Sen jälkeen ei voi enää soittaa muuta, yleisö toki vaati lisää, ja bändi kävikin muutamaan otteeseen vielä kiittelemässä porukkaa uskomattomasta iltapuhteesta, sillä yhdessähän nämä tehdään.

Käsittämättömän kova veto. Tähän oli enemmän kuin hyvä päättää South Parkin perjantai. Ensimmäisen päivän perusteella kaikki mainiosti. Jonottaa ei tarvinnut, käytännössä minnekään, henkilökunta oli ystävällistä ja päälavan soundit kunnossa. Lauantaina lisää. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: