Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “The E Street Band”

Robbin Thompson (us) @ Malmitalo, Helsinki 20.09.2013

Yhdysvaltain Virginian Richmondista koko matkan Helsingin Malmille täksi illaksi matkannut Robbin Thompson on yksi rockhistorian suuria unohdettuja. Marraskuun 11.pvnä 1969 tuolloin 20-vuotias Thompson (Mercy Flight-yhtyeineen) avasi lämmittelybändin ominaisuudessa illan tuntemattomalle, mutta ahkerasti keikkailevalle bändille New Jerseyn rannikolta. Bändin nimi oli Steel Mill.  Sitä johti, ja sille lauluja kirjoitti, muuan Bruce Springsteen. Alkuvuoden 1970 aikana Mercy Flight tuli avanneeksi useammankin Steel Mill-illan, ja kun Springsteen kaipasi rinnalleen lisää lauluvoimaa, paikka oli Robbin Thompsonin. Ensimmäisen Steel Mill-keikkansa Thompson soitti 29. elokuuta 1970 Nashvillessä, illan line-upiin kuului myös mm. Roy Orbison.

Pesti bändissä jäi suhteellisen lyhyeksi, sillä tammikuun 23.pvä 1971 Steel Mill soitti viimeisen keikkansa Asbury Parkin legendaarisella The Upstagella. Mutta Thompsonin periodilla bändi ehti lämmitellä mm. Cactusta, Ike & Tina Turneria, sekä Black Sabbathia! Ja ehtipä Thompson myös kirjoittaa muutamia biisejä Steel Millin ohjelmistoon, joita kuultiin tuolloin keikoilla, levylle astihan yhtye ei koskaan ehtinyt. Robbin Thompson lähti bändin hajottua rakentelemaan soolouraansa, muu bändi jatkoi yhdessä useammallakin nimellä ja sulautui viimein The E Street Bandiksi vuonna 1972. Loppu on muiden herrojen osalta historiaa; Thompsonin bändikaverithan olivat, Pomon lisäksi, Vini ”Maddog” Lopez rummuissa, Danny Federici uruissa ja Steve van Zandt kitarassa.

Mutta minne katosi Robbin Thompson, kun 70-luvun kuluessa bändikavereiden ura lähti koviin nousuihin ja Springsteenin tietä multilijonääriksi pohjustettiin? Ei noin periaatteessa minnekään. Mies julkaisi ensimmäisen soolokiekon 1976, ja voitti American Song Festivalin. Tuolta levyltä alkoi myös pitkä yhteistyö Eagles-basisti Timothy B. Schmitin kanssa.  Vuoden 1980 ”Two B’s Please”-albumilta löytyy Thompsonin Steel Millille kirjoittama raita ”Train Ride”. Ja niin edelleen, eri nimillä julkaistuja Thompson-albumeita on kertynyt toistakymmentä, ja bändilevyt päälle. Viimeisin sooloplatta on tuore, tältä vuodelta, ja nimeltään ”A Real Fine Day”.

Tunnustettakoon, että minut houkutteli paikalle Thompsonin varhaisuraan liittyvä Springsteen-mytologia. Mutta ennen keikkaa tutustuin paremmin miehen materiaaliin ja paljastui (tietenkin ja  tottakai), että kyllä tämä herra kannattaa tsekata ihan omillaan. Ja ne meistä jotka odottivat välispiikkianekdootteja 70-luvun alusta, saivat pettyä, ja aivan oikein niin. Oli vain mies ja kitara, ja kantavat, vahvat laulut.

Silminnähden flunssainen ja väsynyt Thompson aloitti tarkalleen ja minuutilleen sovittuun aikaan, vaikka paikalle oli vaivautunut vain alle 30 henkeä, joten 200-paikkaisen Malmisalin on täytynyt näyttää todella tyhjältä. Istuin kakkosrivissä yksin, enkä uskaltanut edes vilkuilla taakseni. On tunnettua, että kaupungin kulttuurisalit eivät juuri itseään mainosta, mutta missä kaikki olivat? Missä oli koko Suomen suuri Springsteen-yhteisö? Oletin kuitenkin alan jengiä vaivautuvan paikalle aika paljon, kun herroilla yhteistä historiaa on. Jos lentopallon EM-kisat, vaatimaton tihkusade tai keikkamestan sijainti pikkuisen junamatkan päässä keskustasta karsivat rivejä yhtään tänä iltana, niin onpa asiain tila surkea.

Thompson soitti ensin tunnin, ennen pikku taukoa. Avauserän intensiteetti oli selkeästi parempi ja sillä kuultiin varsin monta tuoreen albumin raitaa. Joista ehdottomasti sykähdyttävimmät olivat kaunis ”Ain’t Love Crazy Like That” ja kotiseutulaulu aivan Thompsonin kotiterassin maisemasta, ”All along the River James”. Biisit toimivat itseasiassa huomattavasti paremmin kuin levyllä, näin luurangoiksi karsittuna, ja Thompsonin karhealla äänellään tulkitsemana. Mainittu ääni muistuttaa livenä, paikoin levylläkin, hämmentävästi Southside Johnnyn vastaavaa ja kun moni biisikin itseasiassa sopisi Johnny Lyonin katalogiin, ollaan taas aika isojen asioiden äärellä. Vaikkapa keikallakin kuullulla ”I’m Going to Take You Homella” yhteys on suorastaan ilmeinen.

Upea veto oli myös ”Just a Blur in the Rearview”-albumin (2007) nimiraita, jossa sivupeilissä vilisevä epäselvä maantien laita vertautuu elämään itseensä. Muutenkin monissa lauluissa oli selkeänä vanhenevan miehen näkökulma, että elämä karkaa käsistä liian nopeasti. Välillä Thompson tarttui phin’iin, perinteiseen thaimaalaiseen luuttuun ja soitti komean gospelin ”Heaven’s Gonna Call you Up”. Phin kuulosti hiukan resonaattorikitaran ja banjon yhdistelmältä, ja mikäs sen paremmin sopii puuvillapeltojen taivaslauluun.

Kaikkien aikojen ensimmäisen Suomen-keikkansa jälkimmäisellä puoliajalla Robbin Thompson soitti muutaman coverin, joista Procol Harum-klassikko ”Whiter Shade of Pale” sai niin raikuvat ablodit, kuin vain 27 käsiparista lähtee. Tulkinta oli hieno, mutta sensijaan ”I Heard it Through the Grapevine” ei oikein tarjonnut mitään uutta. Oma suosikkini koko illassa oli huiman hieno, elokuvallisia sävyjä maalaillut ”One Horse Town”, jossa tarinaa ja peräti nimeäkin myöten tallattiin jo samoja polkuja kuin Springsteen, tai Steve Earle. Mainittujen nimien mainitseminen kertoo Thompsonin biisinkirjoitustalentista aika paljon, silloin kun se on terävimmillään, kuten mainitussa  pikkukaupungin tositarinassa.

Viimeiseksi biisiksi tarkoitettu ”That was then, this is Now” päättää myös tuoreen levyn. Pari pakollista encorea vielä ja ilta oli paketoitu. Thompson ei soittanut Steel Mill-aikaista biisiään, ja aivan oikein niin, tässä seurassa se olisi ollut aika kalvakka veto. Robbin Thompson on upea lauluntekijä ja armoitettu tulkitsija. Ja vaikka miehen tarinasta voi halutessaan löytää surumielisiäkin elementtejä, silti herra kiertää maailmalla esittämässä omia laulujaan, joista monet kuuluisivat huikeasti paljon isompienkin artistien katalogiin. Mikäs sen kunniakkaampaa. KG.

Bruce Springsteen & The E Street Band (us) @ HK Areena, Turku 07.05.2013

Vain vajaat 10 kuukautta oli kulunut siitä, kun Bruce Springsteen ja The E Street Band teki Suomen kamaralla historiaansa, ja soitti koko uransa pisimmän keikan viime heinäkuussa Olympiastadionilla. Keikkahan kellotti aintlaatuiset 4 tuntia ja 5 minuuttia. Stadikan hurmos oli yhä tuoreessa muistissa, kun Pomo tai The Boss joukkoineen saatiin uudelleen Suomeen, edelleen Wrecking Ball Tourin nimissä. Suomella on pakko olla edes jollain tapaa erityinen paikka E Streetin osoitteistossa, sikäli kallista ja hankalaa tänne on poiketa. Logistisista ja aikataulullisista syistä Suomen keikkakaupungiksi valikoitui Turku, ja paikaksi koko kiertueen pienin venue eli HK Areena (Turkuhalli). Vain alle 10 000 ihmisen kapasiteetillaan paikka edustaa Brucen mittakaavassa tänä päivänä lähes klubikeikkaa. Paikanvalinta paljastui muutenkin mainioksi, Areenassa on jyrkät nousut ja jokaisesta myydystä paikasta vähintäinkin kohtalainen näkyvyys. Ja jos edessäistuvaa alkaa tanssituttamaan, silti lavalle yhä näkee. Permantoala on sekin inhimillisen kokoinen, matkan lavalle voi ihan ihmisaivoilla käsittää.

Parisenkymmentä minuuttia yli seitsemän startannut keikka aloitettiin tutusti ja turvallisesti ”We Take Care of Our Own”lla. Aivan alkutahtien aikana tuntui, että nyt kuulostaa huonolta, mutta erittäin nopeasti soundipuoli saatiin hanskaan. Viime minuuteille ennen keikkaa Areena vaikutti puolityhjältä, mutta kun soitto alkoi soida, itseäni huomattavasti ikääntyneempi yleisönosa alkoi vasta valua paikoilleen ja asettumista kestikin monen biisin ajan. Silti, loppuunmyydyksi ilmoitetulla keikalla oli edelleen massamäärät tyhjiä istuimia, ja permantokin näytti väljältä. Miksi näin? Ostavatko ihmisiä kaduille potkivat firmat satamäärin edelleen firmalippuja, joista kenties valtaosa jää käyttämättä? Miksi firmalipuille ei voi luoda systeemiä, että lunastamattomat palautuisivat ovimyyntiin? Siksi, että ollaan Suomessa, ja joku ovelta myöhälipun saava saattaisi tulla onnelliseksi.

Setin alkupäässä Pomo ja E Street selvästikin tunnustelivat yleisön fiiliksiä ja paikan tunnelmaa, ja pakosti katsomo on varsinkin aluksi näyttänyt puolityhjältä myös lavan näkökulmasta. ”Two Hearts” ja ”No Surrender” klassisemmasta päästä aivan alkupäähän, Brucen ja Steven (Van Zandt) laulaessa tutusti yhteismikkiin. Tuntui, että keikka pärähti vasta oikein kunnolla käyntiin, kun peräjälkeen vedettiin kaksi biisiä tuoreimmalta pitkäsoitolta, kiertueen otsikoivalta ”Wrecking Ball”lta. Ensin nimibiisi ja sitten jälleen kerran komeasti tulkittu ”Death to My Hometown”, joka oli viime kesän keikan ehdottomia kohokohtia. Pelkästään se lisäfjonga, jonka nämä muutamat Wrecking Ballin perinnepoljentoiset laulut ovat tuoneet livesettiin, riittää omissa kirjoissani nostamaan kyseisen albumin jopa ihan Brucen parhaiden joukkoon. Muitakin mielipiteitä olen toki kuullut, ja niillekin on tilansa.

Väliin ”Hungry Heart”, jolla päästiin jo laulattamaan hitaasti lämpenevää suomalaisyleisöä ja sitten pitkänä versiona ”Spirit in the Night”, joka alkoi Brucen saarnaosuudella. Tuttua töpöttelyä lavanedustaa edestakaisin, mutta ei niin tutulla paahdolla ja intensiteetillä. Backstreets-sivusto arvio, satoja ja satoja keikkoja nähneenä, että Pomo olisi ollut tyhjistä lehtereistä silminnähden harmissaan. Enkä voi moittia. Jonkinlaista kiertueväsymystäkin olin aistivinani koko bändissä. Mutta laatukriteeerit on tämän bändin osalta niin toista kuin monen muun, että hitusen kiertueväsynytkin E Street on silti maailman kovin bändi. Lähinnä tässä vertaillaan hurmoksia toisiinsa, ja jos sallitte, niin viimekesäinen stadikkahurmio kyllä loisti poissaolollaan. Mutta, kuten sanoin, Pomo-keikkoja verrataan korkeintaan toisiinsa.

This Hard Land” omistettiin Suomen samannimiselle faniyhteisölle, ja sitten olikin aika ”The River”in sytyttää yleisö aivan viimeistään. Pomon huuliharppuoutro biisin lopetukseksi oli sanalla sanoen maaginen! Bruce jalkautui tämän jälkeen etucatwalkille ja poimi aimo sylillisen pahviplakaattitoiveita mukaansa. Niistä ensimmäisenä kuultiin yksi koko oman Bruce-keikkahistoriani (tämä oli 7. kertani, kyllä vasta, valitettavasti) kohokohdista eli Dave Edmundsinkin levyttämä ”From Small Things (Big Things One Day Come)”. Tämä mainio, Springsteenin katalogissa hiukan aliarvostettu rock’n’rollbiisi on kulkenut mukana vuosia, omissa henkisissä ja näkymättömissä pahviplakaateissani. The E Street-kone kävi tiukasti ja tarkasti kuten aina, huima luenta hienosta biisistä.

Ensimmäistä kertaa koko kiertueella kuultiin nyt, niinikään toive, ”Brilliant Disguise”,  ”Tunnel of Love”-albumin ensimmäinen sinkkuraita vuodelta 1987. Kyseinen albumi on ollut hiukan lapsipuolen asemassa liveseteissä, varsinkin silloin kun Pomon rouva Patti Scialfa ei ole ollut mukana kiertueella. Eikä siis ollut Patti mukana tälläkään legillä rundia, vaikkakin edelleen on bändin virallinen ja täysvaltainen jäsen. Ja sitten, yksi viime kesän stadikkamaratonin kovimmista vedoista, oli sitä myös tänään, eli ”Because The Night”. Ja aivan kuten viime kesänä, Chicagon hullu silinterimies, valkoinen intiaani Nils Lofgren vetäisee soolonsa oheen tutun myyttisen sotatanssin. Ja keppi ulvoo. Mieletön äijä. Tästä tulee kuulkaa kova keikkavuosi, kun (tai toivottavasti) tämänkin klassikkobiisin kuulee vielä heinäkuussa uudelleen Tampereella, itsensä sen toisen Pattin eli Smithin esittämänä. Mahtavaa.

Varsinainen setti oli juuri puolivälin ylittänyt (tänään oli ennakkoon odotettavissa ”vain” noin kolmen tunnin veto tai karvan alle), kun bändi latasi selkäkarvat pystyyn (kelläkulla nyt sellaisia on) nostattavan ”She’s the One”. Tässä vaiheessa viimeistään oli selvää, että kyllä tästä kova ilta kokonaisuutena muodostuu. Sitten hillittömän pitkä jamitteluversio ”Pay Me My Money Down”sta, The Seeger Sessionseista tutusta työlauluklassikosta. Koko bändi, toki Max Weinbergia ja Roy Bittania lukuunottamatta, alas eturiviin, muutama fani mukaan jonon jatkoksi ja koko remmi kiertämään letkassa areenaa catwalkeja pitkin. Ja kaikki soittavat koko ajan, eikä tulkinta horju. Tämä on yleisön palvelemista, tämä on musiikin ilosanomaa, tämä on osaamista. Tämä täytyi nähdä. ”Pay Me My Money Down” myös antoi koko puhallinsektiolle omat, pitkät soolonsa eturivissä. Vaikutelma koko bändistä on se, ja oli jo viimeksikin, että tässä orkesterissa on todella hauskaa ja palkitsevaa soittaa. Ja puhun nyt erikseen tästä Isosta E Streetistä, joka on laajenettu klassisesta muodostaan torvisektiolla, taustalaulajilla ja perkussionistilla. Ja toki Soozie Tyrellin viululla jo vuosia aiemmin. Ja juuri niin, että Tyrellin viulu ja viehättävä olemus on jo korvaamaton osa eturiviä ja E Street-soundia. Myyttinen bändi elää, kehittyy ja hengittää. Ja toivottavasti kiertää vielä tämänkin jälkeen.

Viimeisimmän albumin ”Shackled and Drawn”-biisin on moni tuominnut renkutukseksi, mutta se on erittäin olennainen osa nykyisiä keikkasettejä, ja vaikka yleisöt vaihtuvat illasta toiseen, biisi tuntuu sytyttävän bändin aivan erityisellä tavalla. Laajan kokoonpanon sovitusratkaisut on tässä biisissä huipussaan. Sitäpaitsi, ”Shackled and Drawn” kannattaa nähdä timanttina amerikkalaisessa lauluperinteessä, puuvillapelloilta nykypäivään, eikä niinkään Wrecking Ballin näppäränä täyteraitana. Sitä siitä ei nimittäin mitenkään saa.

Kohti varsinaisen setin loppupäätä kuultiin omasta mielestäni illan komein veto eli ”The Rising”, biisi josta on postuumisti syntynyt aavemaisen upea soundtrack syyskuun 2001 unohtumattomille kuville. Sitten vielä ”Badlands” ja huikeasti auringonlaskuun rullannut lännenkaravaani ”Land of Hope and Dreams”, johon The E Street Band lataa kaiken mitä lähtee, ja varsinainen setti on tällä kertaa tässä. Silminnähden uupunut Bruce riisuu liivin pois ja kaataa isosta sienestä vettä päälleen. Lavan valot päällä, yleisön nähden, tästä syntyy omassa henkilökohtaisessa mielessäni erittäin surumielinen olo, joka jää vaivaamaan koko kotimatkan ajaksi. Vieläkö Bruce tekee uuden levyn, vieläkö E Street kiertää? Vieläkö Bruce kiertää? Onko seuraava levy akustinen ja pienimuotoinen, onko E Street-kone nyt viritetty niin huippuunsa kuin mahdollista, ennenkuin sen käynti sammuu? Kysymyksiä, vastauksia pitää odotella. Olenko se vain minä, vai onko Bruce uupuneempi nyt kolmen tunnin hallikeikan jälkeen, kuin viime suvena neljän tunnin maratonin jälkeen? Ehkä se olen vain minä.

Encoreita tulee tuttuun tyyliin aimo tukku, tällä kertaa viisi. Eli kun lavalle uudestaan tullaan, niin tullaan kunnolla. Brucen yksin akustisella kitaralla säestämä ”Queen of the Supermarket” on erittäin viiltävä, vanhenevan miehen naksun liian korkealta yrittämä, mutta upeasti selvittämä tulkinta. Tässä kohtaa tulee fanilla tippa öögaan, eikä se sieltä poistu, kun maailman yhden kovimmista rockbiiseistä eli ”Born to Run”in, Suomessa pakollisen ”Dancing in the Dark”in  ja ”Thunder Road”in kautta edetään lopulliselle maalinauhalle. Joka jotenkin tutun turvallisesti katkeaa ”Tenth Avenue Freeze-Out”lla. Jake Clemons soittaa legendaarisen fonisoolon jälleen suurella sydämellä, niin että setämies, Mr.C tai The Big Man, voi olla vain ja ainoastaan ylpeä. Ja siellä ne hymyilevät videoscreenillä Clarence Clemons ja Danny Federici, joukosta liian aikaisin poistuneet E Streetin peruskivet.

On surullista, että joillekin rock’n’rollia on mennä suoraan lähetykseen kännissä haistattelemaan tai istua pissisten laulukilpailun tuomarina. Sitten on tämä toinen, ja alkuperäinen rock’n’roll, joka siirtää vuoria, liikuttaa massoja, itkettää, naurattaa, tanssittaa, pelastaa ja antaa voimaa. ”From small things, mama, big things one day come.” Pitkään eläköön ja jaksakoon Bruce Springsteen ja The E Street Band. Rock’n’rollista ei tarvitse huolta kantaa, sehän ei kuole koskaan. KG

Tässä vielä kuullut biisit ja niiden järjestys: http://www.setlist.fm/setlist/bruce-springsteen/2013/hk-areena-turku-finland-7bd87ea4.html

Southside Johnny & The Asbury Jukes (us) @ Tavastia, Helsinki 01.08.2012

Southside Johnny sai kasteessa nimen John Lyon vuonna 1948, ja 70-luvun alussa kaverikseen muutaman itsensä kaltaisen, lahjakkaan jampparin. Häiskien nimet sattuivat olemaan Steve van Zandt ja Bruce Springsteen. Ja loppu on rockin historiaa.

New Jerseyn rannikkoskenen soulpäällikkönä ja koko liikehdinnän suunnannäyttäjänä Johnny jäi kuitenkin maailmanlaajuisessa huomiossa ja suosiossa aina kahden jo mainitun jalkoihin. Ilman Steven ja Brucen apua John Lyon ei ehkäpä olisi sitä mitä on nyt, mutta niin tai näin, puheen kohteena on yksi kaikkien aikojen kovimmista rocksolisteista (tiedetään, adjektiivit eivät ole viime päivinä olleet vaatimattomimmasta päästä, mutta minkäs teet).

Itse olin odottanut Johnnyn ja legendaarisen bändinsä The Asbury Jukes ensinäkemistä vähintäinkin 25 vuotta (nämä on aina niinkuin piirtäisi pitkää viivaa veteen). Ja sitten kun se tapahtuu, se tapahtuu Bruce Springsteenin ja The E Street Bandin ennätysvetoa seuraavana iltana. On tässä kestämistä. Edellisen illan maratonstondaamisesta oli edelleen selkä ja pylväät jäykkänä kuin Jyrin tiedättehän. Sielurievusta puhumattakaan tässä yhteydessä. Mutta mielelläänhän tälläista kestää.

Muutamia tuttuja kasvoja vilisi loppuunmyydyn Tavastian nopeasti dioksidoituvassa ja perspiroituvassa tungussa. Kaikki kovan linjan New Jersey-jäbät olivat tietenkin paikalla, olihan Johnnyn edellisestä Helsingin-keikasta jo peräti 19 vuotta. Mutta hyväähän kannattaa odottaa.

Keikka nytkähti käyntiin todella kovalla klassikolla, nimittäin ”This Time It’s for Real”. Mainio valinta 19 vuoden tauon jälkeen. Nykymuotoinen Asbury Jukes osoitti olevansa kova keikkakone heti alussa, onhan niin ettei NJ:n päälliköiden miehistöissä mitään kolmosdivarin hanuristeja pyöri. Vaikka bändissä on soittanut vuosien myötä niinkin mytologisia hahmoja kuin Bobby Bandiera (kitara), La Bamba Rosenberg (pasuuna) ja Eddie Manion (The E Steet Band, baritonisaksofoni), niin tämänhetkiset kiertuejäbät ovat hiukan tuntemattomanpaa kalustoa. Mutta hyvin silti puntti tutisi. Erityisesti Jeff Kazee Hammond B3:ssa ja Jeff Isley saksofonissa eivät häpeäisi missään seurassa. Show’ta jatkettiin muutamalla toissavuotisen ”Pills and Ammo”-albumin raidalla, eivätkä ne nyt täyteraitoja olleet, mutta valittettavan moni, ellei valitettavan kaikki, olivat kuitenkin paikalla kuulemassa niitä tärkeitä soulhittejä jo vuodesta 1976. Ja saatiinhan niitäkin; ”Talk to Me”, varhainen Springsteen-hitti ”The Fever”, ”Love’s on the Wrong Side of Town”  ja monet muut. Itselleni se kovin veto oli kuitenkin vääjäämättä Stevie van Zandtin kirjoittama ”Next to You” Southsiden huikealta  ”Hearts of Stone”-albumilta (1978), joka pitkäsoitto kuinka ollakaan puuttuu joka kerta, kun laaditaan kirjoja kuten 1000 Records to Listen Before You Die. Kuinka ollakaan. No, eipä niissä ole Big Countryakaan. (Eikä The Alarmia!)

Show’n intensiteettimittarina toimi Johnnyn ruutupaita. Mitä märemmäksi se kävi, sitä kovempi oli meno. Ja sitä vähemmän oli happimolekyylejä myöskään alhaalla yleisön haukottavana. Ja myönnettävä on, että vaikka olikin kuinka kova keikka, niin heinäkuinen työrupeama (kyllä, Keikkis tekee oikeita töitä) ja edellisiltainen aikamatka Stadikan sileällä otti veronsa. Mutta kun soulmusiikin valkoinen Seppo-setä sitten ensimmäiseksi encoreksi täräytti tiskiin omissa kirjoissani yhden historian kauneimmista rockrakkauslauluista eli ”Without Love” (ja yksi toinenhan niistä jo mainittiinkin eli ”Next to You”), niin kylläpä palkittiin ehkä oman keikoillapyörimishistoriani pisin odotus. Huimaa! Moni omilla listoillani ollut hitti jäi kuulematta, mutta jäipähän myös nälkää lentää Johnnyn ja bändin perässä vaikkapa jokasyksyiselle Amsterdamin tai Lontoon keikalle. Itselläni ylivoimaisesti soinein albumi on kuitenkin vuoden 1991 ”Better Days”, jonka senkin biisejä olisi vielä livenä kuultava. Kaivakaapa kyseinen kiekko kuunteluun, siinä tulee niin valtava määrä New Jerseyn talenttia, myyttiä ja mytologiaa yhteen, että hirvittää vielä 21 vuoden jälkeenkin.

Poistuin Stadin yöhön ja kohti hotellia pikimmiten, kun keikka oli paketissa, vain saadakseni ystäväsmieheltä multsarin puhelimeen, jossa kuva Johnnyn pääsylippuun raapaisemasta nimmarista. Ensi kertaan siis Johnny ja kiitos, että jaksoit odottaa…Otankin mukaani Amsterdamiin ”Better Daysin” C-kassun kannet.

Bruce Springsteen & The E Street Band (us) @ Olympiastadion, Helsinki 31.07.2012

Rockmusiikin kruunaamaton elävä kuningas, New Jerseyn saarnamies ja maailman paras yhä tuottelias rocklaulujen kirjoittaja Bruce Springsteen, tai puolen maailman kesken vain The Boss, soitti heinäkuun kauniiksi lopuksi viidennen keikkansa Suomessa. Itselle kerta nähdä Pomo oli kuudes, ja todistatte nyt arvon lukijat, kun raportoin kovimmasta koskaan näkemästäni Springsteen-vedosta. Ellei jopa kovimmasta koskaan näkemästäni keikasta. Lähellä on.

Astun seurueeni kanssa Helsingin urheilupyhätön tarmacille hiukan ennen iltaseitsemää. Ennakkoilmoitukset olivat antaneet ymmärtää, että soitto soisi klo 19. Kuitenkin jo ennen kuutta Pomo oli vetänyt viisi akustista biisiä ja jutustellut eturivin die-hard-fanien kanssa. Tämän menetin säästellessäni viimeistä jalkapariani, tiedossa kun kenttälipuilla oli seisoskelua minimissäänkin nelisen tuntia. Vaan emme tienneet kun läksimme seisoskelemaan silloin.

Tasan klo 19.50 Bruce ja bändi astelee lavalle. Ja aloittaa maailman parhaan rockbiisin, niistä joita Bruce ei itse ole ollut kirjoittamassa. Eli John Fogertyn ”Rockin all over the World”. Nyt on kova startti! Ennakkoveikkailut avausbiisistä sinne minne ne kuuluukin ja tukeva ote Conversella bitumiin. Maailman paras rockyhtye on lauteilla. Ilman välilänkytyksiä ”Night” ja useimmiten vasta setin loppupäässä kuultu ”Out in the Streets”. Saman tien selviää, että legendaarinen E Street Band on hirmuisessa vedossa ja että tänään voi odottaa mitä tahansa. Ja niinhän siinä sitten käykin.

Ensimmäinen henkilökohtainen tippa tirahtaa öögaan yleisön pahviplakaatilla toivoman ”Prove it all nightin” kohdalla. Näitä keikkoja odotetaan aina niin kauan, niin paniikissa ostetaan liput, niin sydän sykkyrässä säädetään muu elämä siihen asentoon, että näille pääsee. Eikä se simmukulma kuivumaan pääse. Pomo osoittaa seuraavilla vedoilla, että uuden ”Wrecking Ball”-albumin biisit eivät klassikkoseurassa kalpene. Bändi tuuttaa korkeaoktaanisempaa koneeseen ja keikka suuntaa uudelle tietämisen tasolle.  Kolme uuden albumin raitaa tänne alkupäähän, ryyditettynä Soozie Tyrellin tummalla viulusoundilla ja Charlie Giordanon haitarilla. Vuonna 2008 kuolleen kosketinsoittaja Danny Federicin perintö on hyvissä käsissä.

My City of Ruins” albumilta ”The Rising” saa vuoron olla se pitkä suvantobiisi, jossa Bruce todistaa jälleen kerran olevansa myös itseironinen hengellinen johtaja, saarnaaja, pastori. Katse luotuna lavaan Pomo tassuttelee edestakaisin, sanan väkevyys pitää liikkeessä. New Jerseyn mies johdattaa 43 000 ihmistä Jordan-virran rantaan, ja nyt on enää jokaisesta itsestään kiinni, miten valkein vaattein siitä heilahdetaan yli.

Upeasti sovitetut ”Does this Bus Stop at 82nd Street?” (yleisön toive) ja ”Be True” jatkavat rauhallista suvantoa, mutta ”Jack of All Trades” kitaristi Nils Lofgrenin upealla soololla ja Brucen pelastusarmeijarummulla nostavat keikkaa jälleen pykälää sfäärimpään. Huikean kaunis luenta ”Downbound Train”-biisistä ja sitten lähtee Nils kitaroineen lentoon. ”Because The Night” on tällä kertaa se biisi, jossa yksi rockin historian arvostetuimmista kepittäjistä päästää itsessään perkeleen irti. Aiemmilla rundeilla olen nähnyt Lofgrenin huikean aavetanssin Murder Incorporatedissa ja Youngstownissa, ja tämä on saman sarjan jatkumoa.

Erityismaininnan Stadikan illassa saa videoscreenien ohjaaja, jolla on homma erittäin hallussa. Tyylitajua ja nopeutta, kamerat koko ajan oikeassa paikassa, juuri siellä missä odottaa ne näkevänsäkin. Yhtään kuvaa paniikissa etsivää kameraa ei tarvitse leikata sisään. Ei pärjäisi tänään täällä se hesseli, joka suti Metallican taannoisella hiekkakenttähölmöilyllä.

Yleisö on aivan lavanedustaa lukuunottamatta ollut jäyhää, ainakin kentän näkökulmasta nähtynä. Mutta Pomohan tietää, mistä naruista suomipossea kannattaa nykiä. Eli kyllä ne on ne ”Rising”- ja ennenmuuta ”Born in the USA”-albumien raidat. Surullista on se, että jengi on aina jälkimmäisenä mainitun albumin nimibiisin kuullessaan aivan mehuissa, sukupolvestakaan oikeastaan riippumatta. Toki Brucen läpimurto Suomessa tuolla ”USA”-platalla tapahtui, mutta kun edelleen tuntuu että liian harva edes ymmärtää biisin sanomaa. Itseä on aina häirinnyt se Tomas Ledin at Popkalaset-tunnelma, kun Pomo soittaa ”USA”:n biisejä. Mutta ongelma on tällä puolella, ja jos mainittu väki saa lompakollaan äänestettyä Brucen poikkeamaan varsin kalliitta kiertuepoikkeamia Suomessa, niin meikä on messissä.

Tällä kohtaa keikkaa uuden kiekon upea merirosvopoljentoinen ”Shackled and Drawn” nostaa itsensä jopa koko keikan kovimmaksi tulkinnaksi, tai yhdeksi niistä. Koko amerikkalainen musiikkiperimä on hallussa, E Street Band käy kuin valtava kone ja etenkin torvisektio on hillittömässä lyönnissä. Sen nimekkäimipinä hahmoina itse Eddie Manion (ex-Asbury Jukes ja Seger Sessions Band), monissa liemissä keittynyt baritonisaksofonisti, sekä viime vuoden kesällä menehtyneen Big Manin eli Clarence Clemonsin veljenpoika Jake. Eipä ole omppu kauas pudonnut puusta, Jake töräyttää kuin setämies ennenvanhaan ja ihanaa on se, että kaverin sukunimellä ei lavalta hehkutella yhtään, mies tulee hädintuskin esitellyksi. ”Dancing in the Dark”-biisin loputtoman pitkä saksofonisoolo panee haukkomaan henkeä ja osoittaa, että Jake kuuluu joukkoon ja elämä jatkuu mitä huimimmalla tavalla. Puhallinporukasta erottuu myös trumpetilleen paljon soolotilaa saava Curt Ramm.

Juuri kun luulee, että kierroksia ei enää voi nostaa, että paremmaksi tämä ei voi enää mennä, aloittaa Bruce järisyttävänkauniin balladiversion ”Back in your Arms”-biisistä (joka neljän muun laulun ohella kuullaan tällä kiertueella ensimmäistä kertaa). Ja kuinka tyylikästä onkaan lopettaa varsinainen setti ”Land of Hope and Dreamsiin”. Kerro meille Bruce. Joskin varsinaisen setin ja encoreiden raja on Springsteenin tapauksessa aina häilyvä. Ja erityisesti tänään.

Keikka on nimittäin hädin tuskin puolivälin ylittänyt. Pitkä puhe pohjustaa maagista ”We are alive”-biisiä, Bruce kertoilee lapsuudestaan ja suhteestaan kuolemaan. Sitä Bruce on lähellään nähnyt viime vuosina aika paljon, nimittäin kuolemaa. Suru vanhentaa, ja kyllä mieli tekisi sanoa, että Pomon olemuksessa on useampi vuosi plussaa sitten viimenäkemän. Periaatteessa keikka olisi voinut loppua kolmeen encoreen ja jos johonkin, niin ”Born to Runiin”. Mutta ei. The E Street Band tankkaa metanolia koneeseen ja jauhaa käsityskyvyn ylittävällä voimalla ja energialla historiansa ennätyslukemat tauluun, keikka kellottaa hillittömät 4 tuntia ja 10 minuuttia (www.backstreets.com-sivuston mukaan 4″05, mutta ennätys yhtä kaikki). Kerrankin Helsinki ja me kaikki olemme mukana tekemässä rockhistoriaa. Selkä huutaa hoosiannaa, jalat liikkuvat halvausta uhmaten, mutta tämä kaikki on erittäin kannattanut. Tämä oli pakko nähdä, täällä tänään(kin) oli pakko olla. ”Tenth Avenue Freeze Out” ja hiljainen hetki Clarencen muistolle. Ja Jake, pikku-C., tuuttaa sydämensä kyllyydestä. Isot saappat on täytetty. Vielä ”I don’t wanna go home”-biisin (Brucen ja Stevie van Zandtin duetto) aikana odotan lavalle Southside Johnnya, mutta olisihan se ollut jo liikaa. Sen sijaan vierailevaan komppikitaraan saadaan loppumetreillä (no, loppusatasilla) itse Jon Landau, Springsteenin pitkäaikainen luottomies-tuottaja. Koko keikka loppuu lopulta enedestiedäkuinkakauankestävään ”Twist and Shoutiin”. Pomo ei sano lopuksi ”see you next time”, mutta en anna sen nyt häiritä ennätysten iltaa. Kiitos ja kunnia. KG

NÄMÄ KUULTIIN VARSINAISESSA BÄNDISETISSÄ:

Rockin’ All Over the World
Night
Out in the Street
Loose Ends
We Take Care of Our Own
Prove It All Night (’78 intro)
Wrecking Ball
Death to My Hometown
My City of Ruins
Does This Bus Stop at 82nd Street?
Be True
Jack of All Trades
Downbound Train
Because the Night
Lonesome Day
Darlington County
Light of Day
Shackled and Drawn
Waitin’ on a Sunny Day
Back in Your Arms
The Rising
Badlands
Land of Hope and Dreams
* * *
We Are Alive
Born in the U.S.A.
Born to Run
Detroit Medley
Glory Days
Dancing in the Dark
Tenth Avenue Freeze-out
I Don’t Want to Go Home
Higher and Higher
Twist and Shout

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: