Metallica (us), Machine Head (us) @ Sonisphere Festival, Kalasatama, Helsinki 04.06.2012
Jos Helvetti on olemassa, luulen tietäväni millaista siellä on. Siellä on kylmää ja ahdasta. Siellä syödään sioillekin kelpaamatonta jätettä, väkeä on enemmän kuin K-Marketin tuulikaapissa, kaikki on jurrissa ja Metallica soittaa kilometrin päässä keikkaa, joka ei lopu koskaan. Ja väki tuntuu tykkäävän.
Olin tahallani jättänyt ostamatta lipun kesän 2012 Sonisphereen, jonka pääesiintyjänä oli Metallica. Päälimmäisenä syynä se, että vihaan massatapahtumista massatapahtumimpia ja että Metallican parhaat päivät on jo nähty. Lukion hyppytunneilla jouduin ylittämään häpeän kynnyksen, kun joka päivä kävin kirjaston tädeiltä pyytämässä ”Master of Puppets”-vinyyliä soimaan. Levy alkoi lopulta naksua ja paukkua kuluneisuuttaan, ja toki oletin, että olin onnistunut yksinteoin soittamaan sen liki puhki. Mutta sen jälkeen, ja viimeistään ”and Justice for All”-rieskan, Metallicasta alkoi tulla heavyrockin U2 tai R.E.M. Ja minua lakkasi kiinnostamasta.
Mutta kun sitten päivän työkuviot alkoivat selkeytyä, niin kiusaus käydä iltapäivällä Kalasatamassa kärkkymässä peruutuspaikkaa muodostui liian kovaksi. Sain kuin sainkin lipun ja pilkkahintaan vieläpä. Oma pilettini kustansi tasan puolet siitä mitä kuukausia sitten muutamassa minuutissa loppuunmyydyt. Ja oikein hyvä niin.
Tuli aika valua kymmenientuhansien muiden lailla Kalasatamaan. Auto parkkiin ja alueelle. Olin siis skipannut kaikki iltapäivän ja alkuillan Sonis-bändit eli Hardcore Superstar, Gojira, Amorphis ja Ghost. Tavoitteena koko päivän olikin olla paikalla ajoissa Machine Headin aloittaessa.
Machine Head täräytti oman osuutensa käyntiin kestoraidalla ”I am Hell”. Ja varmasti kaikki ihan ok bändillä itsellään, mutta entäpä me muut? Matkaa omalta kohdalta lavalle lähes 200 metriä, alle kymmenasteinen takatuuli tarttuu soundiin ja vie sen mennessään kohti koillista, niin onpa kohtuullisen sama kuinka tärkeästä alan bändistä puhutaan. Olisin toki voinut yrittää luovia lähemmäs, mutta nytkin oli jo niin monta tennarilleastujaa, että eipä ole minun lajini. Tajusin sitten nousta kaapelikynnyksen päälle tönittäväksi, ja sain joltisenkin näköyhteyden lavalle ollessani kuitenkin 3,5 cm muita ylempänä. Mutta vähänpä auttoi. Tuuli vei Mäsärin soundit ja loput hoiti Metallican asetuksilla ollut miksaustiski. Ainoa muistijälki jäi ”The Blackening” albumin raidasta ”Halo”.
Toki olisin voinut maksaa lisähintaa päästäkseni VIP-alueelle ja lähemmäs lavaa, mutta en kannata loputonta rahanahneutta, enkä tullut maksaneeksi. Tunti piti lusia Machine Headia ja sitten se oli ohi, illan eka etappi. Tapahtui kuitenkin kauhein, eli suomalaisella rokkifestarilla yllätti nälkä ja pakko oli antautua jonomuodostelmaan. Tiedoksi tointa hoitaneelle Fastgourmet-yhtiölle, että konseptinne on nerokas. Syötetään alhaisinta paskaa sianruokaa pikkujurriselle väelle armottomalla katteella ja kutsutaan palvelua fastiksi ja sitä ylitsevuotavaa mäskiä gourmet’ksi. Paperilautasellinen märkää ”kebabia” maksaa 8 euroa, ja maku vertautuu elämänsä loppukaarella sinnittelevään hajunsyöjään. Olette alan taiteilijoita, olette neroja.
Mäskit roskikseen ja trikiinipaniikissa kohti anniskelualuetta; josko Jallu tahi Jägermeister veisi pötsin huomion muualle? Jonot täällä jo inhimilliset, mutta mahdollisuus käyttää pankkikorttia ja muistella flänätsyssä PIN-koodia, sekä naurettava tölkkipanttisysteemi ruuhkauttavat Alamaailman kaljateltat silti. Anna anteeksi oletettu lukija, että toistan itseäni pahasti, mutta palaan yhä muistoissani maailman parhaiten järkättyyn massatapahtumien massatapahtumaan eli Wacken Open Airiin, jossa itselläni oli kunnia olla kesällä 2009. Ei ollut jonoja, ei ollut tölkkipanttia, ei ollut itkua ja hammastenkiristelyä (ja pokaa kuitenkin huippupäivinä jopa 75 000!). Oli raskaan metallin juhlaa, jossa musiikki oli pääasiassa. Eikä haitannut yhtään, että Immortal toimitti maailmanluokan settiä 300 metrin päässä. Poissa oli Sonisphere-brändin nihilismi ja tarve tuottaa maksimi summa rahaa rutinoituneimmilla mahdollisilla keikkakoneilla maailmassa.
Ja entäpä Metallica itse? Bändi oli täällä, ja tällä Euroopan-kiertuellaan soittamassa klassikkoalbumiaan ”Black” alusta loppuun. Tai oikeammin lopusta alkuun, kun ei tällaista albumiklassikkokeikkaa edes voi hoitaa keskimääräisesti, vaan kerran maailman toiseksi tärkein thrashmetallibändi (tarvitseeko oikeasti kirjoittaa tähän Slayer?), joutui tässäkin kohtaa olemaan ”erikoinen” ja peittelemään kaikella tällä nololla show’aamisella mm. sitä faktaa, että Lars Ulrich ei enää osaa soittaa rumpuja.
Voiko sanoa nähneensä Metallican, jos bändi soittaa 400 metrin päässä, ja näköhavainto perustuu käytännössä isoihin videoscreeneihin? Joita niitäkään ei saatana sentään maltettu pitää kunnon Sonisphere-hengessä itse asiassa, vaan päälle alettiin ajaa videoefektiä, mykkäelokuvavinjettiä ja muuta aivotonta paskaa. Olisitte edes antaneet kauas joutuneitten fanien katsoa bändiä kankaalta, kun muuten orkesterin mittakaava lavalla on osastoa avannon pienentämä pili. Jos sitäkään.
Metallican insinöörit tikkasivat hengettömän setin läpi ja marssivat kassan kautta ulos Suomen jäätävään kesäyöhön. Kuinka vähän voi jäädä isosta keikasta jälkipolville kerrottavaa? Todella vähän. Marssin itse ulos alueelta ”Unforgivenin” soidessa eli kun Se klasarialbumi oli vahvimmin kesken, käännyin katsomaan vielä kerran taakseni kohti Sodomaa (silläkin uhalla että muutun suolapatsaaksi Kalasataman soraan) ja katso, näky oli puhuttelevuudessaan lähinnä mieletön! Satoja, tai tuhansia ihmisiä marssimassa alueelta ulos ripeään tahtiin, ja Metallican ”Black” on pahasti kesken. Eli se miksi tänne tultiin. Pääsen kadulle, kohdalleni pysähtyy auto, ikkuna laskeutuu ja nuorehko mies asenteellisissa Police-laseissaan kysyy: ”Tuleeks tää levyltä? Vieläkö ne veivaa?”
Onni oli olla maksaa vain 40 euroa lipusta koko lähihistoriani läämäisimpään, rahanahneimpaan ja hätäisimmin ylöspantuun rockjuhlaan. Onni oli päästä omin jaloin etuajassa pois. Onni oli jättää samantien jäähyväiset Sonisphere-konseptille. Voitte tahkota kyhnynne jatkossa ilman minua. Laskeskelin Nokia-matolaatikkoni laskimella, että illan liikevaihto oli vähintäin 4 miljoonaa euroa, ja sen kyllä huomasi kaikesta. Kuka keksi soitattaa Metallicaa betoniaseman pihassa? Kuka ideoi, että myös pyörätuolilla liikkuvat metalliveljet- ja siskot yrittävät ajaa invalavalle lapsenpään kokoisten kivensmurguloiden seassa? Tämä on jättömaa, soramonttu, mustalaisleiri, ei tämä liity millään tavalla rockin perintöön ja historiaan. Asian tärkeyteen. Ja kuinka olla, Metallica suostuu vetämään täällä, ja missä vain. Onneksi olkoon Pori, että pääsit tästä nihilismistä eroon. Vain yksi ihminen kuoli.
Jos luette tämän, älkää kertoko kenellekään, että olin kesän 2012 Sonispheressa, 47 000:n muun joukossa. KG