Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Vestindien (no) @ Landmark, Bergen, NO 28.10.2022

Norjan Bergenissä tihuttaa vettä ja mustat pilvet valuvat alas kaupunkia ympäröivien vuorten rinteitä. Taidehallin tai Kunsthallenin Landmark-klubilla on odottava tunnelma. Illan bändi, harvoin keikkaileva mutta suorastaan kulttimainetta nauttiva paikallinen Vestindien on dekoreerannut soittoaluettaan (lavaa täällä ei ole, kovimmat keikathan soitetaan yleisön kanssa samalla tasolla) katosta roikkuvilla kettingeillä, kuolleilla ruusuilla, pääkalloilla ja muulla alan rekvillä. Vestindienin ala on nimittäin reipashenkinen black metal, rock’n rollilla otteella. Itsellä kun on todella kauan ollut pehmytkohta norjalaista, 1990-luvun alkupuolen bläkkistä tai samaisen alkupuolen perinteitä kunnioittavaa mustaa kurmootusta kohtaan, niin nähdä alan keikka Bergenissä, norskiblackin todellisessa synnyttäjäkodissa, on ollut pikkusalainen haave. Nyt onnistuu, ja heti ekalla käynnillä länsirannikon tihkusadepääkaupungissa.

Vestindien perustettiin 2009, ja se aloitti aika puhdasoppisena hardcoreaktina, nopeaa ja räyhäkästä punkin ajoa, josta saatiin helmikuussa 2012 maistiainen myös EP:n muodossa, ytimekkäältä nimeltään ”We Are The Lords of Hellfire and We Bring You…Fire”. Bändi kiersi kotimaakuntaa ahkerasti ja saavutti keikkailulla kovaa paikallista suosiota, mutta pisti vain vuosi esikois-EP:n ilmestymisen jälkeen edelleenkin hiukan huonosti tunnetusta syystä pillit pussiin. Meni joitakin vuosia, ja Vestindien ilmestyi taas kuvioihin samaisella miehistöllä, mutta nyt tyyliään aika radikaalisti vaihtaneena, hoocee oli jäänyt ilmaisussa taka-alalle, nyt mentiin ja edelleenkin mennään mustasti mutta erittäin melodisesti, eikä välttämättä vähiten Darkthronen hengessä, ehdottomasti kuitenkin persoonallisella otteella. Hoocee-vuosista on keskitempoja naksun tai kaksi laskettu, mutta esimerkiksi solisti Torjus Slettsnokin tapa toimittaa on aina ollut lähinnä blackia, joten mitään hillitöntä pilottitakinkääntöä bändin ei tarvinnut tehdä. Ulkona tuolla ei kovin usein näe alan solistin tarttuvan tamburiiniin tai shakeriin, eli kyllä Vestindienillä ihan omat otteensa on. Tehokas kahden kitaran lanaus, kitarasoolojen säästeliäs, mutta perinnetietoinen käyttö ja pintaan nostetut melodiset pomppubassolinjat, percussiot ja nauhalta tulevat äänikuvat ja introt, siinä bändin persoonallisuuden ydintä.

Neljäkymmentä minuuttia ennen ilmoitettua showaikaa, ei mestoilla ole juuri ketään. Ihan rauhassa saa yyteröidä lavarekvisiittaa ja ostella kylmän Hansa-tuopin. Muutama muu ulkomaalainen tuntuu olevan mestoilla myös, mutta todennäköisesti muistakin syistä kaupungissa. Varttia ennen showtimea mesta on yhtäkkiä kuin nuijalla nuijittu, pian ollaan kuin kilon traanikimpaleet fermenttitynnyrissä. Ja soiton alettua myös trafiikki baariin ja baarista, on pitkäaikaiselle keikallahäiriintyjälle ihan kohtuullisen kovaa. Mutta sopu antaa sijaa, ja yhteinen asia. Mesta täyttyy stoner-partasuista ja onpa paikalla muutamakin alan pukukoodin upeasti säilyttänyt jannu, mustat maiharit, ja mustien reisarihousujen puntit niihin tungettuna. Arvostan. Silmiin, kumpaankin, pistää kuitenkin erityisesti valtava määrä nuorehkoja naisia Vestindienin yleisössä, kaikkihan nämä eivät voi mitenkään olla bändin tyttöystäviä? Vai miten monta niitä kullakin on?

Viime vuonna Vestindien, ilmaisuaan uudistaneena, julkaisi kriitikoiden laajalti, ja toki itsenikin, ylistämän esikoispitkäsoiton ”Null”. Joka on ainakin omassa musacornerissa soinut viime viikot aivan tuelta. Kompaktisti alle puoli tuntia kellottava 7-biisinen raasto muodostaa nytkin illan settilistan rungon. Illan avaa ilman mitään länkytyksiä albuminkin avaava ”Mot Dag”. Puoliakustisen ja puoliambientin avaajan ei anna kukaan häiritä, kakkosena kuultavassa albumiraita ”Beerenbergissa” on jo täysi paahto päällä. Aluksi on vaikea seurata mikä on mikäkin, sitten äkkään takanani pöydällä rippikouluikäiseltä näyttävän nuoren valojantterin käsinkirjoitetun ajolistan, josta saan tungoksessa akrobatiaa osoittamalla valokuvan ja niin on kädessä illan biisilista. ”Ned” on albumin biiseistä ehdottomasti perinnetietoisinta bläkkiä, ja tätä kuunnellessa ei ihmetytä yhtään, että Bergenin viimeisestä virallisesta bordellista, vuonna 1876 suljetusta Vestindienista nimensä napannut bändi on kiertänyt mm. Taaken lämppärinä. Hyvää sahausta, hyvää huutoa. Simon Skoien ulvauttaa ysäristi itkuisen kitarasoolon. Livenä normaalisti nelimiehistä bändiä tukee kakkoskitaristi ja mies sekvensserin ja kiippareiden takana.

Ilahduttavasti bändi lanaa tai kyntää myös pari raitaa vuoden 2012 HC-EP:ltä, niistä ensin nykyilmaisua mukailemaan sovitettu ”Pissing Faun” alias ”Good Mourning”. Vanhat biisit kirvoittavat myös yleisössä erityisen reipasta vihellystä ja huutoa. Jäljemmällä settiä kuullaan myös hardcore-kauden ”Carcass Me Down”. Asiallista äestystä, pintaa syvemmältä. Mutta illan ehdoton kohokohta on kuitenkin kuulla muutama uusi, synnytteillä olevan kakkosalbumin raita, joutuu nimittäin Norjaan levykaupoille. Ensin (valomiehen paperiin vapaalla kädellä sutaisemana ja sitä kautta tulkittuna) ”Chuoga” ja vielä ”Eldr” todistavat settilistan ylivoimaisina biiseinä, että bändi on tosissaan hommassa ja matsku vaan paranee. Oikein. Ja hei, näillä volyymeillä kun soitattaa kivisen taidehallin näyttelysalia, jossa ei ole akuston akustoa, ja joka on kolme metriä syvä, mutta viisitoista leveä, niin miksaustiskin takanakin pitää aika paljon osata. Eipä olisi ikinä uskonut, että tämmöinen ajo voi tämmöisessä tilassa kuulostaa näin hyvältä. Toisaalta, jos keikkailee harvoin ja lähtee koeponnistamaan uusia biisejä, niin hyvin ja laadukkaastihan se kandeekin tehdä, eiks niin?

Keikka kestää todella kompaktit 50 minuuttia, ja sekin taitaa olla yläkanttiin, mutta selkeästi alle tunnin kuitenkin. Se on tänään ihan ok, kun ollaan kuitenkin kuin silakat tiinussa, ja kun bändi soittaa lattian tasolla ja kun oman öögaston ja orkesterin välissä on ajoittain seitsemänkin kännykkää ja kaikki kuvaavat yhtä huonosti, niin tänään 50 minuuttia on ihan just oikein sopiva aika. Missään ei lue, että bändi soittaisi toisen setin, näillä ei riitä biisit, yleisö ei säpinöi siihen suuntaan, eikä black metal-bändit ikinä tee niin. On uskottava, että tämä oli tässä. Vestindien on takaisin, tosissaan ja biisikynä entisestäänkin terävöitettynä. Näistä olisi mahtavaa joskus saada livenä havaintoja myös Norjan ulkopuolella. Kadulla, keikan häkellyttävän lyhyyden jälkeen odottaa toinen ihme, Bergenissä ei just nyt sada. Matkalla majoitusliikkeeseen, myyttisen Grieghallenin brutaalibetoninen lavastetorni kohoaa mustalle yötaivaalle kuin Blashyrkhin valtakunnan loputtomat vuoret. Black metal-show Bergenissä koettuna, pentagrammi seinään. KG

Placebo (uk), Echo Machine (uk) @ Jäähalli Black Box, Helsinki 13.10.2022

Duunipäivän jälkeen takki on aika tyhjä, mutta hiukan vaihtoehtoisempaa laitaa kulkeneen Britpop-mestaribändi Placebon keikalle on lippu, eikä sitä voi jättää käyttämättä. Ja onhan toki bändi ollut nähtävien listoilla jonossa tämäkin jo kohtuupitkään. Sitäpaitsi, lyhyelläkin tutustumisella voi todeta, että bändin tuorein albumi, maaliskuussa ilmestynyt ”Never Let Me Go” on kertakaikkiaan loistava rieska. Ja levyn ystävät Placebo totisesti palkitsee, albumin 13 raidasta illan keikalla (ja meneillään olevan rundin muinakin iltoina) soi häkellyttävät 11 kappaletta. Periaatteessa bändi voisi soittaa koko platan alusta loppuun järjestyksessä, mutta ei kuitenkaan tee sitä, pitää jättää tila myös muutamalle vanhemmalle hitille ja Placebon tapaan, muutamalle tarkoin valikoidulle coverille. Bändin nokkamies, kitaristi-laulaja Brian Molko on tunnetusti relatiivisenkin itsekriittinen kaveri mitä tulee bändin tuotantoon ja eritoten alkupään, eli 90-luvun albumeihin. Siksi varhaislevyjen biisejä ei kannata Placebo-keikoilla henkeään pidätellen odotella.

Helsingin selvästikin odotetun ja isosti täpinöidyn illan avaa kuitenkin pari minuuttia arvioitua aikaa aiemmin aloittava skottibändi, vuonna 2018 Dundeessa perustettu Echo Machine. Skottifiksaatiolla varustetun rokkifriikin on tämä nähtävä. Ja onhan näiden debyyttisinkku ”St.Elmo” aivan jäätävän kova stadionluokan tamppaus, ja se toki Nordiksellakin, joka tänä iltana on rajatun yleisön Black Box-virityksessä, kuullaan. Mutta, siinäpä se. Yhden biisin odottelu ja kuuleminen ei riitä kummoiseenkaan tarinankerrontaan jälkipolville. Dundeen viisikko soittaa energisesti ja yleisökin on suopea, mutta kun bändillä ei ole kertakaikkiaan mitään omaa, henkilökohtainen mielenkiinto lerpahtaa alkumetreillä. Echo Machine olisi järjettömän kova bändi, jos rockfriikki olisi nukahtanut tammikuussa 1980, ja tovin elvyttyään herännyt jouluna 1999. Bändi kuulostaa Joy Divisionilta, Bauhausilta, Simple Mindsilta, Jamesilta, Oasikselta, Ridelta ja miljardilta muulta maanmieheltään, mutta kovin loputtoman montaa lämppärikiertuetta ei voi näin persoonaton bändi tehdä. Onneksi setti on napakka, selkeästi alle puoli tuntia. Ja onneksi bändi toimittaa asiansa, sanoinko jo, isolla energialla. Echo Machine kilahtaa nähtyjen bändien pitenevälle listalle. Ja on se kolmanneksiviimeisenä kuultava ”St. Elmo” tänäänkin maailmanluokan stadiontamppaus, ei sillä.

Väliajalla on otettava yksi keskigebardi, joka maksaa hokitemppelissä 9 euroa 70 sentttiä, ei 9,80 kuten tässä taannoin äärivirheellisesti väitin. Kovin tyyriiltä tuntuu silti. Ja Nordiksen alta aikayksiköiden täyttyvä narikka kustantaa 4 euroa! Eikä palvelu ole edes ystävällisimmästä päästä, joten syntyy kysymyksiä, kuten mitä täällä tapahtuu? Pasilan Oligark Areena on suljettu, eikä muitakaan isompia keikkapaikkoja ole, joten nyt on Jäähallin etsikkoaika. Etsikkoaika myös tulla 2020-luvulle. Jos vuoden päästä keikyä maksaa 11 euroa, ja narikka vitosen, niin onnea matkaan Helsingin johtavana rockvenuena. On kaikesta huolimatta sanottava, että Jäähalli on alkanut soida hyvin, ja varsinkin kankain verhottuina Black Box-iltoina. Viimeaikoina täällä on nähty myös aivan huikeita lavavaloja. Ja kun Placebo astelee samalle lavalle kuin Hanoi Rocks kolme viikkoa aiemmin, syksyisen sydänalan täyttää lämmin nostalgia. Tervetuloa kaupunkiin Placebo ja unohdetaan nyt se kympin muovituoppi, kaikki on hyvin.

Bändi soittaa tänään kovilla volyymeillä, tai oikeammin bändiä soitatetaan kovilla volyymeillä. Mutta niin tällaista naksun tsaikedeelista ja vaihtoehtoista brittipopia kuuluukin soittaa. Eka biisi (”Forever Chemicals”) menee, toistan itseäni, soundia haeskellessa ja hyviä jalansijoja. Kakkosena kuultava uuden albumin mahtiraita ”Beautiful James” määrittää illan suunnan. Veretseisauttava biisi, kirjoittakaa perässä. Tämä tulee soimaan kotoisassa musacornerissa täysillä vielä pitkään. Pitääkö ”Never Let Me Go”-albumi tilata vinyylinä? Pitää, vastaan.

Ja siitä sitten eteenpäin oheisella settilistalla, joka on ollut käytännössä sama kaikilla viimeviikkojen keikoilla: https://www.setlist.fm/setlist/placebo/2022/jaahalli-helsinki-finland-43b113df.html. Vaikka uusi albumi onkin todella kova paketti, on kuudentena kuultava esikoisalbumi ”Placebon” raita ”Bionic” kuin purske raikasta vettä. Ajalta, ensinnäkin myös henkilökohtaisesti golden days, mutta myös ajalta jolloin Placebon biisinkirjoittaminen oli neitseellisesti jyvällä, mutta ei ollut vielä puhjennut 2000-luvun oraalle. Ja kun puhutaan Brian Molkon itsekritiikistä, niin alkuaikojen isoja hittejä ei tietenkään soiteta. Uuden albumin raidoista Stadin illassa ”Beautiful James”, ”Hugz” ja ”Too Many Friends” ovat jollain tapaa ylivoimaisia, ainoa asia mitä henkilökohtaisesti voi toivoa on oma parempi vireystila ja oma parempi valmistautuminen keikalle, joka tällä kertaa on jäänyt keskimääräistä harrastuneisuutta huomattavasti heikommalle. Illan keikasta jääkin iso, ei, erittäin iso nälkä nähdä Placebo uudestaan.

Brian Molko vaihtaa kitaraa jokaiseen biisiin, laskujeni mukaan vähintäinkin kappaleen numero 14 kohdalle, täsmälleen tällaistakaan en ole aiemmin nähnyt. Tokikaan Molkolla ei ole lavan takana 21 kitaraa koko illan biisilistaa varten, mutta neljää yksilöä kierrätetään kipaleesta toiseen. Jokainen biisi päättyy siihen, että Molko vaihtaa lennosta kitaraa, ei spiikkaa mitään, aloittaa vain uuden stygen. Mahtavaa omistautumista, mahtavaa vähät välittämistä. Ja kaikki paikallaolijat ovat onnellisia, että Molkon takavuosina keikkoja keskeyttäneet terveyshuolet ovat ainakin toistaiseksi ohi. Stefan Olsdal, bändin toinen korvaamaton, soittaa väliin kitaraa, väliin bassoa , ja hoitelee stemmoja. Muu bändi tukee ja komppaa varjoista, mainittavimmin Angela Chan kiippareineen ja parin biisin sähköviuluineen, jotka molemmat instrumentit syventävät, tai peräti ehkä keventävät illan perustummaa toimitusta.

Varsinainen setti kattaa 18 biisiä, ja suurin osa tuoreimmasta albumista on soitettu läpi. Kuinka moni bändi pystyy tähän? Liian moni kiertää soittamassa puolihäpeillen yhtä stygeä uusimmalta albumilta, koska niin on minimissään tehtävä. Placebo elää ja voi hyvin, ikäisekseen paljon nähnyt bändi jo vuodesta 1994. Ennen encoreita on suoritettava henkilökohtainen poistuminen paikalta, kansan parissa suoritettava maitojunamatka ei valitettavasti laatukeikkojen päättymisiä odottele. Encoreita kuullaan kolme, Placebon tapaan pari coveria, joista ehkä mielenkiintoisemmin Kate Bushin ”Running Up That Hill”, biisi joka ”Stranger Things”-televisiosarjan avittamana elää nyt uutta elämää. Placebon aikoinaan levyttämäkin versio ei liity viimeaikaisiin tv-tapahtumiin tosin millään tavalla. Placebon syksyn 2022 Helsingin vierailu jää omalta kohdalta hiukan väsyneeksi, alaviritteiseksi ja loppupäästä lyhennetyksikin, joten Placebo on pakko nähdä joskus uudestaan. Sen merkitystä tärkeänä Britpop-bändinä ei kukaan täyspäinen kiistä, vaikka sitä ei aikalaisittain koko genreen edes kelpuutettu. Ja hei, milloin näkee ihminen Jamesin, milloin näkee Riden, milloin näkee Supergrassin ja kaikki ne miljardit muut. Vielä on sarkaa. KG

Sonata Arctica @ Verkatehdas, Hämeenlinna 07.10.2022

Suomen Kemi on tuottanut muutaman laadukkaan asiainlaidan iloksemme, ja luettelematta niitä muita nyt tässä, niin maailmanluokan power metal-lippua jo vuodesta 1996 liehuttanut Sonata Arctica, on eittämättä yksi niistä laadukkaimmista. Suomalaisen vientimetallin etujoukoissa planeettaa kiertänyt bändi on julkaissut 13 studioalbumia ja myynyt satojatuhansia yksiköitä, ja onnistunut säilyttämään oman tunnistettavan äänensä vuosista ja miehistönvaihdoksista huolimatta. Syksyllä 2022 bändi jalkautui kotimaan akustiselle rundille, juhlistamaan ”Acoustic Adventures”-albumiduon jälkimmäistä osaa, ja mitä luonnollisimmin myös turnee kantoi ja kantaa samaa otsikkoa. Akustinen platta saatiin ulos 30.syyskuuta ja samana iltana polkaistiin kiertue käyntiin Kuhmossa. Hämeenlinnan kulttuurikeskus Verkatehtaan keikka oli rundin viides veto, ja takasi hämptonilaisyleisölle toimivan, hiotun oloisen ja rennon katsauksen bändin tuttuihin isomushitteihin ja vähän muuhunkin. Akustinen albumiparihan äänitettiin samoissa sessioissa, mutta ykkösosa julkistettiin jo tammikuussa, eli 8 kuukautta aiemmin. Levyjen ideana nimenomaan on versioida tuttuja biisejä uran varrelta akkariversioina, ja ihan on sanottava että aika moni styge saakin kokolailla uuden elämän. Moni raita jalostuu ytimeensä riisumisesta, kun power metal-kone ei käy korkeilla oktaaneilla, ja kun temmot laskevat, niin sävellykset nousevat entistäkin enemmän arvoonsa.

Ilta alkoi omissa kirjoissani yhdellä maailman kovimmista power-ralleista ikinä, ”The Rest Of The Sun Belongs To Me”, ja tässä tsibaleessa nimenomaan temmonlasku ja rauhoittaminen on tehnyt pelkkää hyvää. Lavan ylöspano oli tänään levyjen maailmaa myötäilevän yksinkertainen, tunnelmointi tapahtui maltillisilla valovaihdoilla, bändi soitti koko keikan istualtaan. Yleisö oli hyvällä jalalla liikekannalle pantu, vai pitäisi vissiin sanoa näin istumakeikalla että hyvällä persiillä, suuri osa selvästikin bändin ihka oikeata fanikuntaa. T-paitojen ja huppareiden selkämyksissä illan yleisin artisti oli Sonata itse, ei Motörhead, niinkuin heavykeikoilla yleisimmin. Aikaan saatiin siis asiaansa vihkiytyneiden kanssa kunnon rock-keikka. Kolme ensimmäistä biisiä rumpali Tommy Portimo soitti Cajonin laatikkorummun päällä istuen ja suditellen, mutta siirtyi neljänteen stygeen ihan oikean, joskin maailman stadionkeikoilta vähän alasriisutumman rumpusetin taakse. Bändin esikoisalbumi ”Ecliptica” vuodelta 1999 oli itselle aikoinaan oikein kovakin juttu, ja ehkä vielä enemmän sitä seurannut ”Successor”-EP, joka soi tuolloin kotoisassa musacornerissa ns. aivan tuelta. Vuoden 2003 ”Winterheart’s Guildin” jälkeen alkoi oman innostuksen terä tylsyä, ei mistään erityisestä syystä sinänsä, mutta maailmassa on niin paljon seurattavaa ja kuunneltavaa. Siksi tänäänkin, omalle parven istuinsijalle ne ekojen levyjen biisit tuntuivat tärkeimmiltä, ei voi mitn. Niinkuin nyt vaikkapa heti kakkosena kuultu upea ”My Land”. Alkuaikoinaan Sonata oli myöskin suoraviivaisempaa pauvver- tai pauvömetallia, joka omaa lepperistöä paremmin miellytti, myöhemmin mukaan tuli enemmän proge-elementtejä ja jonniinkinverran kimurantimpia kipaleita.

Radio Rock on tehnyt viime kevään ja kesän ajan enemmän kuin voitavansa yrittäessään soittaa puhki ja sierettyneelle nilelle illan kolmantena kuullun ”I Have a Right”, mutta livenä toimi, ei voinut tässäkään kohdin mitään. Toki modernin aikakauden Sonata-hitti sytytti myös hämäläisyleisön, ja Verkatehtaan salissa oli jo tunnelma lähellä kattoa. Akustista keigeä kun vedettiin, niin ihanuus oli siinäkin, että soolot (sekä kiipari-että kitarasellaiset) pysyivät hyvinkin maltillisina, Elias Viljasen kitaroinnin osalta jopa himpun turhankin lyhyinä. Muistettavimmin Viljanen nykäisi mustalla teräskielisellään oikeastaan heti avajaisiksi ”The Restiin” upean, flamencosävyjä tavoittaneen soolon. ”A Little Less Understanding”-biisiin puolestaan sai kiipparisti Henrik Klingenberg taikoa ohuesti, tai miksei paksumminkin purplemaisen soolon. Kyseisen biisin solisti ja nokkamies Tony Kakko alusti pitkähköllä spiikillä siitä, miten lasten syntymä muuttaa miestä. Eipä. Kakko alkoi spiikin edetessä sotkeutua sanoissaan ja takaa kuuluikin ”lopeta jo” naurun säestämänä, Viljanen käynnisti biisin banjollaan, ja hommaa päästiin jatkamaan.

Yksi eniten lisäbotnea akustisuudesta saaneista biiseistä oli alkuperäisversionakin toki rauhallinen ”Letter To Dana”, joka tänään omistettiin salissa jossain istuneelle, bändiä uskollisesti seuranneelle Pirrelle. Upea valssi. ”Käsi ylös, kuka ei tunnista biisiä”, kysyi Kakko kun ”Tallulahin” kaunis pianointro käynnistyi. Eipä näkynyt käsiä ilmassa.

Tony Kakko kertoi harrastavansa juoksua, maltilla, ja juosseensa kerran Kemistä Tornioon. Vai oliko se toisinpäin, mutta lyhyelläkin matikalla matka on aikalailla sama, sen sijaan kiipparisti Klingenberg rentoutuu rundien väleissä tikkaamalla maratoneja. Näistä tunnelmista olikin syntynyt ”Half a Marathon Man”, joka ei akustolevyillä ollut niinkään kovasti sytyttänyt, mutta soi Hämeenlinnan illassa yhtenä tiukimmista vedoista.

”On The Faultline” käynnistyi ilman spiikkejä, kitaraintrolla ja kosketinpohjilla, ja soi pitkänä ja hartaana versiona, jonkinlaisena keikan myöhäisenä keskisuvantona, jos nyt jokaisella keikalla sellaista varsinaisesti edes tarvitaan. Keikka kellotti aika tasan minuutilleen puolitoista tuntia, ja tuntui tänään juuri sopivalta annokselta. ”Faultlinen” jälkeen muu bändi poistui lavan taakse, Viljanen ja Kakko jäivät kaksin tunnelmoimaan hiturin ”Victoria’s Secret”. Bändin palatessa lavalle se tuli myös esitellyksi, jo mainittujenkin lisäksi siis myös basisti Pasi Kauppinen. Ja sitten vedettiin meitsin, meiden tai meikäläisen kuvaannollinen pahvikylttitoive, ”FullMoon”, sieltä alkuajoilta. Ja hyvin vedettiinkin, kiitän. Nopeana tikkauksena ”Wolf and Raven” ei hillittömästi eronnut alkuperäisestä, mutta todisti aivan viimeisellekin kuvitteelliselle epäilijälle, että kyllä se laukkaheavykin taittuu hillitympään muotoon erittäin mainiosti, kun taiten tekee.

Bändi poistui varsinaisen setin jälkeen ihan oikeasti backstagelle, ja vietti siellä ihailtavan pitkän ajan. Yleisö vaati saada lisää ja encoreita vedettiinkin kolmet. Ensin Tony Kakko ja Klingenberg kaksin ja herkkä ”Shamandalie”, sitten jotensakin erittäin piraattipoljentoinen, irkkuviritteinen ”Flag In The Ground” koko orkan voimin, Viljasen banjolla maustettuna. Ja vielä Kakon meille kaikille elävän musiikin hengissä pitämisestä kiitoksin omistama ”Don’t Say a Word”. Näinhän se menee, että ellei me käydä keikoilla, niin ei siellä käy myöskään bändit soittamassa takaseinälle ja toisilleen. Syksyn mittaan joka päivä saapuvat rundien peruutusuutiset kertovat karua kieltään tapahtuma-alan covidin jälkeisestä (ja eurooppalaisen sodan ja povatun energiakriisin aikaisesta) todellisuudesta. Lähtöpäätökset keikoille tehdään liian myöhään, ennakkoliput eivät myy tarpeeksi, kiertämisen kustannukset ovat kasvaneet kohti pilviä ja soittajankin pitäisi saada häppää ja pullaa. Ainoa tapa auttaa, on ostaa ajoissa ennakkolippu, tukilippu suosikkiklubille vaikkei olisi välttämättä aina edes menossa kyseiselle keikalle, ja ylipäätään käydä keikoilla. Kiitoksia Sonata Arctica jo vuodesta 1996 ja erinomaista Euroopan-kiertuetta. Toivottavasti tälläkin kertaa on liiterit täynnä. KG

Michael Monroe, Hanoi Rocks, Demolition 23. @ Michael Monroe’s 60th Birthday Bash, Jäähalli, Helsinki 23.09.2022

Muutama asia, joiden piti tapahtua not in this lifetime. Eli ei ollenkaan. Numero yksi, Michael Monroen New York-vuosinaan 1993-95 pyörittämä, ja vain yhden albumin jälkeen kuopattu Demolition 23. soittamassa livenä yleisölle noin puolen tunnin setin. Numero kaksi, Michael Monroe ja Andy McCoy samalla lavalla vuonna 2022, ensimmäistä kertaa sitten Hanoi Rocksin toisen tulemisen päätyttyä vuonna 2009. Kolmosena, nähdä Hanoi-rumpali vuosilta 1980-82 jälleen kannujen takana ja vieläpä verrattain erinomaisessa soittokunnossa, ja numero 4, ylipäätään nähdä Hanoi Rocks vuoden 1982 kokoonpanossaan, ensimmäisessä levyttäneessä ryhmittymässään. Kaiken edellämainitun piti olla rockfriikille ja Hanoi-mytologiansa huolella tutkineelle unta vain. Mutta, Michael Monroen 60-vuotisjuhlakeikalla kaikki tuo, ja paljon muuta, oli yhtäkkiä totta.

Paikalla piti olla ajoissa, huhut Helsingin Jäähallin eli Nordiksen painajaismaisen hitaasta nykysisäänotosta olivat kantautuneet itsensä edelle. Nyt kaikki kuitenkin sujui kuin leikki, lähes pysähtymättä sisään. Pukukoodista päätellen kovimmat fanit saapuivatkin ensin ja suuri massa vasta hyvin lähellä ilmoitettua showaikaa, kuinka ollakaan. Silmiin pisti yleisön moni-ilmeisyys, ikiä, ulkomuotoja ja sukupuolia oli enemmän kuin keskivertokeikalla kuunaan, oltiin yhteisellä asialla kaikki, teenangels and outsiders.

Nordiksen yläbaarissa muovituoppi (toki sisältöineen) maksoi 9,80 euroa, ei markkaa, jos nyt muistan pennilleen oikein. Karu muistutus siitä, ettei nyt eletä vuotta 1982. Toisaalta, oluen sai ilman kolme päivää vanhaa sillileipää. Että on tässä eteenpäinkin tultu. Keikkaseuran kanssa totesimme, että tuskin mikään livetapahtuma on jännittänyt näin tavattomasti miesmuistiin. Ei ehkä mikään ikinä, no jaa, Bruce Springsteen ekaa kertaa Suomessa 16.6.2003. Se meni aikoinaan hyvin. Mutta niin meni tämäkin.

Illan avasi Demolition 23. (pisteellä numeron perässä typottuna, rokkipoliisit). Sen aika jäi lyhyeksi grungen ja möyrymetallin noususuhdanteissa, eikä se saanut väännettyä kasaan kuin yhden albumin, sitäkin paremman ja aikaa kestäneemmän toki. Albumi on juuri tullut ulos vihdoin vinyylinäkin, ja kuuluu joka kodin yleissivistykselliseen kulttuuricorneriin. Albumin tuotti Little Steven van Zandt, ja innokkaimmat veikkailivat Stevea (ja myönnän itsekin, myös tyyliin Slashia) ulkomaan yllärivieraaksi Miken juhlailtaan. Ei tullut Steve, ja tavallaan hyvä niin, ei makiaa mahan täydeltä. Demolitionin eponyymi platta on edelleen 28 vuotta myöhemmin yksi parhaista albumeista, joilla Michael Monroe on ollut mukana. Faktahan tämä ei ole, näitä kutsutaan meillä päin mielipiteiksi.

Jimmy Clark, Demolitionin kannuttaja, toimii nykyään Metallican rumputeknikkona, eikä miestä ollut noin vain mahdollista lennättää treeneihin ja juhlakeikalle, eli nyt mentiin viiden biisin setti ydintriolla Monroe, Sami Yaffa ja Nasty Suicide, rummuissa Monroen oman bändin rumpali Karl Rockfist. Joka jälkimmäinen oli ansiokkaasti otttanut haltuun Demolitionin biisit, niistä toki Michaelin keikkojen vakiokalustoa on vaikkapa ”Hammersmith Palais”. On aina yhtä elähdyttävää nähdä tämä Hanoi-trio yhtäaikaa lavalla, ainoa asia mikä Demolition-puolituntisessa ehti häiritä, oli sama kiireen maku, joka leimasi koko iltaa. Ymmärrämme, lavalla käynyttä possea oli paljon, soitettavaa tavaraa yllinkyllin ja kalustovaihdot väleihin, aikaa noin kolme tuntia miinus väliaika, saa suorittaa. Kiireen maun selitys ei kuitenkaan poista kiireen makua.

Demolition 23. oli raaempi, punkimpi ja katutasompi bändi kuin Hanoi Rocks konsanaan, vaikka sekin oli parhaimmillaan kaikkea lueteltua. Illan raskas kokonaissointi sopikin juuri Demolition-settiin ehkä parhaiten. Mutta kun iltaa oli jännitetty ja odotettu ihan liikaa, meni eka puoli tuntia oikeastaan ihmetellessä, että siellä ne nyt on nuo kolme ja taustalakanassa lukee Demolition 23., ja totta tosiaan, siltä tärkeältä levyltähän nää biisit on. Kun oli saanut verenpaineensa jälkipolville kerrottaviin lukemiin, show’n eka osuus oli jo ohi.

Seurasi kuvakavalkadi Michaelin elämästä ja urasta, lapsuudesta viime päiviin, ja sen taustalla soi Michaelin yksin laulama akustinen ”Hammersmith Palais”, jonka biisin tavaton kaiho nousi aivan uusille leveleille. Sitten lavalle otettiin Michael Monroe, miehemme nykyinen bändi, yksi taatusti jopa kovimmista maailmaa kiertävistä. Bändi soitti kuuden biisin otannan Michaelin soolovuosien alkupäästä, ja sanonpahan vaan, että peräkkäin vedetyt ”All Night With The Lights On” ja ”Man With No Eyes” saivat jo miettimään, että millä ihmeen logiikalla ilta tästä enää paranee. Tunnelma lavalla alkoi rentoutua, Makkea ja Samiakin Demolition-setti silminnähden jännitti, mutta omemman matskun parissa koko remmi oli kuin kotonaan. Illan aito syntymäpäiväpoika Steve Conte kävi välillä catwalkilla ulvauttamassa soolon, mutta muuten tämänkin setin tahti oli lähinnä hengästyttävä. Koskettimissa nähtiin ja kuultiin Lenni-Kalle Taipale, ja sanotaan nyt tähän väliin, että ainakin itse olen sen verran puritaani rockfriikki, mitä tulee mytologiaan (tiedättehän), että ei minusta Lennis tai myöhemmin lavalla vieraillut Jenni Vartiainen kuuluneet joukkoon, tai tähän iltaan, maailma on pelkästään hyviä kiipparisteja täynnä. Esiintymisen laadukkuuksiin tämä ei liity, ja on ilmeisen pitkälti vain henkilökohtainen ongelma. Seuraavana päivänä nimittäin useammankin rockjournalistin parta paukahti ja löytyi jos jotakin nillitettävää; Andy väsyi, Gyp löi harhaiskuja, Andyn kitara kirskui metallisesti, mutta yhtään zuurnalistia ei häirinnyt Jenni-Kalle tai ihan vikana biisinä vedetty ”Up Around The Bend”, joka oli aivan jäätävä kaaos, mutta kaiken nähneen toimituskunnan mukaan illan kruunu. Onneksi eri mieltä oleminen on yhä sallittua. Arvostan.

Oli siis ennakkoon jokaisella lipun haltijalla tiedossa, että illan päättää Hanoi Rocks vuosimallia 1982, joka viimeksi oli nähty yhdessä tässä kokoonpanossa Tavastialla 27.7.1982. Tunnelmat eivät olleet tuolloin parhaat mahdolliset, Gyp oli vastikään ladannut Andya nekkuun ja uutta rumpalia Razzlea oli Gypin selän takana ja tietämättä jo koetreenattu bändiin sisään. Mutta onneksi veden tehtävänä on virrata ja ajan kullata muistoja. Parasta antia koko illassa oikeastaan olikin äärimmäisen lohdullinen fiilis elämän jatkumisesta ja anteeksiannon voimasta. Illan suhteessa isoimmat yllätykset itselle, olivat niitä monelle varmaankin suhteellisesti aika pieniä, mutta, ensin lavalle otettiin Costello Hautamäki ja Timpa Laine, ja pienen rumpukalustosäädön jälkeen Lacu Lahtinen. Lavalle asteli myös Dave Lindholm, ja vedettiin Michaelin Dave-cover ”Telephone Bill’s All Mine” eli tokikin ”Puhelinlasku on mun”. Dave soitti yhden biisin ajan kitaraa omassa biisissän ja poistui eleettömästi lavalta, ja kun hänen kohdalleen stagea saapui the one and only Andy McCoy, yhtäkkiä asialla olikin Hanoi Rocks vuosimallia 2001. Itselle illan kanoniassa erittäin merkittävä hetki, oli nimittäin se Hanoi-paluu 2001 henkilönähkääskohtaisesti aika tavattoman kova juttu, vaikka golden days-kokiksesta mukana olivatkin vain Andy ja Makke. Kaivakaapas sivistyskodeissa joskus YouTubesta esiin pikkusuttuinen video, missä juuri tämä remmi vetää Tokyon Budokanin lavalla ”Tragedy”. Itse en pysty sitä katsomaan ilman tippaa öögassa. Mieletön meininki.

Eikä ollut huono nytkään. Costello on koko ajan keikalla, samoin Lacu (Popeda ja nyt myös sleazekunkut Crashdiet), mutta eniten ilahdutti, miten Timpa Laine oli pitänyt itsensä tiukassa keikkakunnossa. Vedettiin ”Obscured”, mutta ennenkaikkea vedettiin yksi Andyn taivasosuuksista, ”A Day Late, A Dollar Short”. Tämä oli kova, kiitos Michael, että kutsuit juhlabileisiin Lacun, Costin ja Timpan. Arvostan, isolla A:lla.

Miehet jälleen vaihtoon, ja nyt Michaelin oli aika rauhoittaa meininkiä lyhyellä (puoli)akustisella setillä. Ensin yksin ”Deadtime Stories”, yksi koko miehemme tuotannon kovimmista biiseistä, sitten Andyn huiman kaunis pianobiisi ”Fallen Star” Taipaleen kanssa, ja vielä monessakin mielessä joukkoon kuulumaton duetto Jenni Vartiaisen kanssa.

Sitten tulta päin, illan pisin slotti, Michaelin oma nykybändi ja katsaus koko sen levytettyyn historiaan. Lavalle saatiin vieraiksi alkuperäinen kitaristi Ginger Wildheart ja myöhemmin hänet korvannut Ruotsin mies Dregen. Jälleennäkemisen ilo ja soiton rentous oli illan kovinta luokkaa, kun nyittiin Gingerin kanssa ”Trick of The Wrist” ja Dregenin kanssa ”Horns and Halos”. Ja kaiken pohjana koko ajan Sami Yaffan takuuvarma jynkky ja Karl Rockfistin tanakka pauke. Väliin synttärilaulu Contelle, ja Makkelle toki myös, vaikka mies täyttikin vuotensa jo kesällä. ”Last Train To Tokyo” oli illan parhaita vetoja ja muistutti siitä, että heti ekalle mahdolliselle Michaelin keikalle on mentävä, ihan ensiksikin periaatteella elämä jatkuu. Ja koska se on yksi laadukkaimpia asioita ulkona tuolla kiertämässä.Kymmenen biisin slotti päättyi Monroe-standardiin ”Dead, Jail or Rock’n Roll”.

Oli tullut aika. Not in this lifetime. Ja sitten kuitenkin. Gyp Casino soittamassa rumpuja, kun Hanoi Rocks ’82 palaa lavalle. Olin jotenkin valmistautunut siihen, että neljä biisiä ja pois. Mutta Hanoi soittikin kokonaisen, ehjän 45-minuuttisen setin, aivan kuten Michael oli pressitilaisuudessa jokunen viikko sitten luvannut. Olin permannolla, lavalta noin 15 metriä, eikä minun korviini osunut Andyn metallisesti kirskunut kitara, enkä minä tullut tänne kuuntelemaan kenties Gypin muutamaa harhalyöntiä. Ensinnäkin, Andyn sitoutuminen muiden rinnalla tähän 45-minuuttiseen illan päätteeksi löi ällikällä, vai onko jotain mitä en vaan tajua? Toiseksi, Jesper Sporre alias Gyp tekee päivätyönsä urheilutoimessa, ja soittaa sivutoimibändeissään pääosin kitaraa, joten kahden (käytännössä yhden) päivän treenillä miehen tanakka ja ainakin 20 metrin päähän yllättävänkin rento philruddmainen kannutus oli ihan vakuuttavaa kamaa, vai onko jotain, mitä en ole ymmärtänyt?

Ilta oli sikäli, treeniaikaan ennenkaikkea suhteutettuna, onnistunut, että eipä vissiin käy faximilet, pagerit ja taskulaskimet sekä pöytäpuhelimet kuumana ympäri maailmaa, että oliko tää oikeasti tässä? Vain Michael on suoraan kieltänyt jatkon, muut ovat olleet lausunnoissaan ympäripyöreämpiä, eikä kyseinen asetelma yllätä yhtään.

Hanoin 9-biisinen setti alkoi ”Tragedylla”, oli ilo todistaa tyylikkäästi fledansa valkaisseen Casinon tanakkaa komppia, mies on tästä joukosta vähiten vuosien mittaan soittanut. Nasse Stenfors pyörittää perhebändiään ja on näitä biisejä muistellut monilla Monroen keikoilla viime vuosina. Rockpoliisisilmälasien läpi katsottuna homma alkoi rakoilla ”Boulevard of Broken Dreamsissa”, mutta ei tänne tultu pilkkua viilaamaan. Jos Andyn summittainen ja sinnepäin-tyyppinen kitaransoitto tulee uutuutena, niin kotiläksyt on huonosti luettu. Jos Andyn sekava spiikkaaminen tulee yllätyksenä, sama homma. Jos kahden päivän treenillä 40 vuoden tauon jälkeen sattuvat pienet virheet käy korvaan, niin kannattaa ehkä opetella soittamaan jotain. ”Malibu Beach Nightmare” ja ”Million Miles Away”, Razzle-kauden ikihitit ja koko bändiä symboloivat klassikot kun oli otettu haltuun, ja niillä setti päätettiin, niin ei ainakaan kotoisessa musacornerissa ole kyennyt ajattelemaan kaiken olevan taas kerran tässä. Lavalla oli kuitenkin aistittavissa hyvä meininki ja kun The Muddy Twins on jälleen kyennyt yhteistyöhön, kannattaako sitä jättää yhteen iltaan?

Hanoin setin päätti ”Up Around The Bend”, jonka ajaksi kaikki lavalla olleet muusikot kutsuttiin takaisin, eli aikamoinen poppoo siis. Biisi soi tunnistettavasti, mutta näytti kaaokselta, yyberöin klassikon jo muutaman kymmenen metriä kauempaa, ei ollut pienintäkään halua liudentaa illan mytologia-arvoa, ymmärrättehän. Vaikka 1979-1985 Hanoi jäikin (suomen kielen sana valitettavasti on alunperin keksitty tätä tapahtumaketjua varten) näkemättä, kertyi vyön alle sentään 4 otantaa 2001-2009, ja nyt tämä, sekä jatkossakin kaikki asiaa sipaisunomaisestikin sivuavat vedot, mille vain ikinä pääsee. Mitäs sitten, kun tämä on nyt nähty? Tämä, jota ei koskaan enää pitänyt nähdä. Sepi Kumpulaisen uusintaa Harvialan Teboilin varaosamyymälän puolella odottelen kovasti, viime keikan missasin työpäivän takia. Ja on tässä vielä paljon nähtävää muutenkin, pakko nähdä-lista on edelleen pitkä kuin million miles. KG

John Cleese – ”Last Time to See Me Before I Die” @ Tampere-talo 22.09.2022

Miten suhtautua odotettavissa olevaan kaksituntiseen, kun lavalla on brittiläisen komiikan elävä legenda, Monty Python-ryhmän kantava voima, ideamylly ja yllytyshullu, Yhdistyneiden Kuningaskuntien hassukävelyministeri John Cleese? Joka kuitenkin täyttää lokakuussa 83, ja tulee erittäin itseironisesti nimetyssä ”Last Time To See Me Before I Die”-show’ssaan hassukävelemään lavalla erittäin epätodennäköisesti ensimmäistäkään askelta. Päätin lähestyä asiaa ainoalla oikella keksimälläni tavalla, avoimin mielin ja ilman minkäänlaisia odotuksia. Ja niinpä Cleesen stand-up….ei, sit-down show’sta tulikin päräyttävän hauska, paikoin huikea karvan alle kaksituntinen hassukävely läpi Cleesen jo 60-luvun alussa alkaneen uran, ja oikeastaan myös komiikan modernin historian. Toki kun vanha mies istuu ja muistelee menemään, niin tulee nekin hetket, että nyt ei lähde kyllä yhtään, mutta Cleesen taituruus on siinä, että heti seuraavassa hetkessä lähtee. Ja näillä maileilla tietysti myös mestarin kyky lukea yleisöä ja sen mahdollisesti hetkeksi lerpahtavia tunnelmia on huikea.

Show alkoi räväkästi, välittömällä sukelluksella Cleesen henkilökohtaisen elämän karikoihin. Mitä tämän ikäinen ukko tekee jossain ”Venäjän keisarikunnan rajaseudulla kertomassa vitsejä”? Sitten Cleese näytti syyn taustakankaalle heijastettuna, white trash-tyyppisesti verkkareissa asusteleva paparazzikuvan täti nostamassa hillitöntä tukkoa seteleitä pankkiautomaatilla. ”That’s my ex-wife, that’s why I am here”. Cleesen kolmas avioliitto päättyi vuonna 2008 lievästi sanottuna ex-rouvan hyväksi, erorahan määrä oli kertalaakina sipaisunomainen 20 miljoonaa puntaa, plus 600 000 puntaa seuraavien 7 vuoden aikana, elämiseen ja juokseviin kuluihin. Pitäähän ihmisen nimittäin syödäkin. On siinä saanut kiertää kertomassa vitsejä, Cleese siis.

Cleese kertoili lapsuudestaan, masentumiseen taipuneesta äidistään, ja komediallisista esikuvistaan, miten ja miksi minusta tuli minä-osiossa. Paikoin pythonpapparaisen puheesta oli hiukan hankalaa saada selvää, mutta juuri kun luuli että eksyi, löysi taas itsensä vääntelehtimästä naurusta permannon kymppirivin penkissään. Ja toden totta, Cleese kertoili vitsejä, elämäntarinoinnin lomassa. Välillä niitä tuli putkeen kuin sudelta kuraa, peräjälkeen, tauotonta vitsimyllytystä eri kansallisuuksista ja näiden (meidän) ominaispiirteistä. Ja kuinka olla, hauskimpana osiona Cleesen lämmöllä ja arvostuksella tarinoimat juutalaiskaskut. Kiitos ja anteeksi. Cleese piti pitkän puheen siitä, kuinka räävittömimmänkin humoriikan on syytä olla olematta varsinaisesti rienaavaa, ymmärtävän ja sallivan katseen on aina oltava mukana.

”Miksi niin monet italialaiset miehet kasvattavat mielellään viikset? Ne haluavat olla enemmän äitiensä kaltaisia.”

Väliin Cleese näytti klippejä Fawlty Towersista, väliin Monty Python-leffoista ja kertoili kohtausten synnystä, luomisprosessista. Kilippien äänimaisemista oli harjaantuneenkaan enää mahdoton saada selvää, mutta eipä midis, Cleese on aina ollut ääretön pokkanaama, jonka pelkkä läsnäolo naurattaa.

Kiertueen mainosjulisteessa hymyilevän Cleesen vieressä on hautakivi, jossa lukee syntymävuosi 1939, ja kuolinvuoden kohdalla, aivan pokkana 202?. Vaatii perspektiiviä omaan uraan ja itseironiaa enemmän kuin kauhalla jaettuna, että pystyy moiseen. Eikä ironia olisi ironiaa, ellei se toistuisi tosielämässä. Moneen kertaan epidemian siirtämät Suomen keikat paalutettiin syksylle 2023, ja päättyneen kesän kuluessa yhtäkkiä siirrettiin vuodella taaksepäin, tähän syksyyn. Jäämme kuulostelemaan, mikä vuosi John Cleesen hautakiveen hakataan.

Illan hauskimpia hetkiä oli Cleesen väliajalle lähdön kuulutus, ”on pakko käydä kusella, ja tässä iässä siihen menee noin 20 minuuttia, joten parasta pitää pieni breikki”. Ensimmäinen puoliaika oli hulvattomasti hauskempi kuin jälkimmäinen, vanha maestro alkoi silminnähden ja korvinkuullen väsyä, ja toinen erä perustui yleisön asiattomiin, kiertueen tuottajan valikoimiin kysymyksiin, joihin Cleese improsi asiattomia vastauksia.

Olin paikalla, ja niin oli loppuunmyyty Tampere-talon iso salillinenkin. Oli tärkeää nähdä John Cleese, ennenkuin John Cleese kuolee, (toistaiseksi) ainoana livenä kokemanani Monty Python-jäsenenä, ja kahtahan jäsenistä ei voi ilman kohtuullisen voimakasta taivasuskoa enää nähdäkään. Ja tuskin senkään avulla. Tai sen avulla nyt ei ainakaan. Olimme sitäpaisti onnekkaita. Viimeisten ablodien kaikuessa, John Cleese alkoi pidellä rintaansa ja hoiperteli lavalta pois. Tuottaja kutsui hassuministerin vielä kerran lavalle, ja John tulikin. Kuolleena, pyörätuolissa, jota työntävä nuori nainen tarttui Cleesen elottoman löysään käteen ja vilkutti sillä meille. Olimme olleet viimeisessä tilaisuudessa nähdä John Cleese, ennenkuin hän kuoli. Kiitos lämpimästä katseesta pilkattaviin John Cleese, kiitos pilkasta, kiitos naurusta John Cleese 1939-202? KG

Sting (uk), Joe Sumner (uk) @ Nokia Arena, Tampere 20.09.2022

Brittiläinen The Police takoi itsensä lähtemättömästi rockin historiaan vuosien 1977-1984 välillä. Bändin eittämätön nokkamies ja hittinikkari Sting on varmistellut kyseisessä historiassa pysymistä soolourallaan jo kunniakkaiden 37 vuoden ajan. Nyt 70-vuotias popveteraani saatiin Suomeen kahdelle keikalle, tuoreinta ”The Bridge”-albumia (2021) promoamaan. Tampereen Nokia Arenan veto, joka avasi koko Euroopan-kiertueen, oli Stingin järjestyksessään 15. Suomen (soolo)keikka. Tällä kertaa Sting nähtiin ja nähdään myös Helsingin Jäähallissa.

Nokia Arena tuli henkilökohtaisesti koeponnistettua kesäkuussa Eric Claptonin bändillä, kokemus oli puolittain karmiva piippuhyllyltä yytsittynä, mutta Sting-illassa oikeastaan kaikki oli toisin. Nokia Arena osoitti toimivuutensa koko potentiaalillaan; arkkitehtuuri, sijainti, väljyys, henkilökunnan rentous, jonoutumattomuus, ja mikä yllättävintä, permannon lavaa lähimmän kolmanneksen otannalla myös aivan jäätävän hyvä soundi. En tiedä oliko äänenpaineasiat vieläkään yhtään paremmin VIP-aitioissa tai piippuhyllyillä, mutta alalattialla, Tavastia-etäisyyksiltä yyberöitynä keikka oli pelkkää juhlaa. Kolme minuuttia ennen lämppärin aloitusta sai kävellä vielä ihan vapaasti lopullisille laatujalansijoille, matkaa lavalle jäi vain alle 20 metriä. Eli ihan kuin olisi hiukan isommalla klubilla ollut, eikä yhtään jäänyt nälkää enää uudelleen kokeilla niitä Nokia Arenan ylähyllypaikkoja.

Illan aloitti sekunnilleen sovitusti klo 20 Stingin laulaja-lauluntekijäpoika Joe Sumner. Joe-poika on hankkinut muusikkokannuksiaan brittibändi Fiction Planessa, jonka isoimpia hetkiä oli varmaankin toimia lämmittelyaktina The Policen reunion-rundilla 2007, mutta myös soolona kaveri on jo pitkään esiintynyt. Eikä ole kuulkaa hullumpi lauluntekijä lainkaan. Tampereen 8-biisisessä mies ja teräskielinen-setissä vain keskivaiheen stygeissä tuli muutamassa jazzahtavammassa osuudessa mieleen muuankin Sting, mutta muuten Sumner Jr:lla on persoonallisia biisejä iso tukku, ja ennenkaikkea huikea lauluääni. Madoton omena on pudonnut puusta riittävän kauas, mutta turvallisen lähelle, jos syksyinen metafora sallitaan. Varsinkin kakkosena kuultu ”You You You” on maailmanluokan biisi, ja voisi soida vaikka isänsäkin katalogissa. Myöhemmin Sting-setissä, kun lavakameroiden kuvassa iskä ja poika olivat rinnakkain, yhdennäköisyys pelkästään oli ilmeinen, ei ollut poika alakerran Ramin tekemä, niin miksipä ei voisi luonnostaan myös kuulostaa hyvin samankaltaiselta. Ja jos kuulee pikkujäbänä koko ajan Policea ja Stingiä, niin jotain sieltä vääjäämättä tarttuu. Pitää muistaa, ettei ole ihan pelkästään helppo paikka lähteä maailman lavoille jos sukunimi sattuu olemaan Sumner (tai Earle, Presley, Starr, Guthrie, Lennon, Dickinson, Zappa tai moni muu). Suomalaiset saavat jatkuvasti kehuja maailmanartisteilta hyvinä yleisöinä, ja nytkin oli aivan ihanaa nähdä ja kokea, miten suopeasti Joe Sumnerin puolituntinen otettiin vastaan. Poika-Sumnerilla oli myös tietämättään ilo ja kunnia olla meikäläisen kirjanpidossa varmistetusti 1000:s nähty artisti ja isä-Stingillä oli ilo ja kunnia saattaa seuraava 1000-luku matkaan. Muutamia nähtyjä tilastoinnissa on taatusti jäänyt unohduksen hämyyn, mutta uskoakseni vain tyyliin alle 10, joten kohtuutarkoista luvuista puhutaan. Stingin veto huipputaitavine bändeineen Tampereen illassa oli niin kova keikka, että ilo lähteä tavoittelemaan seuraavaa tuhatta artistia on pelkästään puolellani.

Joe Sumner.

Mikään keikka, jolla tiski soittaa lämppärin ja pääbändin välissä Frank Sinatraa dubversioina, ei voi olla huono. Eikä ollutkaan. Tai toisaalta, missä enää tällä planeetalla voi kuulla Einin ”Olen neitsyt”? Tampereen Nokia Arenan yläbaarissa Karjalaa siepoessa ja paikalla olemattomia tuttuja bongaillessa. Arvostan.

Lämppäri-Joen jälkeen oli pidettävä saavutetuista conversensijoista (joo, alkaa ne olla jo kohta vähän kylmät) kiinni, ei näin hyviä mestoja täälläkään permannolta saa, jos lähtee pääartistin ekan biisin aikana könyämään sormet kanan siipirasvassa vessan kautta permannolle. Vanha keikkanäätä koki nimittäin karmivia heinäkuussa Ruotsin Solnan Friends Arenan lentokentän kokoisella lattialla, kun Rollarit soitti arviolta 100 metrin päässä, ja edes nanosekuntien näköhavaintoja saadakseen piti koko ajan keksiä omat päkiänsä ja pohkeensa uudestaan.

Sting seitsenhenkisine bändeineen asteli lavalle tasan sovitusti klo 20.45, ja nimenomaan koko bändi yhtäaikaa. Koko keikan ajan oli fiilis, että Sting on bändin basisti ja laulaja, ei rocktähti, ja että nyt vaikuttaa kivalta työpaikalta myös noille muille. Ja langattomana, mikkitelineestä riippumattomana Stingin ei myöskään tarvinnut palata aina lavan keskelle pönöttämään, vaan saattoi laulaessaankin kierrellä ympäri stagea. Illan 19 biisin settilista lähti heti ja pokkana etenemään bonjovimaisella dramaturgialla, eli isoja hittejä kärkeen ja kaikkiin mahdollisiin väleihin, koska ne ei tunnetusti lopu ihan heti kesken. ”Message In a Bottle” avasi, ja vanhimmatkin rokkipolicet oli heti vedetty meininkiin mukaan, toki Stingillä on ollut aikaa ja perspektiiviä kasvattaa useampikin fanisukupolvi, niinkuin Tampereenkin alalattialla nähtiin. Kakkosena vedetty ”Englishman In New York” korkkasi soolotuotannon. Sting soitti lopulta materiaalia vain 4 sooloalbumiltaan, vaikka julkaistunahan niitä on peräti viisitoista. Muuta illan aikana merkillepantavaa oli paitsi upeat lavavalot, myös taustaprojisioiden niukka graafisuus ja pelkistetty väripintojen ilmaisu, aina ei tarvitse ajaa sitä Vietnamin sota ja Etiopian nälkäiset-tsunamia taustalakanaan, todistaakseen että nyt on kuulkaa kantaaottava taiteilija lavalla ja laulut mietittyjä. Hyvä Sting! Vaikka mies onkin luonnonsuojelija ja hyväntekijä, ihmisoikeusaktivisti, niille asioille on oma hetkensä ja paikkansa.

Mielenkiintoinen valinta oli myös soittaa tuoreimman albumin kolme raitaa heti alulle settiä ja kaikki peräjälkeen. Kyynisempi sanoisi, että ”pois kuleksimasta”, mutta mitäpä jos niin ei ollutkaan. Kaksi biiseistä oli silkaa modernia Policea ja yksi silkkaa, taattua soolo-Stingiä. Miehemme istualtaan akustisella kitaralla säestämä ”If It’s Love” ja ennenkaikkea rouheampi ”Rushing Water” eivät missään nimessä hävenneet itseään klassispainotteisessa settilistassa, päinvastoin. Jo kolmannen biisin jälkeen Sting myös esitteli bändinsä, pikku tavatonta sekin. Lavan keskushahmoja olivat tänään(kin) Millerin rouvan lahjakkaat kitaristipojat Dominic ja Rufus, joista ensinmainittu on ollut Stingin oikea käsi koko soolouran ajan, ja jolla on bändissä myös sävellysvastuuta. Illan aikana myös Shane Sager huuliharppuineen sai soolotilaa, mainittavimmin ehkä hiukan laiskasti alkaneessa, mutta isoihin soulsvääreihin kohonneessa ”Brand New Dayssa”, jonka alkuperäisen huulisintron vetää itse Stevie Wonder, kuten Sting spiikissään muistutti meitä, mutta huumorilla myös nuorempaa soittajaansa. Lavan muusikoista kiipparisti Kevon Webster jäi ehkä soundillisesti eniten pimentoon, mutta jo kehuttukin illan häkellyttävän hieno kokonaissointi takasi jopa perkussioita hoitaneen taustalaulajatar Melissa Musiquen tamburiinin ja shakerin läpitulon, joka on tämänkokoisessa liiterissä ehkä pikku juttu, mutta oikeasti iso ansio illan tiskille. Ennen koronaa Stingin bändin rummuissa nähtiin itse Josh Freese (ex-Guns’n Roses, ex-Nine Inch Nails), mutta nyt tanakat tahdit takasi nuori pastorinpoika New Jerseysta, Zach Jones. Eleetöntä, isokätistä groovaamista, joka raskautti monia tuttuja Sting-hittejä juuri sopivalla tavalla. Josta puheen ollen, illan raskaimmassa vedossa ”Heavy Cloud, No Rain” Sting sai upean lauluavun lavan eteen duetoimaan nousseelta Melissa Musiquelta. Oman hetkensä sai myös taustalaulajista toinen, Gene Noble, joka nousi varsinaisen setin päättäneessä ”Every Breath You Take”-ikihitissä Stingin rinnalle tulkitsemaan R&B:sti, ja onnistui osaltaan nostamaan liki puhkisoitetun stygen uudelleen tuoreeksi ja terveeksi, itse asiassa koko kuluvan, huikean keikkavuoden yhdeksi tärkeimmistä yksittäisistä vedoista. Meni viimeiset kaksi viikkoa pari tai kolme tuntia yössä maksimissaan nukkuneellla keikkaketulla tennispallon muotoinen, kokoinen ja värinen pala kurkkuun, kun viimein kuuli slummitaloissa ja liikennevälineissä nilelle soitetun ”Every Breath You Take”, vieläpä niin että myötäiset lavavalot syttyivät ja koko bändi nostettiin varjoista esiin. Täällä me ollaan oltu teitä varten, mutta ilman teitä, ei olisi meitä. Upea ele Stingiltä, joka tietenkin bändijohtajana tällaiset hetket a) suunnittelee ja b) siunaa.

Sting.

Ennen lopun superhittiä komeimmin kulkivat niinikään The Police-hitti ”So Lonely”, jonka sekaan bändi uitti säkeistön verran Bob Marleyta (”No Woman, No Cry”), sekä käsittämättömällä voimalla eteenpäin tampannut ”Desert Rose”, jonka julkaisun myötä aikoinaan Sting pystyi esittelemään algerialaista rai-musiikkia hyvinkin laajalle yleisölle maailmassa. Liiaksi kokolattiamaton alle on lakaistu sekin fakta, kuinka paljon Police aikoinaan auttoi popularisoimaan reggaeta, rocksteadya, skata ja dubia. Niinikään Police-biisiin ”King of Pain” Sting sai lauluavukseen poikansa Joen, ja ilman mitään hössötystä, että tässä on mun poika, laulettiin vaan rinnakkain, kuulostettiin samalta ja näytettiinkin melko samalta. Pojasta polvi ei saa missään nimessä pahentua, elämä jatkuu, rock’n roll ei kuole koskaan ja mitä näitä nyt on. Ja hei, ”Shape of My Heart”, teboilinbaareissa Juvalta Juankoskelle läpirynkytetty softrock-klassikko, joka voisi helposti tulla toisesta korvasta vaikkuna ulos, vaan ei, yksi illan upeimpia vetoja ja koko keikan aika tarkalleen puolivälin kaunis keskisuvanto. Diggasin, olin olemassa.

Monesti tai monasti käy niin, että kun se tunnetuin ja isoin biisi vedetään varsinaisen setin päätöksenä isolla tunteella sekä yleisön että bändin puolelta, niin kovin harvoin pakolliset encoret enää mitään lisäarvoa tarjoavat. Nytkin täydellinen keikka olisi päättynyt ”Every Breath You Takeen”. Encoreita kuultiin kaksi, niistä täysin sinänsä tietenkin pakollinen ”Roxanne” oli täysturha yleisönlaulatus, mutta lyhyt ”Fragile”-veto, jonka Sting tulkitsi istualtaan puoliakustisesti, oli kyllä mainio matkaeväs ulostautua Pirkanmaan yöhön. Lopulla keikkaa Sting esitteli bändinkin vielä toistamiseen, se kertoo ammattitovereiden isosta arvostuksesta, ja lupasipa pop-päällikkömme tulla vielä takaisinkin. Mikäs on tullessa, biisikynä on yhä terävä ja miehen kunto vähintäinkin silmämääräisesti mainio. Ja kun jopa Nokia Arenalta kadulle pääsy sujui (ainakin tällä kertaa) muutamassa minuutissa, niin täällähän pitää alkaa käymään. KG

George Thorogood & The Destroyers (us) @ Tampere-talo 08.08.2022

Henkilökohtaisesti ja omalla kohalla taaksepäin katsottuna huikea Rock Summer 2022 sai erittäin laadukasta jatkoa viime hetken päätöksellä nähdä Tampere-talon isommalla lauteella George Thorogood ja bändinsä The Destroyers. Napakat tunti ja kakskytviis kellottanut keikka tarjosikin monen opintopisteen edestä boogieteoriaa edistyneemmille, mutta kävi myös alkeista, ellei Delawaren rocktornado ollut aiemmin tuttu. Vuonna 1973 yhdessä (tuolloin vielä kotikulmiin viittaavalla Delaware-etuliitteellä varustetun) The Destroyers-yhtyeen kanssa tien päälle lähtenyt Thorogood on sittemmin levyttänyt parikymmentä albumia, myynyt yhteensä noin 15 miljoonaa yksikköä (kuusi kultaista ja kaksi platinaista plattaa), keikkoja on takana pitkälti yli 8000(!) ja ensi vuonna tulee relatiivisen kunnioitettavat 50 vuotta luukutusta täyteen. Maileja Thorogoodilla on allaan henkilökohtaisesti jo 72 vuoden verran, mutta ainakaan Tampere-talon parven eturivistä yyteröitynä ei olisi uskonut.

Mikään keikka, jota odotellessa tiski soittaa Jimmy Cliffia, ei voi olla huono. Ei ole nytkään. Lavalletulobiisinä sensijaan soi Flip Sloanin 60-luvun hitti ”Eve of Destruction”, joka ei kai ajankohtaisempi voisi olla, vaikkakin toki tittelillään viittaa oletettavasti myös bändin nimeen ja tuloillaan olevaan totaaliseen rock show’n. Thorogood ja nelihenkinen The Destroyers astelevat lavalle ja ”Rock Party” aloittaa rytkeen. Illan, ja tämän rundin, 13 biisin settilistassa vain kuusi biisiä eli alle puolet on Thorogood-orggiksia, sellaisella kuitenkin avataan. Thorogoodhan on tunnettu covertäytteisistä seteistään, plus ne muutamat omat isot hitit tietenkin soivat joka ilta. ”Rock Party” soi pitkänä ja hartaana, kakkoskitaristi Jim Shuler saa soolotilaa heti kärkeen, Gibson Les Paul ulvoo tarkasti ja napakasti. Thorogoodin itsensä soittostaili on varsin omintakeinen ja tunnistettava, otelautakäsi viihtyy pitkiä pätkiä paljon muuallakin kuin otetöissä. Ja toki miehen White Fangin murinasoundinkin tunnistaa mailien päästä, signatuurivalkoiseensa Thorogood tarttuu keikan jälkipuoliskolla.

Kakkosena kuullaan Bo Diddley-standardi ”Who Do You Love?”, jossa illan soundit alkavat asettua sille tolalle, jolla ne loppuun asti ovat. Parvelta kuultuna eivät huippuluokkaa, mutta ihan ok. Jälleen sama kuin niin monena ehtoona muutenkin, kun ajo on kovaa, että välispiikeistä on puolimahdotonta saada selvää, vaikka laulu sinänsä tulisikin ihan kohtuullisesti erottuen. No, siinä vaiheessa kun itse päätin lipun ostaa, kun nokka alkoi muidenkin syiden takia osoittaa Tampereelle, oli permannolta ostamisen arvoiset paikat jo menneet. Oletusarvona siis ollen se, että Tampere-talossa permannolla kuulostaa järkiään paremmalta kuin parvella.

The Destroyers soittaa tanakasti ja tarkasti. Rennon takakenoisesti mätkivä rumpali Jeff Simon on täysin alkuperäinen tuhoaja, ja basisti Billy Blough liittyi mukaan hänkin jo vuonna 1976, eli soittaa kokoonpanon kaikilla levytyksillä, myös siis vuosien mittaan platinaa hillonneella eponyymillä esikoisalbumilla. Eli aika asianmukaisella kokoonpanolla Thorogood yhä kiertää, ei ole ovi jatkuvasti käynyt. Texasin mies Shotgun Shuler on kitaroinut bändissä hänkin 90-luvun lopulta asti, ja viikon rocktriviana mainittakoot että tässä on jamppa joka soitti AC/DC:n riveissä parilla keikkalla Stiff Upper Lip Tourin jälkipuoliskolla, myös siis Helsingin olympialaisella Stadikalla kesällä 2001, sikäli nähkääs että emobändin lämppärinä oli muuankin Destroyers. Jonka nykykokoonpanon täydentää saksofonisti Buddy Leach, jonka solistinen rooli boogiekoneessa on itseasiassa varsin iso, vain muutamassa biisissä Leach on poissa lavalta tai taka-alalla.

The Destroyers laittaa garageksi, The Sonics-cover ”Shot Down” soi yhtenä koko illan tiukimmista vedoista. George Thorogood osoittautuu erittäin viihdyttäväksi showhesseliksi, miehellä on stand-up-koomikon tilannetaju ja yli 8000 keikan koulima itseironinen ote tekemiseen. Milloin lavalta singahtaa eturivin rouvien iloksi tai hämmästykseksi, sekä kotiinviemisiksi muovinen tequilamuki, milloin Thorogoodin käytetty kampa tai pyyhe.

Keikkavakio ”I Drink Alone” vuodelta 1985 edustaa Thorogoodin omaa tuotantoa. Sitä seuraa saman aihealueen lainabiisi, 50-luvun jumpblues standardi ”One Bourbon, One Scotch, One Beer”, jonka kynäili aikoinaan Rudy Toombs. Suosittelen muuten lämmöllä kokeilemaan joku perjantai-ilta vaikkapa, rankan työttömyysviikon päätteeksi, että ottaa makunystyröitä herättelemään sormimitan savuisaa skottiviskiä, huuhtoo sen puolella litralla tsekkiläistä pilsneriä ja virittää yömyssyksi kaksi sormellista makoisaa (ja aitoa) bourbonia, tässä järkässä. Toimii. Ja mitä paksummat sormet, sen parempi.

Memphis Slimin ”Steppin’ Out” bändi vetää kompaktina versiona, mutta keskenään, Buddy Leach siirtyy eturiviin töräyttelemään. George saa lyhyen hengähdystauon, ja mietinkin, minkä edellämainituista virvokkeista mies valitsee. Veikkaan kuitenkin, listan ulkopuolelta, laadukkaan tequilan. Thorogood palaa ”Gear Jammeriin, ja saa aseekseen signaturekitaransa Epiphone White Fangin. Nokkamiehen soitto murakoituu entisestään kun liu’utaan kohti isoja kasarihittejä, joita moni yleisössä odottaa selvästikin bourb….vesi kielellä. Ja niitähän hittejä ladotaan peräjälkeen, ”Get a Haircut” ja ”Bad To The Bone”, eikä ilahduttavasti minään puolen tunnin mehusteluina, vaan biiseinä muiden joukossa, George Thorogoodin Skootteri soittaa erittäin tiukasti, ja pysyy myös sovitusten suhteen pelkässä asiassa. Varsinaisen setin loppuliukumana soi ”Tequila”, kyllä juuri se The Champs-instrumentaali jonka lukija on saattanut kuulla ruotsinlaivalla tai tätidiskossa, bändi soittaa senkin kuitenkin tanakasti, Thorogood tanssahtelee ympäri lavaa humoristisen jäykkään tyyliinsä, eikä soita tässä numerossa lainkaan kitaraa, huutaa vain välillä mikkiin ”tequila”.

Setin päättää Hank Williamsin ”Move It On Over”, jonka mukaan Thorogood nimesi kakkosalbuminsakin vuonna 1978. The (Delaware) Destroyers louhii kuluneen stygen komeasti maaliin, George Thorogood kiittää ja kumartaa, keikka on tässä. Paitsi, että ei ole, ilman ”Born To Be Badia George ei pääse yhdestäkään liiteristä pois. Kitara jää jo takahuoneeseen, ison hittinsä Thorogood keskittyy laulamaan. Mainio keikka, josta yhtenä isona plussana jää mieleen parhaat lavavalot pitkään aikaan. Suolaisen hintaiselle konserttitalolipulle ei ihan kerry kuitenkaan täyttä vastinetta. Silmämääräisesti illan jengi mahtuisi Pakkahuoneelle, ja lipun hinta alkaisi nelosella, eiks niin, kun ei tarvitsisi maksaa arkkitehtuurista ja lentoterminaalin kokoisista aulatiloista ja eduskuntatalon kokoisista kiinteistä kuluista. Mutta tätä tää on, kun Suomen tärkeimmistä rock-kaupungeista kummastakin puuttuu keskikokoinen, areenaluokkaa pienempi kansainvälinen rock-venue. KG

Deep Purple (uk), Accept (de), Uriah Heep (uk), Nestor (swe) @ Hakametsä, Tampere 28.07.2022

Deep Purplen hyvin mahdollisesti viimeisen Suomen rundin ympärille koottu klassisen rockin suvipäivä piti alunpitäen järjestää Tampereen Eteläpuistossa, mutta hyvät kokemukset heinäkuun alun Sauna Open Airista Hakametsän hokipyhätön parkkialueella, saivat järjestäjät toisiin ajatuksiin ja siirtämään tapahtuman viimemainittuun lokaatioon. Eikä siinä, valinta oli varmastikin ihan oikea. Hakametsään taisi mahtua hitunen enemmän jengiä ja mikäpäs se siinä, kunhan järjestelyt toimivat ja soitto kulkee. Tapahtumapäivänä kumpikin toteutui.

Iltapäivän avasi Andy McCoy bändeineen, mutta kun lähtö himasta myöhästyi ratkaisevan puoli tuntia, oli keikka käytännössä loppuliukua vailla, kun astelin mestoille, parkkipaikalta tai rannekkeenvaihdosta tunnistettuja biisejä ei koskaan lasketa. Sen verran voi lausua, että bändi kuulosti tiukalta, ja Andyn keppi lauloi mallikkaasti, joten nyt kun McCoy on taas jalkautunut tielle, mm. tuoreen coveralbumin myötä, niin kyllähän herramme keikka on pikkupakollinen nähdä, harmi että meni nyt näin täpärästi ohi.

Tapahtuman oikeastaan ainoaksi miinukseksi voisin henkilökohtaisesti laskea liian pitkät roudaustauot. Kolme varttia on nimittäin ilman seuraa liikkuvalle ja selvinpäin pysyttelevälle lyhythermoiselle, niinkuin tervaa joisi. Toki asiaa seuranneena, koko ajan lavalla tapahtui ja hiki hatussa tehtiin töitä, mutta asiakkaan kannalta, mitä ihmettä voi tehdä sen 45 minuuttia. Dokata? Ei se ole toimintaa, se on oheistoimintaa. Kuinka monta hatsapuria tai makkaraperunaa ihmisen pitää jonottaa ja syödä että illasta saa kulutettua 180 minuuttia pois? En valita, ymmärrykseni roudaamisesta ja lavavaihdoista on liian heikko siihen, mutta säännönmukainen 45 minuuttia bändien välillä tuntuu pitkältä, siinä pointti. Muuten on sanottava, että Tampereen illan henkilökunta oli erittäin ystävällistä, yleisö hyvällä jalalla liikkeellä ja aluekin toimi ihan mainiosti tapahtuman siirron lyhyestä varoajasta huolimatta.

Andyn jälkeen vuoron sai ruotsalainen, vuonna 1989 perustettu hard rock-orkesteri Nestor. Kyllä, Nestor. Bändillä on nimittäin eh eh hjumour nimi, se pukeutuu omituisesti, ja esiintyy muutenkin häiritsevän paljon huumoribändin omaisesti, mutta ei selvästikään ole sellainen. Sillä on maailmanluokan hard rock-ralleja tukku, ja ihan itse tehtyjä, mutta bändin omilla nettisivuillaankin ihan myöntämä kieli poskessa-asenne takaa, ettei bändi enää koskaan lyö isommin läpi. Puuttuu visio ja konsepti, sellaiseksi ei riitä promokuvien flanelliset hikinauhat ja rakastaja Nylkysen kosteat viikset. Nämä biisit ansaitsisivat tulla otetuksi enemmän tosissaan. Mutta eipä siinä, Nestor soitti toki mainion ja energisen kolmevarttisen, jo toisen Tampereella kolmen viikon sisään, ja vieläpä samalla parkkiksella. Setin avasi tuoreehkon albumin kunkkuraita ”On The Run”, näin komeaa hard rockia tai pimppiheviä ei tehdä tänäpänä kuin korkeintaan Suomessa. Ja, no joo, tietenkin Ruotsissa. Josta tulevat bändit eivät yksinkertaisesti lähde heikolla biisimateriaalilla tien päälle. ABBAn, Europen ja Roxetten jälkeen eivät kehtaa, ja hyvä niin. Voimaballadi ”Tommorrow’iin” solisti Tobias sai partnerikseen upeaäänisen maannaisensa Lollo Gardtmanin, levyllähän kyseisellä raidalla duetoi Samantha Fox. Jota valitettavasti nyt ei Tampereelle saatu, olispa ollut ihanaa, Andy ja Samantha samalla lavalla melkein samaan aikaan, mutta haaveissa vainko oot mun. Kyllä. Nestor perustettiin siis vuonna 1989, ja se jaksoi puskea pari EP:tä ja kuusi vuotta, sitten muut intressit nielivät rockunelman, kunnes monta muutakin hyvää asiaa maailmaan tuonut panepidemia saattoi jannut taas yhteen ja nuoruuden palo löytyi uudestaan. Bändistähän löytyy mm. yksi poliisimies ja yksi rehtori, joten vuosien maailmankiertueille tuskin löytyy aikaa tai rahjetta, mutta toivoa sopii, että Nestorista kuullaan vielä. Ajakaa viikset pois, ja tulkaa taas Suomeen soittamaan, ja kyllähän bändi tuleekin. ”These Days” on hirvittävän lähellä Van Halen-hittiä ”Right Now”, mutta lähellä oloa ei vielä ole kielletty ja siihen lankeaa moni isompikin kirjoittaja. ”Perfect 10” on upea biisi sekin, samoin setin päättänyt ”1989”. Ruotsista löytyy harva se hetki näitä naftaliinista kaivettavia, laadukkaita hard rock-bändejä tuotavaksi Sweden Rockin tai Muskel Rockin ylläriesiintyjiksi, paluun tehnyt Nestor on tuskin viimeinen. Mitä svedujen rintamaitoon sekoitetaan? Kaakaota, keskiolutta, kryptoniittia?

Huolellisen rouduutauon jälkeen saatiin lavalle aivan ujon monta keikkaa keskimäärin Suomessa vuodessa soittava Uriah Heep. Lyhyellä matikalla bändi soittaa 2022 Suomessa 16 vetoa. Suomi rakastaa Heepia, ja Heep Suomea. Niin hyvällä fiiliksellä nyt kuudetta kertaa näkemäni veteraanibändi lanasi nytkin hittikatalogiaan, että Suomella on oltava jotenkin erityinen paikka bändin kollektiivisessa sydämessä, ja onhan sillä. Moni pitää näitä ukkeleita rockin kovimpina dinosauruksina, mutta samaan aikaan kukaan ei puhu Deep Purplen keski-iästä, Ian Gillanin äänestä, Axl Rosen paikkopestistä AC/DC:ssä, tai siitä periaatteessa aika naurettavasta faktasta, etteivät Rollarit tiettävästi edelleenkään ole jäähyväisrundillaan. Sitäpaitsi, kovin moni ihanan nuori ihminen diggaili hymyssä suin Tampereellakin, kun Uriah Heep toimitti maailmanluokan 45-minuuttisen. Käsityskykyni mukaan bändi ei edes osaa soittaa huonoja keikkoja. Laulaja Bernie Shaw on pannut koronapainoa, mutta jaksaa show’ata edelleen, tänään ääni ei ehkä ollut ihan vireimmillään, mutta aina ei voi olla. Kitaristi ja perustajajäsentaikuri itse, Mick Box ei tunnu vanhenevan kirveelläkään, ja viimeisin rekry, basisti Dave Rimmer on tuonut mukanaan ison tukun lisää lavaenergiaa. Ei liene edes umpikerettiläistä väittää, että Uriah Heep soittaa koko uransa ehkäpä kovimmalla kokoonpanolla, kaikki bändihistorian reunaehdot huomioiden. Setti avautui yllätyksellisesti viimeisimmän albumin raidalla ”Grazed By Heaven”, joka on mielenkiintoisesti basisti Rimmerin ja Jeff Scott Soton (W.E.T./ Yngwie Malmsteen/Journey) yhdessä kirjoittama. Hittipitoiseen festarisettiin toi iloista vaihtelua myös bändin ehkäpä raskaimmalta albumilta ”Abominog” (1982) poimittu ”Too Scared To Run”, ajalta jolloin Heep oli heavya tai heviä, siinä missä ajan muukin heavy tai hevi. Pitkäksi jamitteluksi yltynyt ”Look at Yourself” ja ekana encorena kuultu ”Sunrise” olivat kuitenkin tämänkertaisen keikan huippukohdat. Ihania positiivisia dinosauruksia, jotka pukkaavat parin vuoden välein ulos erittäin relevantin hard rock-levyn, ja josta Bernie Shaw’n pitenevien takahuonetaukojen myötä on tulossa ja tullut taas se Heep, josta kaikki alkoi. Yksi maailman kovimmista progebändeistä koskaan. Aion suhtautua Heepin syksyiseen juhlarundiin Suomessa, älkää kertoko kenellekkään.

Tähän väliin huolellista rouduuta ja sitten lavalle niinikään kohtuuahkera Suomessa soittaja, Accept. Olin nähnyt bändin edellisen kerran neljä vuotta sitten Tampereella (olen nähnyt Acceptin kolmesti, ja vain ja ainoastaan Tampereella) ja tuolloin mukana oli vielä alkuperäisbasisti ja biisikinnikkari Peter Baltes. Se oli vielä Accept, ja tuntui vielä Acceptilta (jonka nimi muuten kasarilla lausuttiin ihan pokkana assept, ja jos jotain muuta seiskan englannilla väitit, saattoi tulla välkällä veistoluokan takana varttitunti turpaan. Golden days.). Nyt Tampereen viilenevässä kesäehtoossa aivan laadukkaan setin runnonut bändi ei tuntunut Acceptilta, ainoan alkuperäisjäsenen Wolf Hoffmannin hartiat eivät siihen riitä. Hoffmann soitti ylipäätään liidikitaraa vasta kolmannessa biisissä, lavalla oli keppiä kuin Junttilan hernepellossa, mutta kuka oli kuka ja kuka mitä häh? Wolf Hoffmann, puristeisesti laulava Mark Tornillo ja liuta tuntemattomia saksalaisia jannuja (ok, Uwe Lulis on toki ex-Grave Digger) ei riitä olemaan Accept. Tuoreimpien levyjenkin biisimateriaali on timangia, kuunnellaanpa vaikka viimeisimmän ”Too Mean To Die”-kiekon (2021) powerballadi ”The Best Is Yet To Come”. Upeaa, komeaa, eeppistä heavybiisinkirjoittamista. Ja Tampereenkin keikka oli kova veto, mutta jotain puuttui. Puuttui Accept, lavalla oli (ja tämä vain henkilökohtaisena tuntemuksena) Wolf Hoffmann’s Renowned Accept Tribute Band tai jotain. Viiltäväähän tässä on se, että meikämannerheimolla on lippu nähdä Accept taas helmikuussa Kultsalla, mutta vain koska lämppäriksi ilmoitettiin Flotsam and Jetsam, joka on pakko nähdä. Ehkä Wolf ja jäbäleissönit saavat vielä yhden mahkun todistaa, että niin monen ikätoverinsa tapaan, myös Accept voi jatkaa elämäänsä vain yhdellä perustajajäsenellä. Ja että bändi on too mean to die, ja että the best is yet to come. Ehkä tekee hyvää nähdä Accept myös jossain muualla kuin Tampereella.

Oli tullut aika todistaa Deep Purplen yhtä viimeisistä Suomen keikoista. Mustaa valkoisella tästä ei ole, mutta kummoinenkaan koticornerin Nostradamus ei tarvitse olla, kun osuu faktan ytimeen. Keväällä, 28 vuotta bändissä soittanut ja selkärankajäseneksi muovautunut kitaristi Steve Morse jätti bändin (ja viikko sitten ihan lopullisen virallisestikin), ja muun kantajengin keski-ikä alkaa olla luokkaa korkea. Ian Gillan suoriutui illasta ihan mainiosti, mutta ääni ei ole entisensä, eikä kestä montaa vuotta. Ja kun Ian Paice ripustaa kapulat naulaan, niin mitä sitten, miten Purple muka voisi vaihtaa ainoan teknisen alkuperäisjäsenensä nuorempaan kannuttajaan. Ei se voi.

Kitaristi Simon McBride hyppäsi toukokuussa aivan saatanattoman isoihin bootseihin, Deep Purplen eturiviin, kitaraosastosta perinteisesti yksin vastaamaan ja luukutti Hakametsänkin illassa niin, että meinasi tulla tippa linssiin, kun samaan aikaan puolikkaalla kurkiaisella muisteli Steve Morsen syitä jäädä pois, ja faktaa, ettei oluen kyllästämä Ritchie Blackmore enää muista ilman henkilöauton kokoista lunttilappua, miten ”Smoke On The Waterin” soinnut menee. Jeesus, miten upeasti kepitti Simon McBride, hattu päästä ja pitkää ikää. Teki mieli nousta yöjunaan, vetää perseet ja mennä katsomaan Purplen seuraavan illan veto Pietarsaaressa, mutta nousematta jäi, (ja tunnetusti bändiltäkin jäi vetämättä, kun Suomen tapahtuma-ala kärsii henkilökunnan joukkkopaosta ja ammatti-ihmisten puutteesta). Pelkällä olemuksellaan bändiä 20 vuotta nuorentavan McBriden osuus sai toivomaan, että olisin ennustuksessani tuiki väärässä. Vielä yksi originaalialbumi ja vielä yksi maailmanrundi, jookos.

Deep Purple lämmitteli itse itseään keikan ekan kolmanneksen, ja tuntui, lähinnä suhteessa Ian Gillanin voimavaroihin ja ääneen, että tänään ei lähde. Mutta lähti kuitenkin. Klassiselta ”Machine Head”-albumilta (1972) kuultu ”Pictures of Home” ennakoi jo, mutta tuoreimman orggisalbumin ”Whoosh!”-raita ”Nothing At All” kulki jotenkin aivan jäätävän kovana rytmibluesina. Tottakai on niinkin, että tuore matsku on Gillanin voimille ja rekisterille kirjoitettua, ja vaatii vähemmän takavuosien matskun tapaan revittelyä. ”Uncommon Man” omistettiin tutusti edesmenneelle Jon Lordille. Kun hituri ”When The Blind Man Cries”, joka niinikään äänitettiin aikoinaan ”Machine Head”-sessioissa, lähti, illan kulku oli taas toivoa täynnä ja loppukeikka olikin pelkkää juhlaa. Ian Gillan löysi äänensä ja bändi polki hirvittävällä groovella, niinkuin huomista ei olisi ja niinkuin se soittaisi viimeistä keikkaansa koskaan. Ihan viimeistään lunastui olla paikalla, kun tärkeän mutta valitettavasti aliarvostetun ”The Battle Rages on..”-albumin itämaisiakin sävyjä hamuileva ”Anya”-kaunokki jyrättiin pimenevään iltaan. Se ei totta olla saa, Deep Purple ei saa lopettaa..

”Anya” oli vasta lopun alkua, seurasi Don Aireyn hillitön kiipparisoolomedley, joka sisälsi myös tutusti kunnon pätkät SibeliuksenFinlandiaa”. Tässäpä hillitön kosketinvelho, joka jokaisen rockfriikin tulisi edes kerran todistaa livenä. ”Perfect Strangers” lähti saumattomasti liikkeelle Aireyn kosketinmyrskystä, vielä ”Speed Truckin'” ja aivan käsittämättömän tuore, rento ja innovatiivinen ”Smoke On The Water”, ammattigeezerit asialla, oli kuin biisi olisi soitettu ensimmäistä kertaa ikinä. Tämän jos jonkun luulisi olevan helppo coveroitava siellä viialalaisen pizzerian nurkassa LVI-insinöörien kesäpäivillä, mutta kun Deep Purple lanasi klassikkoaan järkkymättömällä groovella, oli asia niin aito kuin kuvitella saattaa. Oli(mme)n paikalla. Bonuspisteet muuten sille yhdelle jampalle, jolla yhä pysyi tunnistettavasti päällä ”The Battle Rages On..”-kiertueen paita. Arvostan.

Pari coveria ei enää pystynyt sytyttämään magiaa uudelleen, varsinkaan alkaneessa tihkusateessa. Toki Simon McBriden ”Black Night”-ulvotuksen muistaa pitkään ja tutun ja turvallisen Roger Gloverin bassosoolottelunkin, mutta jos ilta olisi päättynyt hyytävän komeaan ”Smoke On The Wateriin”, olisin ollut äärettömän tyytyväinen. Jos tämä oli tässä, kiitos ihan kaikesta Deep Purple. Jos ei, kiitos siitä. KG

Simply Red (uk), Charles Lloyd feat. Bill Frisell (us), Cory Wong feat. Dave Koz (us), Kokoroko (uk), Alogte Oho & His Sounds of Joy (gh), Hector Reimagined, Jesse Markin @ Pori Jazz, Kirjurinluoto, Pori 16.07.2022

Pori Jazzia on järjestetty vuodesta 1966 lähtien, itse ehdin vasta nyt mukaan. Oikein hävettäisikin tunnustaa, mikäli olisin taipuvainen häpeilemään. Onneksi en ole. Olin toki haahuillut takavuosina Jazzkadulla Porin alakaupungissa ja nähnyt jonkun ilmaisesiintyjän setin, mutta sekä vuosi että seura että artisti että setti on jo painunut unhoon. Vasta vuonna 2022 onnistui ottaa haltuun itse Kirjurinluodon festivaalialue. Ei niin, etteikö olisi monena vuonna ollut halu käydä jo aiemmin, päinvastoin, mutta monena kesänä työnteko on rajoittanut vapaa-aikaa, tai sitten sen yhden ison pääesiintyjän ohessa muu ohjelmisto ei ole riittävästi napannut raahautuakseni paikalle. Mutta nyt kun tuli saatua pää (kuvainnollisesti) auki, Pori Jazzista voisi ihan hyvin muodostaa jokakesäisen tradition, mikäli vain se pääesiintyjäpuoli on riittävän kunnossa. Tämän vuoden päätöslauantaina se oli.

Eka kerta on aina eka kerta, nyt ei onneksi sattunut yhtään ja muutenkin jäi Jazzeista todella hyvä klangi, festarihan on suomalaisittain varmaankin parhaiten järkätty, hommaa kun on harjoiteltu ja hallitusti ja hyvissä ohjaksissa vuosi vuodelta järki päässä kasvatettu. Tapahtumassa ymmärretään Kirjurinluodon kapasiteetti, joka toki on iso, mutta rajansa silti kaikella. Omaa eka kertaani auttoi huomattavasti VIP-ranneke (kiitos paljon Keikkaseura lipusta, kiitos), jolla kiesin sai ilmaiseen parkkiin, ja jolla iltasella tarjottiin asialliset hammit lämpimissä paviljonkiolosuhteissa, ja jolla saattoi muutaman päälavan artistin yyberöidä kaukaa, mutta kuivana. Oli nimittäin sateenjumala Estherin ryppynaru hiukan löysällä, votkulia tuli käytännössä koko festivaalipäivän, aivan viimeistä esiintyjää lukuunottamatta. Kuuroina, mutta pääosin kokoajan satoi sitä semmoista suistomaan jokakoloon tunkeutuvaa tihkua. Festivaalin yleisin kaarderobi koostuikin haisaappaista ja sadeviitoista, Pori Jazzissa jos jossain tyyli on erittäin vapaa, ketään ei kiinnosta vaikka pukeutuisit säkkiin ja tuhkaan.

Oman festaripäiväni aloitti OP-lavalla (tunnetaan myös nimellä Jokilava) ghanalainen Alogte Oho & His Sounds of Joy, ja oho miten hyvin aloittikin. Kahdeksanhenkinen bändi latasi tauluun kovat avausjakson vertailuluvut, jotka vain muutama päivän artisteista ylipäätään koki ylittää. Alogten paikallisghanalainen frafra-gospel yhdistettynä biisikohtaisesti funk/ska/reggae-ja muihinkin mustiin rytmeihin, kävi tehokkaasti jalan alle, eikä päivän eka kunnon sadekuuro tuntunut vitsiä kummemmalta. Olin jo pitkin päivää väittää, että Alogten kahden jannun puhallinsektio olisi päivän ehdottomasti kovin, mutta toki Simply Red oli vielä tässä vaiheessa kaukana tulossa, ja onnistui todentamaan huikealla vedollaan jopa jotain vielä kovempaa. Silti, jos sinä ja minä suomalainen, jos onkin meillä rytmi veressä, niin on se sitä ihan hitusen afrikankinpojalla, kun yhdellä kädellä soitetaan sivaltavan terävästi trumpettia, ja toisella kädellä lyödään perkussioita. Arvostan. Muutaman biisin jälkeen syvästi uskonnollinen Alogte Oho kutsui jengiä lähemmäksi joraamaan, tuntemaan Jumalan rakkauden lähempää. Kuultiin ”Mam Inne Wa”, Alogten iso hitti kotopuolessa, missä kuulijat ei heti lopu kesken. Alogte sävelsi biisin sairaalavuoteessa, moottoripyöräonnettomuudesta toipuessaan. Jotka lipat ei ulkoisia merkkejä ollut mieheen jättänyt, jalka nousi ja show oli kaikessa ilossa ja energiassaan erittäin paikallaolon arvoinen. Oman levykokoelmani Afrikka-osasto on itseltänikin lähes salaa paisunut aivan mukavasti viime parina vuonna, ja on ollut iso polte afrorock-keikoille, nyt lunastui. Enemmän näitä, alan taitajia tuodaan ihan liian nihkeästi Suomeen, keikat perustuvat pääosin Suomessa asuviin muusikoihin. Ghana on maailman hienoimpia ja tärkeimpiä musamaita, toivotaan että sieltä saadaan Alogten kaltaisia laatuartisteja kuulolle lisääkin. Pluspisteet Sounds of Joyn Henry Andohille rumpusoolosta, muutenkin ihanan kolinaiset ja kireät afrikkasoundit kaverin kannuissa.

Pikku breikki, Brooklyn Brewerin Defender IPA ei ole oluista huonoin, ja takaisin Jokilavalle, jossa aloitteli Viljakkalan toistaiseksi suurin lahja maailmalle, Jesse Markin bändeineen. Ei jättänyt 55-minuuttinen settinsä omalle kohalle juuri muistijälkiä, mutta olinkin paikalla silkasta sympatiasta ja kiinnostuksesta, tietoisena siitä, että en oikein taida olla kohderyhmää Markinin nykysoulin ja hip hopin seokselle. Niin tai näin, sydämestäni toivon, että tämä jäbä pääsee pitkälle.

Sitten päälavan eteen, Porissahan miksaustiskin edustan jazzpenkkien ja lavan väliin jää mainio tila niille, jotka haluavat nähdä läheltä. Vuorossa oli funkin Danko Jones, Vulfpeckin kitaristi ja omillaan bändijohtaja Cory Wong, erikoisvieraanaan maailmanluokan töräyttäjä, alttosaksofonisti Dave Koz. Tätä keikkaa oli todella moni näillä luodoin odottanut kieli pitkällä, itse en ollut osannut, mutta kun Wongin veto lähti käyntiin, mietin että kyllähän tämmöistä olisi pitänyt tajuta odottaa kieli periaatteessa hyvinkin pitkällä. Cory Wong budjaa ja pyörittää bändiään Minneapolisista käsin, ja koko funkia kuunteleva maailmahan muistaa, kuka muu pyöritti toimintaansa Minneapolisista käsin. Kyllä, Prince. Eikä siinä kaikki, paitsi että Cory Wong pitää yllä kaupungin funkmainetta, soittaa miehen bändissä bassoa itse Sonny ”T” Thompson, joka peukutti menemään Princen New Power Generationissa 1991-96. Porinkin lavalla nähtiin siis palanen Prince-mytologiaa, mutta ennenkaikkea hillittömän kiihkeä instrumentaalishow, Wongin 9-henkinen bändi kävi kuin Tissotin kello, mutta hengessä, groovessa, sielulla. Prince voi levätä rauhassa, Minneapolisin funkperintö on huippukäsissä. Wong soitti periaatteessa komppikitaraa suurimman osan tunnin settiä ja antoi soolotilaa välillä toki itselleenkin, mutta myös jokaiselle muulle. Oktaanit eikun nousivat, kun lavalle kutsuttiin mediapersoona ja muusikko Dave Koz. Mieshän aloitti kasarilla ihan rokkibändeissä, siirtyi sitten Richard Marxin bändiin, Arsenio Hallin tv-show-orkkaan ja enemmänkin smooth jazz-osastolle. Porissa ei menty smoothisti, vaan vasenta kaistaa katto auki ja poljin pohjassa, meno oli hillitöntä. Missä tämmöistä kaveria on piiloteltu? Vastaus, ei missään, mennyt vain omasta tutkasta ohi, sekä Kaz että Wong. Ei mene enää. Ja jos joku on kova laji, niin pitää kiinnostus yllä tunninkin tai pidempään, instrumentaalifunkilla. Keikan parasta antia olivat Kozin ja Wongin leikkimieliset soittobattlet. Ja vaikka Princea ei enää voi nähdä, olen bongannut jo Taiteilijan kaksi basistia erikseen. Ihan hauska harrastus.

Dallaus Lokkilavalle, joka itselleni on tutumpi Porisperesta. Pori Jazzin päätöspäivän tai aika monen muunkaan päivän ääriharvinaista oikeaa jazzosastoa edusti yksi viimeisistä elossaolevista raskaan sarjan jazzlegendoista, Charles Lloyd. Joka ehkäpä on jazzkanonioissa vieläpä arvostetumpi huilistina, mutta kuultiin täällä nyt saksofonin tulkitsijana. Vierelleen Lloyd oli saanut nuoremman legendan, kitaristi Bill Frisellin. Lloyd aloitti ammattimaisesti jo 50-luvulla, soitti mm. B.B.Kingin ja Howlin’ Wolfin bändeissä, ja siirtyi 22-vuotiaana Chico Hamiltonin bändijohtajaksi. Ja siitä eteenpäin, miten sitä nyt legendaksi tullaankaan. Lokkilavan jazzhetken pointtina oli omalla kohdalla nähdä ja kuulla Lloyd ja Frisell soittamassa, ja ihan meditatiivisen hetken herrat tarjosivatkin. Merkittävämmän mukaantempautumisen esti vain oma levottomuus, ja henkilökohtainen ongelma ärsyyntyä jaskakeikkojen väliablodeista. Tiedän niiden kuuluvan lajiin jo kaukaa historiasta, mutta ärsyyntymistähän tieto ei välttämättä poista. Olin paikalla, kun Charles Lloyd, 84, töräytteli Pori Jazzissa kenties viimeistä kertaa.

Päälavalla tapahtui omituisia. Pori Jazzin taiteellinen johtaja oli tilannut Valtteri Pöyhöseltä setin Hectorin sävelmiä uuteen uskoon laitettavaksi, reimagined. Konseptin nimi olikin siis Hector Reimagined. Vajaa tunti jazzhiippailua ja instrumentaalibriljeerausta Hectorin nimellä, minä en saanut kiinni. Ei aina saa. Hector oli alunperin folklaulaja, lauluilla taistelija, sittemmin jykevä rockmuusikko. Ajatus Hectorin biiseistä jazzhiihtelynä oli todella outo. Muutama hienokin hetki toki koettiin, ei sillä, Jesse Markin vetäisi setin päätteeksi upeasti ”Ei mittään”. Mutta ihanan Aili Ikosen tulkittavaksi langennut ”Lumi teki enkelin eteiseen” esimerkiksi oli sitä niin tuttua väkisinsovittamista, että jotain on tehtävä, jotta erottuu alkuperäisestä. ”Lumen” voima on alunperin siinä, että se esitetään reippaasti ja tavallaan toteavasti, ilman ylitulkintaa, vaikka laulun tarina onkin ääritraaginen, ja juuri siksihän se toteavasti esitetäänkin. Ilman Hectorin ja aivan jäätävän kovan Power Bandinsa omaa kolmevarttista, koko konseptista olisi jäänyt tosi hapan maku. Heikki tuli itse lavalle ja pelasti koko iltapuhteen esittämällä Hector-biisejä sillä voimalla ja vimmalla, julistuksella, mikä niille kuuluu. Aivan perseettömän upeasti rullasi Power Bandin komealla heartland-soundilla ajama ”Vapaa maailma kun bailaa”, eli ”Keep on Rockin’ In The Free World”. Power Band on Suomen E Street, otetaan tai jätetään. Hectorin mietteet Euroopan tämän(kin)hetkisestä tilasta eivät jääneet epäselviksi, rauhan ja rakkauden biisejä takavuosikymmeniltä oli päivitetty tähän päivään, ”Eurooppa” soi entistäkin ajankohtaisempana, surullisen sellaisena. Aili Ikonen palasi lavalle vetämään Hectorin kanssa duettona ”Jos sä tahdot niin”, ja menihän siinä kohtaa roska silmään. Liikennevaloissa ja slummitaloissa osin vuosien mittaan puhkikin soitettu ”Yhtenä iltana” heräsi päätösbiisinä uudelleen eloon, Esa Kotilainen tarttui Lasse Pihlajamaa- harmonikkaan ja sai sen kuulostamaan upeasti jotenkin Hammondin B3:lta. Heikki on jo 75, mutta yksi rundi vielä Power Bandin kanssa, jooko pliis?

Lontoosta saapunut afrofuusioryhmä Kokoroko esitti Jokilavalla aivan mitäänsanomattoman tylsää jalkoväliin puhalteluaan, ikäänkuin koko bändiä, tai ainakaan se ladypuolista puhallintrioa eturivissä ei olisi edes kiinnostanut olla keikalla. Brittiläinen aroganssi yhtyi kylmässä tihkusateessa motivaation puutteeseen, siltä ainakin parinkymmenen metrin päähän lavasta vaikutti. Olin oikein kuuntelemalla tutustunut bändiin himassa, ja ajatellut mainoslauseita lukeneena, että bändi ikäänkuin jatkaisi siitä, mihin Fela Kuti ja Tony Allen jäivät, mutta tällä asenteella jää jatkamatta. Jos ei välispiikeissä edes muista, milloin oma levy on ilmestynyt, ei se ole tärkeä levy. Jos ei kiinnosta, kannattaa pysyä himassa.

Päivän kohokohta oli vielä edessä, ja onneksi puolijäätävä tihkusadekin lakkasi, oli tullut aika nähdä bucketlistalta pois yksi 80-ja 90-lukujen (ihan vähintäinkin niiden) kovimmista brittiläisistä popbändeistä, pitkälti laulajaansa Mick Hucknalliin henkilöityvä Simply Red. Ja kuinka bändi näyttikin juuri lopettaneille maannaisilleen, mitä on ammattitaito, motivaatio ja yleisön palveleminen. Kaikki hitit kuultiin mahtisoundeilla, ja tuntui että eihän näillä olekaan kuin radiohittejä puolentoista tunnin verran. Ja siis olisihan se pitänyt tietää, että totta hitokseen Simply Red nykii maailmanluokan kovan keikan, tietenkin. Mutta Pori Jazzin 2022 päätös oli vielä kovempi kuin oli uskaltanut odottaa. Mick Hucknallin, tuon merten kiharapään äänestä voi olla kahta mieltä, mutta hei, valkoisen sinisilmäsoulin kovin tulkitsija ja ikonisin ääni, eiks yeah? En omista Simply Redin levyjä, mutta livenä oli nähtävä ja entisenä Lontoon asukkina monet näistä biiseistä muodostuivat kuin salaa kotisoundtrackiksi aikoinaan. Hucknallin ääni, Kenji Suzukin funk-kitara ja napakat soolot, Hucknallin rinnalla uskollisesti jo vuodesta 1986 pysytelleen Ian Kirkhamin ikoniset saksofonisoolot, toistan itseäni, mutta oli kuin olisi kotiinsa tullut. Ja lähellä mellakka-aitaa, aivan edestä yytsittynä, niin tuntui asiainlaita olevan monelle muullekin.

19 biisiä, ei yhtään keikkaa venyttänyttä täyteraitaa, silkkaa asiaa soulin ja laadukkaan popin äärellä. Nekin biisit, mitkä radioasemat ympäri maailmaa ovat melkein pilanneet, soivat hämmentävän tuoreesti. Gregory Isaacs-cover ”Night Nurse” jynkkäsi ihan oikeana ja rehellisenä, spliffinhajuisena voimareggaena. Poissa muniinpuhaltelu, Simply Red oli herkimmilläänkin yllättävän raskaskätinen. Varsinaisen setin ”Holding Back The Years” ja Hucknallin erityisherkästi tulkitsema ”Mirror” olivat selkeät kohokohdat, jos pakko olisi valita. Ja kun bändi poistui lavalta, koko suistomaa tiesi, ettei tämä ollut tässä. Kolme encorea, joista kiihkeästi groovannut ”Money’s Too Tight To Mention” ja tietenkin ”If You Don’t Know Me By Now” edustivat aikoinaan sitä Simply Redia, jonka opimme tuntemaan, eli huolella valituista covereista muokattiin omat, titaniumia myyneet versiot, mutta niin että Hucknallin omat sävellykset eivät hitinsyntyvaiheessa millään tavalla hävinneet tai häpeilleet. Simply Red lopetti jo kerran, mutta palasi vain viiden vuoden tauon jälkeen, enkä Pori Jazzin illassa ihmetellyt yhtään että miksi. Muutaman vuosikymmenen yksi tärkeimmistä popbändeistä, sanoinko jo? KG

Michael Monroe Trio @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 14.07.2022

Michael Monroe kiertää tänäkin kesänä ahkerasti bändeineen Suomea, ja maailmalla Eurooppaa nyt vähintäinkin, ihan just äsken porukka oli Alice Cooperin supportina sivistyseuroopassa ja Guns’n Rosesien lämppärinä valtavan lontoolaisyleisön edessä. Taannottaisilta kesiltä on tuttu se systeemi, että kun bändin kitarapartio asuu a) Torontossa (Rich Jones) ja B) New York Cityssa (Steve Conte), niin kun Euroopan vedoilla on vain muutama välipäivä, on selvää ettei herrojen kannata lentää kotiin, eivätkä sitä ehtisi tekemäänkään. Soittaja on soittaja vain soittaessaan, siksi nerokasta onkin ollut virittää tien päälle välipäivinä tekemistä ja virikettä tarjoamaan Michael Monroe (acoustic) Trio. Kuluneen viikon arkipäiville jäi juuri sopiva väli soittaa pari vetoa Jyväskylässä sisävesilaivalla, ja saapua myymään liiteri täyteen torstaiehtoona Hämeenlinnan ainoalla oikealla rokkiklubilla, Suistolla.

Tulin edellisviikolla muuttaneeksi, ei, ei New Yorkiin, vaan Hämeenlinnan alakaupunkiin, ja näinmuodoin Suistosta tuli entistäkin enemmän kotiklubi. Nyt kaupungissa aivan korvaamatonta kulttuurityötä tekevä rokkikivijalka on kävelymatkan päässä, ei tarvitse siepoa keskibischoshofenia atomikello vasemmassa ja alkometri oikeassa kädessä, ja ennenkaikkea, voi nähdä laadukkaasta tarjonnasta mitä vain mieleen tulee, mukavuusalueidenkin rajamailla, ja mihin vain ikinä aikataulut venyy. On sanottava, että Suisto elää uuden promoottorinsa (Olli Vartiainen, ex-Retkibanaani) myötä erittäin kovaa uutta tulemista (taloushaasteiden ja panepidemian jälkeen), ja siksi jokainen loppuunmyyty ilta täällä ilahduttaa erityisesti. Nytkin loppukesän ja syksyn ohjelmisto on jo sellaista, että ei tulisi mieleenkään perihämeenlinnalaiseen tapaan valittaa ja märistä. Epidemian jäljiltä Suistolle on etabloituneet myös huomattavasti entistä sivistyneemmät soittoajat, toivottavasti jäädäkseen.

Michael Monroe Trio asteli lauteille hieman jälkeen iltayhdeksän ja aloitti noin euro ja neljäkymmentä kellottaneen settinsä komeasti Demolition 23.-hitillä ”Hammersmith Palais”. Iltaa leimasi soittamisen ilo ja hillitön trion (todennäköisesti myös koko Monroen sähköisen bändin) sisäinen huumori, josta sai kiinni juuri, kun tuntui että nyt ei saa yhtään kiinni. Hauskaa oli, sekä triolla että Suiston loppuunmyyneellä yleisöllä. Ja voin kertoa, että lomakaudella ja torstai-iltana ei ole itsestäänselvää näillä hoodeilla, että klitsu on innostunutta jengiä täynnä. Toki Michaelia tullaan katsomaan kauempaakin, se selittää osan.

Monroelta bändeineen on ulkona tuore albumi, ”I Live Too Fast to Die Young”, ja siltä toki muutama styge on sähköiseen settiin otettu. Mutta kiekko on sen verran rajumpi rockpaketti, että jotenkin vanhempi katalogi soveltuu paremmin akustisiin versiointeihin. Ja kun näitä keikkoja ei käsittääkseni hirveästi ehditä treenaamaan, on vanhassa ja jo tutussa vara parempi. Ja äärihuolella valituissa covereissa tietenkin, ja yllättäen olikin niin, että tällä kertaa trion iltapuhde oli silkkaa covereiden juhlaa.

Erittäin puiden takaa alkanut Ramones-biisi ”Poison Heart”, yksi maailman hienoimmista popralleista, oli jotenkin Michaelin tunteikkaasti tulkitsemana ja sanomaltaan kovin ajankohtaisena, yksi illan kohokohdista. Tai Ramonesista puheen ollen, Dee Dee Ramonen Michaelille vähän ennen kuolemaansa lahjoittama, huikea ”Under The Northern Lights”. Ja kun käytännössä kaikkiin biiseihin toimitettiin kolmiääniset stemmat ja kun kolmen kitaran voimin mentiin ns. kasettisoundeilla, oltiin laadun äärellä. Moni biisi lähti hulvattoman skeidanjauhuun jatkeena, vitsinä, niinkuin vaikkapa Ramones-hitti ”Rockaway Beach” tai Hurriganesienkin tunnetuksi tekemä ”Do You Wanna Dance”. Tällaisia keikkoja lisää, missä ei tarvitse vetää otsa sellaisilla kurtuilla, että mahtuu pajavasaran varsi väliin, vaan soittamisen ilon ja työntekemisen riemun kautta. Hurriganeseista puheen ollen, ”I Will Stay” oli tänään toiseksi paras koskaan kuulemani veto kyseisestä klassikosta, lähti jotenkin todella hereästi, vaikka Monroe Band on toki harva se keikka vetänyt stygeä sähköisestikin. Se paras versio? Kauan sitten Ganes-elokuvan kuvauksissa puolentoista metrin päästä nähtynä, kun Olavi Uusivirta eläytyi hausjärveläisellä tanssilavalla Cisse Häkkisen rooliin.

Yksi Hanoi-raitakin oli toki pakollinen soittaa, ja se oli tänään akustiselle triolle mainiosti soveltunut ”Don’t You Ever Leave Me”, ja olihan se Hanoi-raita tavallaan myös ”Lightning Bar Blues”. Eli ei epäilystäkään, Monroen soolotuotannon ulkopuoliset vedot olivat tämän trion toimituksessa ylivoimaisia, ja ymmärtäähän tuon, tuttua ja itsekirjoitettua viime vuosien matskua on ehditty veivaamaan jo aika tavalla. Joskin on heti sanottava, että toki ”Ballad of The Lower East Side” ja ennenkaikkea yksi Monroen soolovuosien kaikkein (itselleni) merkittävimmistä biiseistä, ellei merkittävin eli ”All You Need”, soivat nekin todella raikkaasti.

Intiimeissä meinigeissä kun oltiin, yleisökin sai vapaasti huudella toiveitaan, you name it, we play it. Joku jantteri toivoi kovasti biisejä Michaelin ”Life Gets You Dirty”-albumilta, Makkonen arvosti kovasti ja kertoikin projektina olevan kyseisen platan uudelleenmiksauksen. Tokikaan albumin raitoja ei oltu tälle triolle harjoitettu, mutta niinikään yleisön toiveista lähti esimerkiksi pikku epäröinnin ja emminnän jälkeen Demolition 23.-raita ”You Crusified Me” aivan mallikkaasti. Oma toiveeni olisi ollut, mikäli huutelijasmiehiä olisin, ”Deadtime Stories”, mutta ei se olisi sopinut illan iloluonteiseen henkeen. Muutama encorekin vaadittiin ja saatiin, Steve Conte aloitti ”Bad Moon Risingin” ensin liian hitaalla temmolla ja sai hetulanheitto-osuudessa syytteen papparaisuudesta, mutta sitten se oikea tempokin löytyi, ja siihen kylkeen vielä ja tietenkin Eddie and The Hot Rodsien ”Do Anything You Wanna Do”, joka muuten soi myös ”levylautaselta” viimeisenä biisinä juuri ennenkuin bändi astui lavalle, sekä tietenkin ”Up Around The Bend”, joka kirvoitti jo hämptonilaisyleisöstä ihan yhteislauluakin.

Lisää tämmöistä, maailmanluokan pop-peijoonia ja peijoonittaria kotiklubi Suistolle ja lisää keikkoja, joilla kaikki on mahdollista, mikä tahansa voi olla seuraava biisi ja missä yleisö on osa show’ta ilman kiusallisuuden pienintäkään häivää. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: