Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “phin”

Robbin Thompson (us) @ Malmitalo, Helsinki 20.09.2013

Yhdysvaltain Virginian Richmondista koko matkan Helsingin Malmille täksi illaksi matkannut Robbin Thompson on yksi rockhistorian suuria unohdettuja. Marraskuun 11.pvnä 1969 tuolloin 20-vuotias Thompson (Mercy Flight-yhtyeineen) avasi lämmittelybändin ominaisuudessa illan tuntemattomalle, mutta ahkerasti keikkailevalle bändille New Jerseyn rannikolta. Bändin nimi oli Steel Mill.  Sitä johti, ja sille lauluja kirjoitti, muuan Bruce Springsteen. Alkuvuoden 1970 aikana Mercy Flight tuli avanneeksi useammankin Steel Mill-illan, ja kun Springsteen kaipasi rinnalleen lisää lauluvoimaa, paikka oli Robbin Thompsonin. Ensimmäisen Steel Mill-keikkansa Thompson soitti 29. elokuuta 1970 Nashvillessä, illan line-upiin kuului myös mm. Roy Orbison.

Pesti bändissä jäi suhteellisen lyhyeksi, sillä tammikuun 23.pvä 1971 Steel Mill soitti viimeisen keikkansa Asbury Parkin legendaarisella The Upstagella. Mutta Thompsonin periodilla bändi ehti lämmitellä mm. Cactusta, Ike & Tina Turneria, sekä Black Sabbathia! Ja ehtipä Thompson myös kirjoittaa muutamia biisejä Steel Millin ohjelmistoon, joita kuultiin tuolloin keikoilla, levylle astihan yhtye ei koskaan ehtinyt. Robbin Thompson lähti bändin hajottua rakentelemaan soolouraansa, muu bändi jatkoi yhdessä useammallakin nimellä ja sulautui viimein The E Street Bandiksi vuonna 1972. Loppu on muiden herrojen osalta historiaa; Thompsonin bändikaverithan olivat, Pomon lisäksi, Vini ”Maddog” Lopez rummuissa, Danny Federici uruissa ja Steve van Zandt kitarassa.

Mutta minne katosi Robbin Thompson, kun 70-luvun kuluessa bändikavereiden ura lähti koviin nousuihin ja Springsteenin tietä multilijonääriksi pohjustettiin? Ei noin periaatteessa minnekään. Mies julkaisi ensimmäisen soolokiekon 1976, ja voitti American Song Festivalin. Tuolta levyltä alkoi myös pitkä yhteistyö Eagles-basisti Timothy B. Schmitin kanssa.  Vuoden 1980 ”Two B’s Please”-albumilta löytyy Thompsonin Steel Millille kirjoittama raita ”Train Ride”. Ja niin edelleen, eri nimillä julkaistuja Thompson-albumeita on kertynyt toistakymmentä, ja bändilevyt päälle. Viimeisin sooloplatta on tuore, tältä vuodelta, ja nimeltään ”A Real Fine Day”.

Tunnustettakoon, että minut houkutteli paikalle Thompsonin varhaisuraan liittyvä Springsteen-mytologia. Mutta ennen keikkaa tutustuin paremmin miehen materiaaliin ja paljastui (tietenkin ja  tottakai), että kyllä tämä herra kannattaa tsekata ihan omillaan. Ja ne meistä jotka odottivat välispiikkianekdootteja 70-luvun alusta, saivat pettyä, ja aivan oikein niin. Oli vain mies ja kitara, ja kantavat, vahvat laulut.

Silminnähden flunssainen ja väsynyt Thompson aloitti tarkalleen ja minuutilleen sovittuun aikaan, vaikka paikalle oli vaivautunut vain alle 30 henkeä, joten 200-paikkaisen Malmisalin on täytynyt näyttää todella tyhjältä. Istuin kakkosrivissä yksin, enkä uskaltanut edes vilkuilla taakseni. On tunnettua, että kaupungin kulttuurisalit eivät juuri itseään mainosta, mutta missä kaikki olivat? Missä oli koko Suomen suuri Springsteen-yhteisö? Oletin kuitenkin alan jengiä vaivautuvan paikalle aika paljon, kun herroilla yhteistä historiaa on. Jos lentopallon EM-kisat, vaatimaton tihkusade tai keikkamestan sijainti pikkuisen junamatkan päässä keskustasta karsivat rivejä yhtään tänä iltana, niin onpa asiain tila surkea.

Thompson soitti ensin tunnin, ennen pikku taukoa. Avauserän intensiteetti oli selkeästi parempi ja sillä kuultiin varsin monta tuoreen albumin raitaa. Joista ehdottomasti sykähdyttävimmät olivat kaunis ”Ain’t Love Crazy Like That” ja kotiseutulaulu aivan Thompsonin kotiterassin maisemasta, ”All along the River James”. Biisit toimivat itseasiassa huomattavasti paremmin kuin levyllä, näin luurangoiksi karsittuna, ja Thompsonin karhealla äänellään tulkitsemana. Mainittu ääni muistuttaa livenä, paikoin levylläkin, hämmentävästi Southside Johnnyn vastaavaa ja kun moni biisikin itseasiassa sopisi Johnny Lyonin katalogiin, ollaan taas aika isojen asioiden äärellä. Vaikkapa keikallakin kuullulla ”I’m Going to Take You Homella” yhteys on suorastaan ilmeinen.

Upea veto oli myös ”Just a Blur in the Rearview”-albumin (2007) nimiraita, jossa sivupeilissä vilisevä epäselvä maantien laita vertautuu elämään itseensä. Muutenkin monissa lauluissa oli selkeänä vanhenevan miehen näkökulma, että elämä karkaa käsistä liian nopeasti. Välillä Thompson tarttui phin’iin, perinteiseen thaimaalaiseen luuttuun ja soitti komean gospelin ”Heaven’s Gonna Call you Up”. Phin kuulosti hiukan resonaattorikitaran ja banjon yhdistelmältä, ja mikäs sen paremmin sopii puuvillapeltojen taivaslauluun.

Kaikkien aikojen ensimmäisen Suomen-keikkansa jälkimmäisellä puoliajalla Robbin Thompson soitti muutaman coverin, joista Procol Harum-klassikko ”Whiter Shade of Pale” sai niin raikuvat ablodit, kuin vain 27 käsiparista lähtee. Tulkinta oli hieno, mutta sensijaan ”I Heard it Through the Grapevine” ei oikein tarjonnut mitään uutta. Oma suosikkini koko illassa oli huiman hieno, elokuvallisia sävyjä maalaillut ”One Horse Town”, jossa tarinaa ja peräti nimeäkin myöten tallattiin jo samoja polkuja kuin Springsteen, tai Steve Earle. Mainittujen nimien mainitseminen kertoo Thompsonin biisinkirjoitustalentista aika paljon, silloin kun se on terävimmillään, kuten mainitussa  pikkukaupungin tositarinassa.

Viimeiseksi biisiksi tarkoitettu ”That was then, this is Now” päättää myös tuoreen levyn. Pari pakollista encorea vielä ja ilta oli paketoitu. Thompson ei soittanut Steel Mill-aikaista biisiään, ja aivan oikein niin, tässä seurassa se olisi ollut aika kalvakka veto. Robbin Thompson on upea lauluntekijä ja armoitettu tulkitsija. Ja vaikka miehen tarinasta voi halutessaan löytää surumielisiäkin elementtejä, silti herra kiertää maailmalla esittämässä omia laulujaan, joista monet kuuluisivat huikeasti paljon isompienkin artistien katalogiin. Mikäs sen kunniakkaampaa. KG.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: