Little Comets (uk), Oceanography (us), Sea Knight (us) @ Cafe du Nord, San Francisco, US 25.08.2013
Elää yleinen uskomus, ettei länteen päin lentäessä altistu jetlaakille eli lentouupumukselle. Avuton väittämä. On aivan sama, jääkö yö välistä, vai venyykö Suomessa aloitettu päivä 27-tuntiseksi ja loppuu vasta 14 tunnin lentokoneessa lusimisen jälkeen tarujen San Franciscossa. Jonne siis lyhyt työkomennus tällä kertaa heitti. Saavutettua olotilaa ei helpottanut amerikanmotellin pihassa ensimmäisenä yönä käyty pidätystilanne, jonka hetken luulin kääntyvän tulitaisteluksi. Mutta ei, narkkarit tyytyivät vain huutamaan tunnin aivojaan pihalle. Ja kun nyt sitten näin pitkälle oli päästy, piti toki ankarasti valvoneenakin rynniä tutkimaan maailmankaupungin keikkaskeneä heti työpäivän paketoiduttua.
Toisaalla kaupungissa suomipojat tikkasivat hurmeista nopeusmetalliaan, mutta kuinka olla, keikka oli ennalta loppuunmyyty. Joten valinta osui Ruotsi-Amerikka-yhdistyksen tanssihaaliin, jonka alakerran rockluola tunnetaan nimellä Cafe du Nord. Paikka on valittu parhaaksi alle 400 henkeä vetävistä San Franciscon pikkuklubeista hiljattain, enkä ihmettele yhtään. Tummaa ja punaista, puuta soundia akustoimaan, nopea baari, ystävällinen henkilökunta ja hyviä paikallisia aleja hanassa. Riittävästi tilaa seisontakatsella bändiä, mutta myös istumaan halukkaille muutamia reunuspöytiä. Juuri tällaisen klubin voisin itsekin perustaa. Sitäpaitsi 1907 avatussa tanssihaalissa pääsee siirtolaisaikojen tunnelmaan, niihin vuosiin kun nyt jo moneen kertaan alasajettua hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettiin mm. pohjoismaisten selkänahkapankkien voimin.
Illan aloitti nuori ja paikallinen bändi Sea Knight. Ja vaikka nimi sopisikin paremmin ehkä mertensuojelujärjestön kumiveneelle, niin ei nimi bändiä pahentanut nytkään. Jumalattoman kovat pohjalukemat löi illan tauluun Sea Knight. Kitarassa ja laulussa kaunis tumma Linda, joka käsitykseni mukaan vastaa biiseistä. Upea sekoitus voimakkaalla kädellä soitettua brittipoppia ja ambientimpaa puolta americanasta. Näistä kuullaan vielä, jos minulta kysytään, ja jos maailma on hetken oikeamielinen. Mikäli itsellä olisi levy-yhtiö pöytälaatikossa, sopparit olisi kirjoitettu jo ennen hien kuivumista. Laulaja-Lindan keskittyminen omien biisiensä tulkintaan kertoo oikeasta asenteesta, jolla voi päästä pitkällekin. Ja treenikämpälläkin oli muistettu käydä. Varsinkin soolokitaristi Patrickilla oli väline erittäin hallussa ja siinä kauniissa päätöstsibaleessa kaveri ulvotti kuin Kai Latvalehto aikoinaan. Jos on hetki aikaa, kuunnelkaapa tästä näyte orkesterin bandcamp-sivulta, jos nyt siis ketään kiinnostaa, ja muistakaa että tämä on treenikämppädemo: http://seaknight.bandcamp.com/track/silver-lining
Seuraavaksi lavalle asteli hemmo, joka (mikäli teknisesti mahdollista) olisi voinut olla Tom Waitsin ja Buddy Hollyn poika. Bändin nimi oli, ja on yhä, Oceanography, ja vaikka se nimenä kuulostaakin otelautaan (jos kohta kengänkärkiinkin) tuijottelulta, siitä ei ollut kyse. Nokkamiehen nimi on Brian Kelly, ja biisinkirjoituskynä pysyy kädessä. Eikä siinä kaikki, kaveri kuulostaa Ian McCulloughilta, muistattehan, Echo & The Bunnymen. En saata ottaa kunniaa tämän vertauksen keksimisestä itselleni, moni muu on sanonut samaa. Yhteys on ilmeinen, myös musiikillisesti. Ja hyvä yhteys onkin, puhutaanhan yhdestä kautta aikain parhaasta brittibändistä. Silti Kelly trioineen seisoo omillaan, ja sekoittaa 90-luvun brittipoppia ansiokkaaksi keitokseksi saman aikakauden amerikanvaihtoehtorockin kanssa. Kiehtova sekoitus kuulostaa yhtäaikaa Glasgow’lta ja Seattlelta. Nämä kannattaisi nyt jonkun valveutuneen promoottorin tuottaa vaikka Tampereen Lost in Musiciin. Ens vuonna, jooko? Spotifysta löytyy bändin parikin EP:tä. Jos hermoja on vain yhteen, suosittelen viimevuotista ”Parachutes of Plentya”.
Voiko ilta enää parantua tästä? Näköjään. Odotettu pääakti Little Comets tuli, ja tulee vielä tänäänkin, Newcastlesta tai Tynen alueelta pohjoisesta Englannista. Ja yhtäkkiä tanssihaali olikin kuin nuijalla lyöty, opiskelijoita ja jo rouviintuneita tyttöjä, sekä ihan selvästikin ”niitä ihania” katsomaan raahattuja poikaystäviä. Aika kova laji, olla suhteellisen tuntematon rokkibändi Euroopassa, ja vetää San Franciscossa liiteri turvoksiin. Mahtavaa. Kitaristi-laulaja Robert Colesin johtama poikaporukka onnistui kuulostamaan todella monelta, ja todistamaan etteivät White Lies ja Ahab ole ainoat viime vuosien todella kovat brittibändit. Yhdysvaltain länsirannikolla osattiin sanat ulkoa, ja monet olivat nähneet bändin selkeästi ennenkin. Eli, milloin nämä tuotetaan Suomeen? Pitääkö tämäkin itse tehdä? Ja hei, ette ikinä arvaa, mutta onnistun vetämään tähän nyt Big Countryn ja Stuart Adamson-vainaan. Kyllä. Little Cometsien(kin) biiseissä kuuluu Stuartin perintö, sekä kitaristina että biisintekijänä, myöntää pojat sitä sitten eli ei. Kuunnelkaapa vaikka ”Adultery”-avausraita bändin esikoisalbumilta ”In Search of Elusive Little Comets” (2011). Suomenkeikkaa odotellessa siis.
San Francisco antoi itsestään pelkästään positiivisen kuvan heti kärkeen. Aurinkoa, odotettua vahvempaa kahvia, ystävällisiä amerikkalaisia ja laaturokkia. Tästä on hyvä jatkaa. KG