Mark Olson (us), Ochre Room @ Korjaamon Vintti, Helsinki 08.06.2014
Billy Bragg kävi kulmilla. Ja on edelleen näkemättä. Viikonlopun ponnistelut kotitalon betoniportaiden (sittemmin onnistuneeksi) piikkaukseksi, vei miehestä parhaan terän, ja yksi läntisen maailman merkittävimmistä elossaolevista lauluntekijöistä oli, jälleen kerran, pakko jättää näkemättä. Mutta takaanpa, että meidän talossa on uudet portaat, ennenkuin Billy Bragg seuraavan kerran soittaa Suomessa. Sitä kohti.
Suomessa nyt kuitenkin onneksi juoksee kovan luokan lauluntekijää, joten onnistuin vähän niinkuin korvaukseksi vääntäytymään Helsingin Etu-Töölön Korjaamolle, kun tarjolla oli muuan Mark Olson Minneapolisista. Olson oli perustamassa The Jayhawks-yhtyettä vuonna 1985 ja oli sen keskeinen laulunkirjoittaja kymmenisen vuotta. Se toinen keskeinen oli, ja on, tietenkin Gary Louris, joka edelleenkin johtaa nyky-Jäykkäreitä. Yhdessä herrat ovat kynäilleet kestävimmän osan bändin tuotantoa. Bändin, jonka merkitystä uudistajana ei pidä vähätellä. Tiedän monia, joille Jayhawks on ollut tyyppimerkintää ”maailman kovin bändi”. Itselleni ei, mutta merkityksen ymmärrän.
Mutta Mark Olson on paljon muutakin, kuin mies Jayhawkseista. Muutama ylistetty sooloalbumi, yksi duettona Lourisin kanssa (joka sessio johti sitten miesten yhteispaluuseen Jayhawksien kanssa) ja peräti seitsemän pitkää kiekkoa The Original Harmony Ridge Creekdippers-yhtyeen kanssa. Nimihirviöorkesterin toinen kantava voimahan oli Olsonin ex-rouva Victoria Williams, upea lauluntekijä omillaankin.
Nyt Olson kiertää sen sijaan duettona nykyrouvansa kanssa, viehättävän ja upeaäänisen norjalaisen Ingun Ringvoldin kera. Parisuhteen laadukkuus, ja ilmeinen tuoreuskin, kuului illan ohjelmistossa ja välispiikeissä. Ringvoldille oli ensinnäkin annettu sovituksellista tilaa paljon, ja toisaalta myös Olson biisejä spiikatessaan muisti mainita vaimonsa ja heidän tarinansa suorastaan monta kertaa. Kuultiin lauluja Olsonin kummaltakin sooloalbumilta, ja toki myös Creekdippers-kauden biisejä.
Illan parhaiten ehkä kulkivat kuitenkin vuoden 2010 sooloalbumin nimiraita ”Many Colored Kite”, suorastaan häkellyttävän kaunis biisi. Sekä, kuinka ollakaan, Jayhawksien esikoisalbumilta (1986) kuultu klassikko ”People in This Place on Every Side”.
Olsonin kitarointi ja tulkinta sai Ingunin perkussioista ja stemmalauluista merkittävää lisäkipinää. Ringvold on sananmukaisesti multi-instrumentalisti, ja lauluntekijä myös omillaan. Aivan hirveästi en myönnä Olsonin keikasta ns. saaneeni irti, ja tämä ei lainkaan johdu Olsonista rouvineen. Vaan yksinkertaisesti siitä, että en koskaan ole oikein oppinut syttymään Jayhawkseille, enkä siten tunne Olson-mytologiaa kovinkaan hyvin. Eikä nyt mistään edellytyksestä edes puhuta, mutta kyllä tietty pikku pärähtäneisyys miehen merkittävään äitibändiin olisi illasta nauttimisessa avittanut. Myönnän olleeni liikkeellä silkasta uteliaisuudesta, rockhistoriafriikkiyttäni ja hyvän musiikin takia.
Illan todellinen yllättäjä, ja oikeastaan itselleni jopa äskenmainituista syistä, pidemmän korren vetäjä, oli lämppäriaktina toiminut tamperelainen Ochre Room. Tai oikeastaan sen 6-henkisestä kokoonpanosta kasattu akustinen trio. Ochre Room bändinä on jo pitkään pitänyt nähdä, siksi paljon hyvää olen orkesterista kuullut. Ja nimenomaan, ei ehkä niinkään rocktoimittajien tyhjäpäisenä hehkuttamisena, vaan enemmänkin alhaalla tuolla kaduilla. OR soittaa Jayhawksien hengessä, joten valinta lämmittelemään Olsonia ei tietenkään sattumaa ollut. Solisti Lauri Myllymäki tunnustikin esikuvallisuuden ja kertoi trion jännittäneen Olson-slotteja vallan paljon. Jännitys ei kuitenkaan kuulunut soitossa, vaan kenties herkisti sitä entuudestaan. Herkkyys on nimenomaan tämän bändin hienous, tai oli nyt ainakin täällä tänään. Kahdella kitaralla mentiin, satunnaisella huuliharpulla, sekä maltilla ja mausteeksi Minttu Tervaharjun viiltävän kauniilla stemmalaululla.
Paitsi moderni americana, Ochre Roomin materiaalista kuuluu englantilainen elektroninen folk (mitä ikinä tälläkään tarkoitan), ja se on hienoa perimää se. (Enkä ala nyt tähän väliin vouhottamaan Stuart Adamsonista, vaikka paikka olisi, ja mieli tekisi..). Ochre Room on upea sekoitus Amerikan Yhdysvaltain ja Britannian musiikkiperintöä. Siksi OR onkin Suomen Ahab, enkä puhu nyt saksalaisesta doom metaljyrästä, vaan lontoolaisesta Ahabista, joka erittäin valitettavasti laittoi pillit konkreettiseen pussiin tämän vuoden alussa. Bändi oli oleva brittiläisen folkpohjaisen rockin seuraava maailmannimi, mutta valitettavasti ei ole enää. Toivotaan, että OR voisi oikeasti lyödä maailmalla läpi. Niin kuuluisi tapahtua, ja kaikki edellytykset on olemassa. Ottakaapa kuunteluun vaikka, jos nyt ketäkuta kiinnostaa, ”Evening Coming In”-albumin (2012) raita ”Blue Ribbon”, joka Vintinkin keikalla kertakaikkiaan komeimmin soi. Mahtavaa Ochre Room, yritän nähdä bändikeikan pian.
Korjaamon kolmesta salista olin rockinkuuntelutarkoituksissa ehtinyt aiemmin tsekkaamaan katutason Vaunusalin ja Kulmasalin, ja molemmat hyviksi todennut. Nyt vasta pääsin kuitenkin korkkaamaan yläkerran piskuisen Vintin. Joka osoittautui intiimisti mainioksi tilaksi juuri tämäntyyppisille, akustisille illoille. Hieno tila, upeasti restauroituna ja muokattuna, tämä voisi olla keikkapaikka jopa jossain ihan muualla kuin Helsingissä. Hulppeat lisäpisteet sille, joka on suunnitellut paikan lavavalot. Länteen laskeva aurinko jatkuu illan hämärtyessä saumatta lavan lämpimillä valoilla. Jotain itsekin valaisemisesta tiedän, ja aina stikkaa silmään, kun homma on ajateltua. Mainio uusi keikkapaikkalöytö siis tämä Vintti.
The Jayhawks tulee muuten Helsingin The Circukseen heinäkuun 9.pvä. Mark Olson ei siis nykykokoonpanossa soita, mutta paikalla kannattaa olla silti. Saas nähdä jos vaikka itsekin. KG