Härkärock 2025: Guitar Slingers, The Milestones, Aged and Confused plays Led Zeppelin, Scarlet Letter, Southern Fruits @ Verkatehdas, Hämeenlinna 30.08.2025
Kesällä 2024 ilmaantui Hämeenlinnan tapahtumakarttaa piristämään ja runsastuttamaan ensimmäinen Härkärock. Rootsmusiikkiin, bluesiin, southerniin, countryyn, rockabillyyn ja muuhun rehtiin meininkiin, oikeilla soittimilla soitettuun musiikkiin keskittyvä tapahtuma oli ekana kesänä yksipäiväinen, esiintyjinään mm. Black Devilsien Hurriganes Show, harvoin keikkaileva Ronski Gang, ja brittilegendan muistoa ylläpitävä, nykymuotoinen Dr.Feelgood. Kesälle 2025 sisäfestarin paikka säilyi samana, eli Verkatehtaan maailmanluokan konserttisali täytettiin juurimusiikilla, ja ajankohdaksikin näytti ankkuroituvan haastava ja tapahtumarikas elokuun ja kesän viimeinen superviikonloppu. Ja rohkeasti tapahtumaa järkkäävä Hämpton Roots Music and Culture-yhdistys päätti kokeilla tällä kertaa kaksipäiväisen happeningin kantavuutta. Festarin täkyksi ei kuitenkaan tänä vuonna saatu ulkomaan artisteja, tarina ei tosin kerro yritettiinkö edes. Mutta pari kotimaista isoa nimeä paikalle saatiin, ja pelkästään niiden perusteella olisi paikalla pitänyt olla enemmänkin väkeä, kuin mitä Verkatehtaan väljissä tiloissa nyt nähtiin. Mutta pidothan ei aina välttämättä väkimäärällä parane, Härkärockin kakkosvuosi oli järjestelyiltään, tunnelmaltaan, meiningiltään ja kattaukseltaankin lopulta erittäin onnistunut tapahtuma, vaikkakin itsellä oli mahdollisuus tällä kertaa suhtautua vain jälkimmäiseen juhlapäivään eli lauantaihin.
Perjantaina Verkatehtaan salin lavalla oli nähty rockabillypartio Shoebox Revue, Rackdoll, Tampereen Springsteen-tribuutti The Ghost of Bruce and The E Street Band, sekä Stadin pitkän linjan blueshybridi The Balls. Lauantai-ilta sensijaan oli ohjelmistoltaan kaksi tuntia ja yhden bändin verran pidempi, sekä ehkäpä muutenkin useamman naksun kiinnostavampi, selkeä pääilta kuitenkin. Lauteille kun oli hankittu keikkaelämään muutaman vuoden tauon jälkeen paluuta tekevä ja väkevistä, perspisistä keikoistaan tunnettu The Milestones ja Suomen paras AOR-bändi (ja tämä on omissa sanakirjoissani ainakin hyvinkin positiivinen ilmaus) koskaan, jo 1990-luvun alussa perustettu Guitar Slingers, joka tänä vuonna juhlii esikoisalbuminsa 30-vuotista taivalta, ja joka sekin keikkailee sen verran harvoin, että aina kun tien päälle jalkautuu, paikalla kannattaisi olla. Illan täydensivät paikallisjamppojen pikahälytyksellä lauteille saatu taitava ja näkemyksellinen coverbändi Scarlet Letter, Led Zeppelin-tribuutti Aged and Confused, ja iltapäivän avaaja, sekä ehdottomasti päivän kovin yllättäjä, helsinkiläinen Southern Fruits.
Lavalle peräti 12 muusikkoa jalkauttanut Southern Fruits oli ainakin itselle ennen Härkärockin iltaa tuikituntematon, southern rockin (kuinka ollakaan) nimiin liputtava porukka. Vain ohuesti olin ehtinyt ennakkoon tutustua bändin levytettyyn tuotantoon. Mutta herra mun vereni, kuinka kovan kolmevarttisen bändi toimitti aitoa, aidosti etelänmakuista southernia. Missä näitä on piiloteltu? Milloin nämä näkee uudestaan? Hillitön meininki, jo siitä lähtien, että eihän tämänkokoista bändiä ikinä näe missään, ellei lajityypin nimi ole big band. Ja nyt ei ollut. Kaksi solistia, kolme kitaraa, basso, banjo, kiipparit, kahdet rummut (kyllä!), perkussiot ja lap-steel. Ja vielä kysyn, miten on mahdollista, että en ole ikinä nähnyt yhtään huonoa, kahdella rumpusetillä operoivaa bändiä?
Vuonna 2013 perustettu ”Stadin isoin rokkibändi” julkaisi esikoissinkkunsa ”Polar Blues Night” 2019, tänä vuonna pari lisää, ja aivan näillä näppäimistöillä pitäisi uunituoreen esikoisalbumin olla kuultavissa. Ja jos bändin reipas meininki ja iso soundi ei välttämättä ihan ole tullut levyiltä täysin läpi, niin vaikeassa klo 16.30 Härkärockin avausslotissa tuli. Mieletön veto, vaikka salissa oli vain parikymmentä kuulijaa tässä vaiheessa. Pekka Kastarin ja Oona Kavaston upea laulu, yhdessä ja erikseen, riittävästi kitaroita ja sovituksellisia koukkuja, mutta myös lajityypissään täysin etelänklassikoiden rinnalla häpeilemättömiä biisejä. Ja mahtavaa, että vaikka bändi on harjoituttanut oman matskun ohella Skynyrdia ja Allmanin veljeksiä keikkasettiin, Hämeenlinnaan tultiin paahtamaan omia biisejä. Joista esimerkiksi lap-steel-kitaristi ja huuliharpisti Jussi Linkolan veretseisauttava ”Hard and Heavy Rain” on osastoa säveltäkää perässä. Mainittu biisi, Linkolan itsensä toimittamalla lap-soololla ja Kastarin upealla tulkinnalla, lunasti pelkästään olla paikalla. Southers Fruitsien tuomisesta Hämschesteriin jo yksistään Härkärockille iso sulka hattuun, tai kalloon. Fruitsien turhankin lyhyeltä tuntuneen setin muita huippuhetkiä olivat Pekka Kastarin kirjoittama ja banjolla ryyditetty ”My Part of Town”, Oona Kavaston väkevästi laulama (jösses mikä ääni) ”Over By Now” ja setin päättänyt, jotenkin havanablackisti polkenut tämänkesäinen sinkkubiisi ”Noble Liquor”. Ja kun lavalla on riittävä määrä kitaroita, voi soolonkin soittaa tuplana, tätäkään ei kuule ihan joka ehtoo. Southern Fruits on nähtävissä seuraavaksi ainakin Vantaan Skenesalissa lokakuun 25.pvä, seuranaan niinikään todella kova Petrolbreath, suositus on erittäin lämmin.
Seuraavaksi piti esiintyä paikallishämeenlinnalaisen Tshernobyl Cafen, mutta jonkinmoinen nimeämätön tapaturma oli kohdannut bändiläistä, eikä soitto onnistunut. Paikkaamaan hälytettiin paikallishämeenlinnalainen cover-bändi, nelimiehinen Scarlet Letter. Mutta ei mikä tahansa coverbändi, nimittäin vaikka ainakaan itse en cover-tai edes tribuuttibändejä juurikaan harrasta, niin jos jonkun kotimaisen coverbändin jopa ihan haluamalla haluaisin nähdä uudestaan, se voisi aivan hyvin olla Scarlet Letter. Tai todennäköisesti jopa on. Janttereiden tyylikkäät ja mietityt valinnat suosikkibändiensä kataloogeista ja niiden hyvin tyylitajuiset, raskaskätiset sovitukset tuottivat yllättäen erinomaisen laadukkaan vetäisyn, jota olisi voinut pidempäänkin yytsiä. Hommaa ei häirinnyt edes solisti-kitaristin hyvinkin kesken oleva flunssa ja ilmeisesti esiintyminen kuumeessa. Ja kuinka onnekas paikallinen coverbändi oli päästessään soittamaan Verkatehtaan maailmanluokan soundilla, orkesteri kuulosti aivan jäätävän hyvältä soittaessaan mm. hyvin raskaan ja ZZ Topin psykedeelisemmältä hetkeltä kuulostaneen Beatles-coverin ”Come Together”, ja vieläpä jo mainitun, itsensä ZZ Topin ohjelmistosta yhden taatusti haastavimmista biiseistä versioida, upeasti murjoneen ”Rough Boyn”, johon bändi tyylikkään 45-minuuttisensa päätti. Hienoa toimintaa Härkärockin taustayhdistykseltä, antaa mahdollisuus myös paikallisille soittajille. Vaikkakin tässä kohtaa, tai ehkäpä missä tahansa kohtaa iltaa, kaksi perättäistä coverbändiä meni ainakin omille kuulosijoille hieman jöötiksi, mutta kumpikin toki toimitti osuutensa korkeimmalla mahdollisella laadulla.
Mainiosti ja itseironisesti itsensä nimennyt Aged and Confused ei ole mikä tahansa tribuuttibändi. Ensinnäkin, se on valinnut nimensäkin velvoittamana soittaa pelkkää Led Zeppeliniä, joka sinänsä on aika uskalias apaja lähteä kalastelemaan. Toisekseen, bändillä on solistivastuussa itse Tipe Johnson (ex-Gringos Locos, ex-Leningrad Cowboys, Megasnake, Apocalyptica), eikä näitä eepoksia ihan kuka tahansa kykenisikään luikauttamaan. Mutta bändillä on myös soittohommat kunnossa, vaikka miehistö ei mitään erityisen tunnettua alalla olekaan. Vaikutuksen teki erityisesti Caius Treuthardtin sävykäs bassottelu. Scarlet Letterin kunniaksi on sekin sanottava, että Hämeenlinnan jamppojen mainion vedon jälkeen, alkoi toinen coverorkka peräjälkeen tuntua kuin hiukankaan kivettyneempi aamupuuro, syötävä on että jaksaa, mutta heikommin kykenee. Aged and Confused soitti upean keikan, ja sitä upeammin, mitä klassisempaa Zepukkaa käsiteltiin, mutta omilta conversensijoilta meni vähän ohi. Ikinä kun en ole mikään zeppeliinifani ollut, enkä oikein bändin yliarvostusta koskaan sisäistänyt. Komeimmin lähtivät ”Immigrant Song” (kuinka ollakaan), ja yllättäen myös biisinä vuosikymmenien puhkinylkyttämä ”Stairway To Heaven”. Jos ette ikinä ole nähneet Led Zeppelinia livenä, ja harva varmaan on, nämä kannattaa ottaa tutkaimen alle. Ja hei, puheen ollen Johnsonista, Gringos Locos saisi tulla takaisin, kaikki keskeiset soittajat on edelleen aktiivisia ja hyvässä tämmingissä. Härkärock 2026?
Seuraavaksi, pienen rouduutauon jälkeen, lavan otti haltuun, niinkuin nykyään muodikkaasti sanotaan, Suomen kaikkien aikojen paras AOR-bändi Guitar Slingers. Bändihän perustettiin jo aivan 1990-luvun alussa, aktiivisin kausi oli 94-99, jona aikana Slingers julkaisi hengästyttävästi viisi albumia. Sittemmin bändi on keikkaillut harvakseltaan, on ollut muita kiireitä, solisti Jore Marjarannalla on ollut oma soolouransa, samoin kitaraässä Ben Granfeltilla, jota pitivät kiireisenä myös vuodet maailmalla Wishbone Ashin kanssa. Orkesteri aloitti väkevästi ”Here We Are Againilla”, kuin kuitatakseen, että tässä sitä edelleen ollaan. Slingers oli kaksi iltaa aiemmin soittanut esikoisalbuminsa virallisen 30-vuotisjuhlakeikan Helsingin On The Rocksissa, ja Marjaranta kertoi bändin soittaneen siellä tunti ja 50 minuuttia, nyt Verkatehtaalla puristettiin tuotannon paras osa tasan tuntiin. Kakkosena kuullun ”Dreamsin” kohdalla tuli mieleen, että nyt soitatetaan bändiä liian kovaa, soundin kustannuksella. Pikku hiljaa soundi parani Slingersien setin edetessä. Yksi bändin tunnetuimmista covereista, tyylillä ja maulla tehdyt lainat kun ovat aina olleet iso osa Guitar Slingersien matkaa, eli Moon Martinin ”Bad Case of Loving You” soi tanakasti, ja sen lopussa Seinäjoen Mark Brzezicki, joka paikkaan ehtivä ja venyvä Kai Jokiaho sai muistettavan ja hienon soolotilan. Olin itsekin odottanut Slingersien keikkaa aika tavattoman monta vuotta, ja mahtavasti lunastui, mutta yksi keikan mielenkiintoisimmista asioista oli ehdottomasti puolessa miljoonassa liemessä keitetyn Jokiahon työskentelyn seuraaminen.
Slingersien setin upeimpia hetkiä oli kuulla heartlandisti rullaava ”Break Away”, jossa Marjaranta tarttui akustiseen kitaraan, ja Granfelt ulvotti illan komeimman soolon. Funkahtava, hieman jopa Extreme-henkinen jynkky ”I Can’t Dance”, jossa varsinkin Vesa Kääpän alakertainen basso pääsi oikeuksiinsa mouruamaan, ja Jokiahon peltiherkistelyillä alkanut varhainen Marjaranta/Granfelt-raita ”This is Forever” lunastivat aivan viimeistään tähän harvinaislaautuiseen vetoon kohdostuneet ennakko-odotukset. Soitettiin toki ”Baby It’s Alright”, jonka levyversion muuten äänitti muuan Timo Nikki aikoinaan Kouvolassa. Marjarantakin muisteli tätä spiikissään ja totesi samalla, että nyt on tässä talossa tällä hetkellä kaksi Peer Guntin entistä roudaria yhtä aikaa paikalla, hän ja talon tekniikassa työskentelevä äänimies Hukkanen. Guitar Slingers hoiti tunteroisen keikan komeasti himaan, ja jätti nälkää nähdä itsensä uudelleen. Setin päätteeksi kuultiin todella komea ”Freedom Day”.
Henkilökohatisesti voin todeta, että Härkärockin 2025 pääesiintyjä itselle oli Guitar Slingers, ja lopuksi oman tuntisensa sinänsä laadukkaasti ja äärimmäisen energisesti jyskinyt The Milestones ei ihan täpöillä onnistunut jostain syystä sytyttämään. Kahden coverbändin kokeminen alkuillasta peräkkäin oli syönyt keikkakävijän mielenkiintoa ja jaksua, ja muutenkin bändien järjestys olisi saanut olla kuten tapahtuman ennakkomainonnassa, että Slingersit olisivat päättäneet illan. Tarina ei kertonut, miksi järkkää vaihdettiin. Ottamatta mitään pois paluuta keikkalavoille tekevältä Milestonesilta, en ollut juuri tänään, tässä ja nyt tuiminta kohderyhmää. Nimittäin keikka oli todella hyvä, bändin veto oli suorastaan huikea, sen tunnistaa aina, vaikka oma jalka ei välttämättä kontrolloimattomasti vipattaisikaan. Olavi Tikassa bändillä on karismaattinen, kovan luokan solisti, keppipartio on erittäin kunnossa ja takalinjoilla Tommi Manninen mäiskii niin, niin että harvoin näkee. KItaristi Tomi Julkusen sanoin ”tompettymainen” ”The Lonely Road” rullasi ehkä setin parhaiten, sen kun oli hiukka keveämpi ja ilmavampi veto muutoin aika tiukassa tuntisessa. Milestones on näitä tärkeitä 90-luvun suomibändejä sekin, joka on jo pitkään ollut nähtävien pitkillä listoilla. Nyt ensikosketus bändiin on saatu, ja ihan reiluudenkin nimissä pitää joskus yrittää uudestaan, kun oma viritystila paremmin kohtaa bändin viritystilan. Sitä kohti.
Toivottavasti Härkärock saa jatkoa myös ensi vuonna, muodossa tai toisessa. Tapahtuma oli erinomaisen pieteetillä järkätty, kaikki toimi ja tunnelma oli paras pitkään aikaan. Verkatehtaan laatupuitteet ja salin soundi olivat tietysti avainasemassa, mutta ilman järjestävän tahon isoja ponnistuksia näin leppoisan hyväntuulista happeningia ei olisi ollut mahdollista kokea. Jäämme jännittämään, ankkuroituuko Härkärock jatkossakin elokuun viimeiseen viikonloppuun, jatkaako se kaksipäiväisenä ja nähdäänkö ensi kesänä ulkomaan eläviä lavalla myös. Tapahtuma ja sen ajatus on tärkeä, kunnon rcokmusiikkia laadukkaissa puitteissa niin, että lavalla ei loista yksikään Applen omppulogo. Kiitos Härkärock, ja pitkää ikää. KG


