Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “festival”

Verneri Pohjola & Jussi Lampela ork. @ Loud Silents Festival, Pyynikkisali, Tampere 26.04.2015

Jos mykkäelokuvia livesäestyksellä esittävä festivaali Loud Silents on tullut Tampereen ja Suomen festarikartalle jäädäkseen, onpa huikeaa. Forssalla on toki oma tapahtumansa, jo legendaariset Mykkikset joka vuosi elokuussa, mutta Loud Silents täydentää niitä, täällä kaikki elokuvat saavat livemusiikkituennan. Koko ajan nopeutuvana kuvallisen kulttuurin aikana, josta ei ole paluuta tai ulospääsyä, on hyvä istahtaa 20-luvun elokuvataiteen ääreen, ja ottaa hetkeksi itseensä mykkäelokuvien rauhaisa syke. Biitti ajalta, jolloin kuvaa ehti katsoa, ja itseensä imeä, ajalta jolloin kuvaa ei tuettu äänellä; eli ajalta jolloin kuvien oli oltava parempia.

Teuvo Puro ohjasi vuonna 1926 kauniin, kansainväliset mitat täyttävän helmen ”Meren kasvojen edessä”. Juhlava nimi on suora käännös Arvid Mörnen romaanista, johon teos perustui. Elokuva oli aikaansa edellä, huomattavasti sujuvampi ja nykyaikaisempi kuin vaikkapa Puron seuraava ohjaus, ”Noidan kirot” (1927). Päävastuun ”Meren kasvojen” notkeudesta kantoi Saksasta tuontitavarana Suomeen osaamistaan jakamaan saatu kuvaaja Kurt Jäger, jonka interiöörivalaisu kesti vertailun kauas tulevaisuuteen, ja jonka kuvien luonnontunne on edelleen käsinkosketeltavaa. Uni- ja takaumajaksot voisivat olla ajan saksalaisista tai ruotsalaisista mestariteoksista. Naispääroolissa Heidi Korhonen värjyy kuin Lilian Gish, ja miehetkin voisivat olla paria poikkeusta lukuunottamatta huomattavasti pökkelömpiä.

Tampereen Pyynikkisalin hämärässä ”Meren kasvojen edessä” heräsi uuteen eloon, paitsi KAVAn (Kansallinen audiovisuaalinen instituutti) pieteetillä restauroimana, myös Jussi Lampelan upean sävellystyön myötä.

Elokuva on rakkaustarina, niinhän ne käytännössä kaikki ovat. Kaukaiselle ulkosaarelle eksyvä nuori mies rakastuu kalastajan tyttäreen, mutta kaikki ei ole pienperheessä kohdallaan. Mukaan tunkeutuu kauhun elementtejä hukutetun ottotyttären ilmestyessä haamuna settiin, ja paljastuupa kalastaja itsekin miestapon tekijäksi. Lempi leiskuu, ahdistus saa alaa, ja ympärillä myrskyää meri. Näitä kaikkia elementtejä Lampela onnistui tukemaan juuri sopivalla kosketuksella, vain muutamin kohdin tuntui että musiikki on liian isoa. Lähinnä alussa, kun kupletin juoni ei vielä ollut selvillä. Mutta kun kauhun elementit ujuttuivat tarinaan, alkoi Lampelan score myötäelää niin, että sitä unohti kuuntelevansa. Ja sehän on hyvän elokuvamusiikin merkki.

Illan muusikot oli koottu Tampereen Musiikkiakatemian riveistä, ja harjoituksia oli ehditty pitää illan solistin kanssa vain kahdet. Eikä siinä mitään, mutta solisti oli maailmanluokkaa, Verneri Pohjola, Suomen Miles Davis, miten vaan. Eikä vertaus ole kaukaa haettu, musiikin kruununa viilsi Pohjolan trumpetti aina silloin, kun kankaalla tapahtui jotain peruuttamatonta, tai kun huomiotamme haluttiin kohdistaa. Ei tietenkään tapahtumiin, sen mykkäelokuvissa hoitaa hidas kerronta ja kohdistava näytteleminen, vaan tunteisiin. Kohtaus, jossa merellä nousee myrsky ja päähenkilömme lähtee sitä saaren valkealle kummelille ihastelemaan, oli Pohjolan trumpetin myötä jäätävää tavaraa. Loistava keksintö myös luupata ja kierrättää Pohjolan soittoa, ja luoda sillä tavalla ääniefektejä elokuvaan, vanhaa maailmaa kuitenkin kunnioittaen.

Orkesterista nousi esiin sovituksellisesti parhaiten Olli Palomäen pasuuna ja Pasi Raukolan haitari. Pohjolan ja Raukolan yhteispeli kohtausten sammuttamisessa, fade to black, oli saumatonta ja upeaa. Sini Ylösen tuuba ja Lampelan itsensä muutamat elektroniset matot loivat soitannalle tumman pohjavireen, onhan kyse kuitenkin varhaisesta suomalaisesta kauhuelokuvasta. Orkesterin täydensivät Heidi Eskelisen käyrätorvi ja Andreas Heinon bassoklarinetti.

Elokuva on hetken taidetta, mykkäelokuvan säestäminen aivan erityisesti. Mikä on suunniteltua, mikä improttua, minkä Pohjola keksi siinä hetkessä, emme saa koskaan tietää, ja hyvä niin. Esitys äänitettiin ja se tullaan liittämään elokuvan tulevaan DVD-julkaisuun scoremusiikkina. Mutta säestetyt mykät pitää kokea paikan päällä, hetken taiteena. Voin vain kuvitella kuinka kalpean kuvan antaa sinänsä arvokas julkaisu.

Ja vaikka hetkestä olikin kysymys, moni elokuvan upea tunnelma jäi muistiin, Pohjolan maailman toiseksi yksinäisimmän trumpetin maalailemana. Miles Davis teki aikoinaan elokuvan historiaan jääneitä scoreja, miksi nykyelokuvantekijät eivät ole hyödyntäneet Pohjolaa? Tai miksi suomalaisen elokuvan musiikkiajattelu on aivan tasan yhtä yksioikoista, kuin sen ympärillä kaikki muukin ajattelu? Varman päälle tekemistä. 1920-luvulla ei ollut elokuvakouluja, ei julkista rahoitusta, vain harvoja ja haluttuja oppimestareita opastamaan. Mentiin ja nähtiin meren kauneus, ja saatiin se talteen. Otettiin riskejä, synnytetiin taidetta joka elää 80 vuotta myöhemmin, häpeilemättä. Jussi Lampela orkestereineen otti riskin, kaksi harjoitusta ja homma julkaisua varten nauhalle. Verneri Pohjola trumpettiin, kosketus improvisaatiota peliin, ja niin meillä oli edessämme uusi kokonaistaideteos. Taide syntyy jännityksestä, poltteesta selvitä kunnialla perille.

Jos joku jaksaa lama-aikana uskoa säestettyjen mykkäelokuvien festivaaliin, ja järkätä sellaisen, menkää ihmiset paikalle. Siis ensi vuonna, tänä vuonna ei enää ehdi. Kohti seuraavaa kevättä, mykkien kasvojen eteen. KG

Emperor (no), Neurosis (us), Satyricon (no), Church of The Dead (fin), Diesear (tw), Ego Fall (ch) @ Tuska Open Air, Helsinki 29.06.2014

En voi kehuskella olevani Tuska-festivaalin veteraani tai vakiokävijä. Olin edellisen kerran lippujonossa vuonna 2000, silloin tapahtuma oli huikeasti pienempi ja lutuisempi. Tapahtumapaikkanakin oli tuolloin vielä ne silloin niin tärkeäksi koetut makasiinit. Edellisestä Tuskastani muistijälkiä ovat jättäneet vain Gamma Ray, ja jo edesmennyt Sinergy. Kaisaniemen kaudella en siis koskaan festereille ennättänyt, ei jotenkin paikkaseutu houkutellut, vaikka tarjonta toki vain koveni vuosi vuodelta. Mutta kun Tuska mallia 2014 julkisti keväämmällä, että lauteille saadaan Norjan blacklegenda Emperor vetämään esikoisalbumiklassikkonsa ”In The Nightside Eclipse” alusta loppuun, piti sunnuntain päivälippu hankkia myyntiintulotunnilla. Ja kun ohjelmistossa kylkeen lyötiin vielä toinen norjalainen kunkkubändi samalta alalta (ja ajalta), nimittäin Satyricon, ei ollut vaihtoehtoa jäädä kotiin. Ja olihan siellä paljon muutakin hyvää.

Sääherra oli luvannut koko päiväksi tuskaa niskaan, ja tulihan sitä. llkeän, joka paikkaan tunkeutuvan sumusateen muodossa. Kokenut ulkoilmakeikkailija toki osaa pukeutua, mutta myös suunnitella hyvin. Itse kaavailin metallisapattini niin, että isken paikalle vasta ekojen bändien soitettua, pari ensimmäistä tuntia sisätiloissa kiinanpoikia kuunnellen, ja sitten ulkoilman välitarkistus. Jos vettä sataa edelleen, jatkan mielenkiintoista ohjelmaa tarjoavalla sisälavalla ns. nakkisuojassa. Ja sitten Satyriconin ja Emperorin takia voi jo kastuakin, mikäli pakko. Ja aivan suunnitellusti meni.

Suoraan siis sisätiloihin eli Pannuhalliin rakennetun Club 3rd Stagen äärelle. Tai sitten voidaan ihan, Suomessa kun ollaan, puhua vaikka klubilavasta. Siellä oman Tuska-päiväni avasi iloinen yllätys Kiinan Sisä-Mongoliasta, Ego Fall. Joka päivä ei näe mongolialaisia metallibändejä, joten nämä olin oikein suunnittelemalla suunnitellut tsekkaavani. Ja hyvä niin. Kiitos kaikille muillekin paikalla olleille, me teimme näiden erittäin sympaattisten kiinanpoikien päivän, ellei pidemmänkin ajan. Solisti muisti kiittää moneen otteeseen yleisöä, päivä oli koko bändille suuri. Kaukana kotoa, maineikkaalla metallifestarilla Euroopassa, lavan edessä mukavasti possea, ja posse täysillä menossa mukana. Ego Fall yhdistelee melodiseen kuoloonsa tai coreensa mongolialaisia perinnesoittimia (sämpleinä toki näin livenä), ja basistin toimittamaa khoomei-laulua. Ennenkaikkea jätkien soittamisen iloa oli pakko todistaa hymy suupielessä, saattaisinpa näiden levyynkin tutustua. Hoitakaa hei joku kiltti hyvä taho nämä talvella Eurooppaan klubikiertueelle lämppäämään jotakin kokeneempaansa, jooko?

Samaisella klubilavalla jatkettiin, pienen Koff-tauon jälkeen. Lauteille kapusi melodista death metalliaan toimittamaan orkesteri Kiinan keisarikunnan toiselta laidalta, eli Taiwanilta. Tai niin Kiina luulee, että Taiwan sille kuuluu. Uskompa, että Diesear-yhtyeen jampat tietävät, että ei kuulu. Vuonna 2007 perustettu Diesear talloo kuolonpolun extreemimpää laitaa, ja on ehtinyt julkaista kaksi pitkäsoittoa, joista mainio ”Ashes of the Dawn” ilmestyi viime vuonna. Olin ehtinyt omassa kotoisassa musacornerissani jo soitattaa kyseistä plattaa useammankin kerran läpi, ja odotukset Taiwanin Bodomin vedolle olivat kohtuukovat. Mutta Mongolian poikain energian ja ilon jälkeen Diesear ei ihan onnistunut olemaan niin rankka, vakava ja tekninen, kuin mihin se ilmiselvästi pyrki. Soitto oli paikoin epätarkkaa, soolokitaristi soitti ehkä hitusen eri bändissä kuin muut, ja solisti Kurenai selvästikin ujosteli, ainakin tänään, tässä ja nyt. Mutta eipä hätiä, nämä tulevat vielä Eurooppaan, varsinkin jos lämppäriyhteistyö Children of Bodomin kanssa jatkuu myös täällä päin Palloa. Jos melodinen, raskaampi kalma kiinnostaa, Diesearin tuotantoon kannattaa ehdottomasti tutustua.

Kävin suunnitelmani mukaisesti tarkistamassa ulkoilman, eli sään, olihan Inferno-lavalla seuraavaksi nähtävissä etnometallin legenda Israelista, jo vuonna 1991 (eri nimellä tosin) aloittanut Orphaned Land. Joka on sekin pitkään pitänyt nähdä, bändi on ansiokkaasti sekoittanut Lähi-idän sävyjä melodiseen metalliinsa. Mutta ensi kertaan jää edelleen. Sen verran tuli kylmää sumua itänaapurin suunnalta takapalloon, että ei siinä kuulemastaan oikein pysty nauttimaan. Urheasti israelinmiehet vetivät tuntisensa kuitenkin, näin siitä kaksi ensimmäistä, ja viimeisen biisin. Orphaned Landin lämmintä ja lämminhenkistä klubikeikkaa odotellessa.

Takaisin Pannuhalliin, joka nyt sään äityessä olikin täynnä kuivattelemaan ja lämmittelemään paennutta jengiä. Onni siis onnettomuudessa helsinkiläiselle Church of The Deadille. Joka on suomimetallin tuoreehko sensaatio, jos minulta kysytään. Viime aikoina on jaksettu jauhaa puhki suomalaisen thrash-ja speedmetallin uusi aalto, ja ihan kovia nuoriso-orkestereita se onkin synnyttänyt, ei siinä. Mutta miksi tämmöisestä bändistä ei ole vaahdottu? Vai onko joku vaahdonnut? Oli kuin olisi ensitahdeilla lennätetty Floridaan, ja vuoteen 1989. Kaikki paikallaan näillä jannuilla; asenne, tekniikka, rentous, perinteet, biisit ja lavallaolo, josta viimemainitusta nyt pääosin vastaa toki solisti Pihlajaniemi. En muista mitään näin räyhäkästä kuulleeni näin tuoreelta bändiltä pitkiin, pitkiin aikoihin. Menkää tsekkaamaan, kun saapuvat klubille lähelle teitä. Jos uppoaa Deicide, upponnee tämäkin. Kuolonmetalli elää ja voi hyvin.

Sitten ulos, ja päälavan edestä tukevat jalansijat Suvilahden sepelistä. Ja kun Oslon bläkkiskunkku Satyr miehineen aloittaa hypnoottisen ”Now, Diabolical”, kannattaa olla täällä tänään. Tihkusade ei haittaa, se sopii tunnelmaan. Jos on Dimmu Borgir parjattu bändi puritaaneissa ja ahdaskatsantoisissa blackmetalpiireissä, niin kyllä on saanut osansa myös Satyricon. Joka kuitenkin, jos minulta kysytään, on yksi niistä kakkosaallon tärkeimmistä bändeistä, jotka ovat menneet urallaan eteenpäin. Eikä ainoastaan kaupallisesti, vaan myös musiikillisesti. Ja mitä sitten, puritanistit tukehtukoot omaan kieleensä, Satyricon jyskyttää todella kovan tuntisen, painottaen materiaaliaan viimeisimmälle albumille ”Satyricon” (2013). Varsinkin ”The Age of Nero”-albumin ”Black Crow on a Tombstone” lähtee niin väkevästi, että itse en osaa toivoa enempää. Paitsi tihkusateettoman pienen klubiympäristön. Tuoreen levyn raidoista terävimmin kuohii ”Walker Upon the Wind”. Tunnin festarisetti on oikeastaan aika hyvä, bändille kuin bändille, on pakko miettiä mitä soittaa. Mutta Satyriconin tuntisen jälkeen on olo, joko se loppui. Bändin ei-niin-tunnetut rivimiehet hoitavat hommansa mallikkaasti, eivätkä tyydy sessiomiehen osaan, vaan lava on täynnä energiaa. Rumpujen takana legendaarinen Frost osoittaa taas olevansa yksi koko genren tärkeimmistä muusikoista. Setin lopun ”Mother North” ja ”K.I.N.G.” todistavat, että Satyriconilla on iso paikkansa kanoniassa, nillitetään mitä nillitetään.

Tuskan 2014 ohjelmistoa oli niinikään kritisoitu. Aina löytyy niitä jotka osaisivat itse paremmin, kaiken muunkin kuin juoksuhautojen pohjilta ja poteroista huutelun. Totta toki on, että nimet kuten (nyky-)Anthrax tai Metal Church ovat enemmänkin ehkä Jalometallin bändejä, kuin Tuskan. Tai että on järjetöntä sijoittaa kakkoslavan päätösesiintyjäksi niin tylsä, ja ulkoilmakelvoton bändi, kuin vaikkapa Inferno-lavan sulkenut Neurosis. Tiedän, että bändillä on Suomessakin uskollinen kannattajakuntansa, eikä kunnon sludgeilussa mitään vikaa sinänsä, mutta tämä on klubibändi ja klubimusiikkia. Jos festari aiotaan päättää isosti, päätetään se isosti. Oaklandilaisbändi Neurosiksen keikasta seurasin valtaosan, eli vissiinkin neljä biisiä. Ihan mukiinmenevää kamaa, mutta väärässä paikassa. Nämä voisi hyvinkin jokus uudelleentsekata mainitussa klubimaailmassa.

Emperorin takia tänne olin kuitenkin tullut. Aiemmin en ollut onnistunut bändiä näkemään. Ja kun tiedossa oli, että orkesteri tulee soittamaan esikoisalbuminsa ”In the Nightside Eclipse” siis kokonaan läpi, oli ainakin paperilla yksi koko keikoillakäyntihistoriani tärkeimmistä hetkistä koittava kohta. Siksi tärkeänä pidän 90-luvun alun blackmetallin kakkosaaltoa, ja eritoten sen norjalaista antia, kuten vakilukijani jo tietääkin.

Emperor astelee lavalle tasan kello 19.45. Tähän päättyy Tuska 2014, tähän kiertueeseen päättyy kenties Emperorin ura, tämä on todennäköisesti viimeinen Emperor-keikka Suomessa. Sade taukoaa, jopa sää kunnioittaa blackmetallin kaikkein suurinta. Jollekin se on toki Darkthrone, jollekin Burzum, jollekin vielä joku muu. Itselleni on kolme kovaa; Immortal, Burzum ja Emperor. Tämän illan jälkeen kolmikosta ne jotka nähdä voi, on nähtynä. Emperor soittaa koko levyn läpi, alusta loppuun, sillä niinhän albumiklassikot soitetaan (vai mitä Metallica?). Yllätyksiä keikka ei siis tarjoa, mutta se tarjoaa laadukkaan toistatuntisen omassa genressään ylivoimaisen musiikin parissa. Bändi on harjoitellut hyvin ja on näennäisen rento. Ehkä kitaristi Samothia kuitenkin vähän jännittää? Kitarassa ja laulussa Ihsahn hoitaa osuutensa tyylillä. Tämänkaltaiset paluut, tai juhlakiertueet eivät ole helppoja, mutta Emperorilla on homma hanskassa.

Ennenkaikkea Keisarin veto laittaa miettimään, miten tuolloin 17-18-vuotiaat Notoddenin kollit ovat voineet tehdä tällaista kamaa? Levyn, yhdessä bändin kanssa, tuottaneen ja äänittäneen Pytten Hundvinin osuutta ei voi vähätellä, mutta silti. Tämä musiikki on ollut teinien päässä, ja saatu sieltä vinyylille. Ja niitä teinejä oli muitakin, siksi(kin) jaksan vaahdota 90-luvun alun norjaskenen merkityksestä. Itse albumilta komeimmat vedot säästyvät sen lopuksi, kiekon päättävät ”I am the Black Wizards” ja ”Inno A Satana” ovat alan kiistämättömiä klassikoita, ja jopa tässä seurassa biiseinä omaa luokkaansa. Samothin ja Ihsahnin kitarat itkevät kauniisti yhteen, koskettimetkin kuuluvat, rummuissa on taas parinkymmenen vuoden tauon jälkeen itse Faust Eithun, ei enää sada, pyrotekniikkakaan ei ole bändin show’lta pois, ja kaikki on vaan äärimmäisen hyvin. Yksi oman historiani tärkeimmistä keikoista on totta.

Tiedossa on, että kun on hiljennytty veisaamaan Emperorin esikoinen kannesta kanteen läpi, on luvassa vielä kolme encorea. Kuullaan kaksi bändin ensimmäisen demon ikäistä biisiä, useammassakin yhteydessä julkaistut ”Ancient Queen” ja umpilegendaarinen ”Wrath of the Tyrant”. Kahden kitaran ajo käy yhä primitiivisemmäksi. Tästä se kaikki silloin alkoi, vuonna 1992. Sitten mennään vielä yhden biisin ajaksi blackmetalajassa taaksepäin, ja koittaa huikea hetki, millä tahansa mitattuna. Emperor soittaa Bathorya uskollisesti, tarkasti ja kunnioituksella; ”A Fine Day to Die” alkaa levyn introlla. Hevoset hirnuvat ja Quorthon itse soittaa kitaraa. Valtavaa. Kiitos Emperor, jos tämä nyt oli lopullisesti tässä. Jos ei, hyväksymme senkin.

Tuska 2014 oli sanalla sanoen hyvin järjestetty. Jonottaa ei merkittävästi tarvinnut ja meininki oli muutenkin lupsakkaa. Kaikilla lavoilla soundipuoli oli kunnossa ja muutoinkin niinä vuosina, kun itse en ole ollut paikalla, Tuskasta on kasvanut kansainvälisen tason turnaus. Voin peräti luvata, että seuraavaan kertaani ei mene 14 vuotta. KG

Yoko Ono & Thurston Moore (us) @ Huvilateltta, Helsinki 18.08.2013

Yoko Ono on maailman tuntemattomin tunnettu taiteilija”, totesi aikoinaan John Lennon-vainaa vaimostaan. Ja oli hyvinkin oikeassa. John on ollut poissa jo 33 vuotta, mutta kyseinen lause on tuskin mahdottomasti menettänyt relevanssiaan. Monille, siis liian monille, kuluvana vuonna jo 80 täyttänyt Yoko Ono on yhä ”se ilkeä beatlesinhajottaja”, Lennonin murhan jälkeen valtavien mustien lasien taakse kätkeytynyt marttyyrileski, outo käsitetaitelija ja toissijainen muusikko. Uskon kaiken aliarvostuksen, jota väistämättä Ono on saanut urallaan kokea, johtuvan pääasiassa yhdestä faktasta. Yoko Ono on äärettömän tinkimätön ja lahjomaton taiteilija. Pitää myös muistaa, että Ono oli sitä jo ennenkuin rakastui rockin puolijumalaan, ja että Yoko Ono on sitä yhä. Taiteilija tinkimättömällä T:llä. Tästä saatiin tunnin mittainen osoitus myös Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmistossa tuikinormaalina elokuun iltana.

Tunnelma Huvilateltalla oli rennon odottava, väki vaikutti itseäni iäkkäämmältä ja varsin naisvaltaiselta. Muutama selkeästi geezerikäinen beatlemaanikkokin oli eksynyt joukkoon, mutta ennenkaikkea silmiin pisti väen vähyys. Paljon jäikin teltan takatuhdoille tilaa vielä, toki Yoko Ono ja kumppaninsa vetävät Helsingissä kaksi iltaa, että ehkäpä se jälkimmäinen oli sitten täydempi. Silkkaa tinkimättömyyttään oli Yoko valinnut tälle taidettaan retrospektiivisesti esittelevälle maailmankiertueelle soittokumppanikseen samanhenkisen rockhistorian ikonihahmon, ex-Sonic Youth-nokkamies Thurston Mooren. Jos parivaljakko tuntui paperilla oudolta, niin ei tuntunut livenä. Ja sikäli tietenkin kombinaatio ainutlaatuiselta kuulosti, mainitulla paperilla, että omakin lippu oli hankittava myyntiintulopäivänä. Olihan lavalla aimo annos oletettavasti paitsi improttua avantgardea, myös silkkaa rockhistoriaa. Triokokoonpanon täydensi, ja komeasti täydensikin, Circle-yhtyeen rumpali Tomi Leppänen.

On todettava, että en ole koskaan kunnolla tutustunut Yoko Onon levytettyyn soolotuotantoon, itselle ehkä Onon kuvataidepuoli on ollut jopa tutumpaa. Voin myös todeta, että en ole koskaan ollut mikään Sonic Youth-fani. Mutta kuten todettua, näiden kahden maailman yhdistäminen kuulosti äärimielenkiintoiselta. Ja kyllähän se sitä sitten olikin.

Show’n alkua odotellessa taustan videoseinillä pyöri Onon kokeellista elokuvaa meditatiivisimmillaan, mustavalkoisessa filmissä vuorotellen kävelevä naisen ja miehen pylly, ahteri, takalisto, perse. Alkunauhana näytettiin lisää kokeellista kamaa taiteilijan filmituotannosta, sen väliin leikattiin pätkiä Yokon uran varrelta, tärkeimpiä performansseja ja rauhanmarsseja; mutta toki myös hetkiä Lennonin kanssa vietetystä ajasta sänkymielenosoituksineen. Viiltävä oli, pakko sanoa, pitkään näytetty kuva Lennonin verisistä silmälaseista pariskunnan yhteisen kodin ikkunalla. Jota ikkunaa piti itsekin käydä tähyämässä New Yorkin matkalla kauan sitten.

Sitten kävelevät lauteille Ono ja Moore, ja valtaosa yleisöstä osoittaa kunnioitusta seisaaltaan. Uskon tämän eleen olleen pääosin Onolle suunnattu… Ensimmäisenä biisinä kuultiin ”It Happened”, joka löytyy Onon sooloalbumilta ”A Story”, vuodelta 1974 (tosin levy julkaistiin vasta 1977). Biisi on kirjoitettu niissä tunnelmissa, kun Onolle ja Lennonille koitti väliaikainen ero, ja John eleli avustajansa Mayn kanssa L.A:ssa. Jotenkin tuntui kuitenkin, että tuossa avausbiisissä Yoko referoi moniin muihinkin asioihin; Johnin kuolemaan ja koko loppuelämäänsä. Tässä vaiheessa lyhyeksi jäänyt ilta vaikutti vielä muotoutuvan perinteisemmän rokkikeikan suuntaan. Mutta toista tiedettiin seuraavan numeron aikana, kun Ono päästi itsensä irti huutamaan, ääntelemään ja ynisemään Leppäsen tanakan rumpujyskeen ja Mooren kitaroinnin alle tai päälle, sekaan, miten vaan. Ne jotka olivat tulleet hakemaan kokonaisvaltaisempaa taide-elämystä, saivat sitä. Noin musiikillisesti Ono tunnusti jossain välispiikissään illan annin olleen noise rockia. Enkä väitä vastaan.

Oli aika Thurston Mooren esittää vain todellakin 55-minuuttia kellottaneen show’n välisuvantona pari soolokipaletta. Pienen kielenvaihto-ja virityssession jälkeen kuultiin Sonic Youth-klassikko ”Scizophrenia”, vuoden 1987 ”Sister”-albumin tykki avaaja. Sen Moore hoiti hienosti, vähän niinkuin kuleksimasta, paikalle saapuneille Youth-faneille. Itseä sykähdytti enemmän Mooren uudelle Chelsea Light Moving-kokoonpanolleen kirjoittama ”Frank O’Hara Hit”.

Yoko takaisin lavalle ja viiltävän upea tulkinta ”Don’t worry Kyoko (Mummy’s Only Looking Her Hand in the Snow)”, biisi joka on ikuisesti omistettu Onon tyttärelle, jonka Yokon ex-aviomies mulkkuuspäissään kidnappasi vuosiksi tuntemattomaan lokaatioon. Kyllä, Yoko Ono on nähnyt elämässään paljon. Ja ehkä on juuri siksi niin lahjomaton. Lentää mannerten yli 80-vuotiaana tekemään juuri niinkuin tahtoo. Kuinka monen mummo laulaa ja ynisee joka ilta uudessa kaupungissa omien avantgarderainojensa valossa? Hiljaista on…Ei minunkaan.

Äkkiä vierähtää tuntinen, ja kun ei oikeasta tai perinteisestä rokkikeikasta ollut kyse, ei ollut sitä encorecaan. Onon kaulaan viritettiin Stratocaster, joka kannossa hän sitten lähestyi Moorea. Thurstonin kitara kiersi ja ulvoi. Ja kun taiteilijat syleilivät viimein toisiaan, ulvoivat kitarat omaa syleilyulvontaansa kielet vastakkain. Hetki oli lyhyt ja ennaltaluetuista keikkaraporteista odotettavissa, mutta silti armottoman rockhistoriafriikin silmin maaginen.

Illan muusikkouspisteet menevät koto-Suomeen, ei voi mitään. Käytännössä lähes harjoittelematta rumpali Leppänen näytti että improvisaatio ja heittäytyminen ei tuota ongelmaa. Harvoin saa olla maanmiehestä aidosti ylpeä, mutta nyt. Pakko päästä Circlen keikalle pian.

Olisiko Yoko Ono voinut vetää 67 euron edestä pidemmänkin show’n? Kyllä. Mutta toisaalta, kyse ei ollut keikasta vaan performanssista, ja niiden luonteelle kompaktius sopii, jos nyt jokin. Juhlaviikkojen motto oli jossain vaiheessa: ”Taide kuuluu kaikille”. Ei ole onneksi enää. Ei nimittäin kuulu näillä hinnoilla. Eikä tänään rahalle täyttä vastinetta mielestäni saatu, mutta niinkin joskus käy. Ja pian sekin jo naurattaa. Merry Christmas, war is over.

Vuosien päästä, kun joku rokkifriikki ystävä kysyy: ”Niin, ehditsä ikinä nähdä Yoko Onoo?”, voin ylpeänä vastata, ”joo kyy mä ehdin”. Uskokaa tai älkää sitäpaitsi, mutta Sonic Youth tekee vielä jotain yhdessä ja tulee jossain muodossa takaisin. Yoko Ono ei koskaan poistunut näyttämöltä, laimeita comebackeja ei ole varsinaisesti tarvinnut Onon tehdä. Silkkaa tinkimättömyyttään. KG

Marcia Lisboa Trio (bra/fin) @ Bar Vakiopaine, Jyväskylän Kesä 13.07.2013

Aika laadukkaita ladyja on joutunut päättyneellä viikolla itsellään kuunnelluttamaan. Ensin varhaispunkin kuningatar Patti Smith, ja sitten bossa novan ja lattarirytmien vähintäinkin tulevaisuudessa sellaiseksi kruunattava Marcia Lisboa. Eksyin nimittäin kesäretkilläni Jyväskylään, Suomen Ateenaan, ja kaupungin liveskenestä oli hetimmiten otettava niskalenksu. Jyväskylää kansoitti tänä viikonloppuna paitsi umpitylsästi bänditetty Suomipop-festivaali, mutta myös perinteikäs (jo vuodesta 1956) Jyväskylän Kesä. Ensinmainitussa olisi voinut illan päätteeksi katsastaa Popedan nykykunnon, mutta esteeksi muodostuivat samantien suolainen 50 euron porttihinta, ja ne kaikki muut esiintyjät. Joten valitsin Kesän ja Bar Vakiopaineen lattarihetken Marcia Lisboan seurassa.

Vakiopaine on mainio pikku baari aivan kaupungin ytimessä, paikka joka voisi olla vaikka NYCissa tai Berliinissä. Kahdessa kerroksessa pääsee istumaan niin, että bändinurkkaukseen näkee. Kyllä, lavaa ei ole, bändi voi olla korkeintaan muutamahenkinen, eikä kauhean massiivisilla vehkeillä varustettu. Usein täällä esiintyykin akustisia duoja tai peräti trioja. Edellisillan olivat Eva & Manu jo varhain myyneet loppuun, ja Marcian bossisiltaan onnistuin itse saamaan tasan viimeisen ER-kioskin myymän ennakkolipun.

Pöytäpaikka kannattaa Vakkarista varata heti ovien auettua, nytkin keikkaa seurasi moni liputta jäänyt kadulta käsin, onneksi baarissa on isot ikkunat. Miksaustiski on sympaattisesti ikkunalaudalla-tai levikkeellä. Baari on kaksi askelta salia alempana, ja häiritsee näin intiimimpääkin keikkaa harvinaisen vähän. Ja kaukana sisä-Suomessa kun ollaan, niin Hämeen poika joutuu jo ihmettelemään hintoja, Helsingin baarien vastaavista lähtee täällä aina euro tai puolitoista pois.

Asiaan. Upea, häikäisevä, säkenöivä Marcia Lisboa otti tilan haltuun minuutilleen ilmoitettuun aikaan klo 21.00. Lavalle, ei vaan bändinurkkaan, asteli kanssaan kitaristi, säveltäjä, sovittaja ja luottotuottajansa Marcelo Pfeil, sekä Jyväskylän oma poika, rumpali Sami Kontola. Miehemme Riossa on asunut Brasiliassa jo vuosia, hallitsee kielen ja mikä tärkeintä, paikalliset rytmit. Marcia Lisboan kanssa Kontola on kiertänyt maatamme aiemminkin, tämänkertainen kesäkiertue sisältää kuusi vetoa Suomessa ja kolme Eestissä.

Marcia ja pojat soittivat encoreineen tunti ja parikymmentä minuuttia. Ja vaikka Kontola ansiokkaasti käänsikin Marcian portugalinkielisiä välispiikkejä, ja kertoili biisien taustoista, niin eihän ne nimet ja säveltäjät ja kuka oli kukin, jää mieleen. Valitettavasti. Mutta jotain jäi. Marcia Lisboan uskomaton Ääni isolla ääkkösellä jäi soimaan päähän ja mieleen vielä seuraavanakin päivänä. On nimittäin Brasilian tyttö siunattu, paitsi aivan häkellyttävällä ulkomuodolla, niin ehkä ihan ennenkaikkea, ja asiassa pysyäkseni, kuitenkin häkellyttävällä äänellä. Vaikka en todellakaan mikään lattarifriikki olekaan, enkä ole juurikaan perehtynyt näihin populaarimusiikin Etelä-Amerikan alalajeihin, tunnistan aina laadun ja hyvän musiikin. Siis mielestäni hyvän. Ja tänään sellaisen äärellä oltiin. Marcian esikoisalbumin ”Nos e o Rio” pystyn vaivatta kuuntelemaan läpi, vaikka en tosiaan mikään bossanovajäbä olekaan ja vaikka kieltä en seuraa juuri sanaa enempää. Esimerkkinä nyt vaikkapa keikallakin kuultu, albumin päättävä ”Morena de Saia”, joka on aivan huikea veto. Marcelo Pfeilin albumille loihtima tuotanto elää ja hengittää, eteläisen Atlantin lämmin tuuli tulee levyltä läpi. Siksi ennakolta levyyn tutustuneena, jäinkin keikalla hiukan kaipaamaan laajempaa soitinvalikoimaa. Mutta ymmärrän toki realiteetit. Levylle piano, huilut ja perkussiot tekevät todella paljon syvyyttä, tänään homma lepäsi pitkälti Marcian upean äänen varassa.

Marcia Lisboa on tulkitsija. Kaikista laulajista ei pysty edes parhaalla tahdolla sanomaan niin. Ilon kautta, lauluihin voimakkaasti eläytyen laulaa Marcia. Biisistä ymmärtää tunnelmat, vaikka ei sanakaan osaisi portugalia, niinkuin en osaa. Sitä on tulkinta. Olisi mielenkiintoista nähdä Marcia Lisboa ja jampparit uudelleen tovin päästä Hämeenlinnan Suistolla, ja todentaa kuinka kolmikon setti ja Marcian tulkinta elää illasta toiseen. Ja mikäs estää todentamasta.

Yksi nimi keikan välispiikeistä jäi kuitenkin mieleen, eli legendaarinen brasilialaissäveltäjä Antonio Carlos ”Tom” Jobim. Sen verran upeita sävelmiä vuonna 1994 kuolleen Jobimin kataloogista bändinurkasta toimitettiin, ja niin usein nimi kunnioituksella lausuttiin, että pitänee tosiaan ottaa asiaksi tutustua miehen tuotantoon hiukan lisää. Kun nimittäin olen sattunut pärähtämään populäärimusiikin historiaan, ja sen kehityssuuntien historioihin, sikäli varsin syvällisesti, että kaikki hyvä ja laadukas kiinnostaa aina. On lajityyppi sitten lattarilähtöinen tai mikä tahansa. Hyvällä grindcorella on paikkansa, hyvällä rockabillylla on paikkansa, ja vaikkapa laadukkaalla bossa novalla, kuten nyt Jyväskylän perinteikkäässä Kesässä. Varsinkin kun se huikealla äänellä tulkitaan. Äänellä, jota on vaikea unohtaa.

Kotimatkalla Suomen suviyössä piti poiketa tankkaamaan Jämsän paikkeilla. Polttoainekatoksen kelmeässä valossa seisoi mattamusta Chevroletin pakettiauto. Ja juuri niin, huoltsikan tiskillä ostoksiaan keräili Mustajärven Pauli. Kesäyössä, juuri laadukasta livemusiikkia kuulleena, arvostukseni maata- ja maailmaakiertäville alan ammattilaisille, tulkitsijoille, oli valtava. KG

John Scofield Trio (us) @ Tampere Jazz Happening, Pakkahuone, Tampere 04.11.2012

Voin heti rynniä toteamaan, että en ole mikään jazzmies. En seuraa alan uusia virtauksia, enkä juurikaan omista alan klassikkolevytyksiä, paitsi ne muutamat keskeiset Miles Davis-kiekot, jotka kuuluvat ankaran musadiggarin jazzia huomattavasti yleisempään sivistykseen. Mutta populäärimusiikin historiaan olen tullut pärähtäneeksi sikäli syvällisesti, että aina kun alan huippumuusikoita on lähimaastossa, niin mentävä on, jos kynnelle kykenee. Ja yksi erityisiä ”keräilykohteitani” livenä ovat yhä jalkeilla olevat Miles Davisin sidemanit, kolossaalisen mestarin kanssa levyjä tai lavoja jakaneet. Ja Tampere Jazz Happeningin Pakkahuoneen päätösesiintyjä, säveltäjä ja kitaristi John Scofield on yksi heistä. Mies on tehnyt soolouraa omillaan jo vuodesta 1977 ja ehtinyt olla monelle esikuvana, mutta toiminut myös kitaristina sellaisille suurnimille kuin vaikkapa Mavis Staples, Billy Cobham, Herbie Hancock, Joe Henderson, Dizzy Gillespie, Gerry Mulligan, Charles Mingus ja monet monet muut. Mestari Miles Davisin kanssa Scofield levytti kolme albumia 80-luvulla (Star People, You’re under Arrest ja Decoy), kyseiset albumit sisältäen myös Scofieldin sävellyksiä.

Suomalainen festarikattojärjestö Finland Festivals nimesi Tampere Jazz Happeningin Vuoden Festivaaliksi 2012. Eikä ihme. Kumartelemattomalla ohjelmistollaan ja hyvin järjestettynä tapahtuma on taatusti yksi koko maan parhaista sisäfestivaaleista pitkässäkin juoksussa. Täällähän ovat esiintyneet vuosien mittaan mm. Sly & Robbie, Django Bates, Ornette Coleman, Iva Bittova, The Skatalites, Yemen Blues ja monet monet muut, joiden saaminen kaupunkiin pistekeikoille voisi olla mahdotonta tai lähes.

John Scofield on siis hillittömän kova kitaristi, jonka keikalle piti lippukin hankkia oikein kunnolla etukäteen. Ja hyvä niin, oli nimittäin tiedostava kansa liikkeellä ja tupa täynnä. Hyvä Tampere. Edellisen kerran Scofield on TJH:ssa soittanut 1990, tosin tyystin eri kokoonpanolla. Nyt maestron mukana olivat umpilegendaarinen basisti Steve Swallow ja rumpali Bill Stewart. Heistä jo 72 täyttänyt Swallow on ollut Scofielfdin uskollinen basisti jo vuodesta 1979 (ei tokikaan kaikilla levytyksillä) ja trion ”juniori” Stewart on hänkin ollut kuvioissa pitkään (soittanut myös mm. Maceo Parkerin ja Pat Methenyn kanssa). Kova kokoonpano siis. Ja sanottava on, että enpä muista tämmöistä rentouteen yhdistettyä taituruutta nähneeni pitkään aikaan. Liian pitkään. Siksi(kin) näitä iltoja on aina kohdalle osuessaan nähtävä, että muistuttuu siitä, mitä on osaaminen.

Keikka kesti noin tunti ja kaksikymmentä. Moni olisi varmasti janonnut lisääkin, mutta minulle tämä oli juuri sopiva annos. Kun en ole sillä tavalla jazzmies. Ja tunnustaa pitää, että en ole tokikaan läpituttu Scofieldin soolotuotannon kanssa, mutta olihan se nähtävä, kun tämän luokan kitaristi soittaa. Pysyy puoliakustinen ns. käsissä. Ja kun kitaran vahvistaa VOX, niin kylläpä kuulostaa hyvältä. Scofield maustaa jälkibepopiaan milloin blues-, milloin soul- tai swingelementein ja kaikesta tästää fuusioituu erittäin nautittava keitos. Omat suosikkini olivat komea ”Museum” ja ihan ällistyttävän kaunis encoreveto ”Just a girl I used to know”, Jack Clementin countryklassikko upeasti sovitettuna juuri tälle combolle.

Kiitos kolme länsimaan taitajaa upeasta iltapuhteesta. Ja erityisesti TJH:lle siitä, että olette urheasti nimenne mukainen tapahtuma, eikä vain ”se yksi pakollinen kotimainen kikkelijazzbändi ja loput bluesia tai jukkapoikaa”. Ja että musafriikille huomattavasti rockimmalla maulla, mutta silti hyvin laajalla, löytyy tällaisiä John Scofield Trion kaltaisia helmiä joka vuosi. Kun en ole siis sillä tavalla jazzmies. KG

Liikkuvat Lapset, Musta Köksä etc. @ Alpon Kesävestari, Loimaa 14.07.2012

Enpä muista olleeni yhtä pienimuotoisessa rocktapahtumassa iäisyyksiin. Muistikuvat jopa Toijalan legendaarisesta Satamarockista 80-luvun lopulta tai Iittalan urheilukentän rannan Äimärockeista ovat muistikuvia massatapahtumista tämän rinnalla. Loimaalla, Suomen Kansas Cityssa, on noin 17 000 asukasta. Silti vain noin kolmisenkymmentä onnistui olemaan paikalla, kun kerrankin edes oletettavasti jotain tapahtuu. Ja vieläpä heistäkin osa järkkäreitä ja muiden bändien jäseniä.

Homman nimi oli Alpon Kesävestari, kyllä ”vestari”, koska näillä murrealueilla ei voi mitään sanoa kunnolla. Joskin uskon, että ”v”-kirjaimen käyttö viittaa myös tapahtuman pienimuotoisuuteen ja kotikutoisuuteen. Se Alpo puolestaan viittaa kuvataiteilija Alpo Jaakolaan (1929-97), jonka muistoa vaalivan ateljeekodin ja patsaspuiston miljöössä tänään rokattiin. Jaakola oli Loimaan Picasso tai Lounais-Hämeen Särestöniemi, hieno ihmisen kuolevaisuuden kuvaaja.

No, Vestarin iltapäivästä jäi varsin vähän kerrottavaa kenellekään. Puoliltapäivin startanneet akustiset aloittajat skippasin kaikki, enkä voi mitenkään käsittää ketä muitakaan siellä on paikalla ollut. Saapuessani  pelialueelle, parkkipaikan reunaan pystytetyn rekkalavan piirissä oli tarkalleen 18 ihmistä. Ensimmäinen bändi Huruluoto soitti koko olemassaolonsa ekan keikan, ja suoriutui yllättävän hyvin. Mutta kaman pienimuotoisuus ja laulajan äänen ohuus hukkui osittain etelätuulen vietäväksi. Kuitenkin, hieno veto säveltää Lauri Viidan runo ”Alfhild”.  Turkulainen Dasputnik oli iloinen yllätys. Itseni toistaminen on jo tavaramerkki, joten mikäs tässä on toistellessa, mutta suomiproge on osaavissa nuorissa käsissä ja voi todella hyvin. Ja avaruusrockillaan myös Dasputnik osoitti jälleen, kuinka tärkeä hahmo suomirockissa on ollut ja on Sakari Kukko. Piirpaukkeen perintö elää. Ja soipa bändi välillä suorastaan kingstonwallistikin. Orkesterilta on viime vuonna ilmestynyt pitkäsoitto ”Cyclokosmia”, joka on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Sitten menikin pari tuntia alle penkin. Turkulainen The Reed Fags dusasi ja dusasi soundcheckiaan, eikä aloittamisesta tahtonut tulla mitään. Bändi muisti spiikeissään koiduttaa kaikki soundiongelmat miksaustiskille, joka ei ole kauhean korrektia, vaikka se totta olisikin. Bändin puolustukseksi, sivustaseuraten tiskin maaston työskentely täytti kyllä kaikki puolukoinnin tunnusmerkit. Vauhtiin päästyään The Reed Fags toimitti energialla ja taidolla collegerockiaan ja brittipoppiaan, ei siinä sinänsä. Mutta fiiliksenhän se valittaminen valitettavasti vei. Vähänpä tiesin vielä poikain soittaessa mitään huonoista fiiliksistä. Tamperelainen Bad Honey sai kolmenvartin(!) treenikämppäsession, tai sitten se otti sen omin luvin. Flayerissa luki ”Bad Honey with Heikki Salo”. Eli kyse on jollain tapaa ex-Miljoonasateen maestron suojattibändistä. Mutta mikä ihmeen ”with”? Tulivatko ne samalla autolla? Salo nähtiin kyllä yleisössä käyskentelemässä (ja myöhemmin iltaklubilla, mutta ei päivälavalla). Nyt on yhden suomirockin kovimmista lauluntekijöistä usko kova näihin kolleihin, mitään pohjaa ei nimittäin ole. Tästä voisi soittaa poskea pitkäänkin, mutta en jaksa. Ensin opetellaan soittamaan, ja myös olemaan bändi, ja sitten vasta huulet törölle ja kieli ulos ja Angus Young-kumara käyttöön. Jooko? Ja jokainen voi kotona kuunnella ”Sweet Child O’Mine” levyltä, levyversiossa se näetsen osataan soittaa ja laulaa. Ja tämä kaikki, ihan totta, kaikella kunnioituksella rockharrastuksen valinneita nuoria kohtaan. Minä jos kukaan komppaan.

Kun aikataulu oli myöhässä, pitkän linjan lauluntekijä Sami Kukka siirrettiin sisätiloihin esiintymään. Mieli oli sikäli huonona edellisestä vedosta, että Kukka ei nyt saanut mahdollisuutta, ei ammattimiehiä voi kuunnella fiiliksettömissä tiloissa. Kävin autossa hengittelemässä ja palasin asiaan Musta Köksä-yhtyeen aloitellessa.

Mustaa Köksää johtaa kitaristi-laulaja Antti Tammela, joka muistetaan perustajajäsenenä 80-ja 90-lukujen vaihteessa vaikuttaneesta Noitalinna Huraa!-yhtyeestä. Noitis oli tärkeä bändi, joka näytti suuntaa pitkälle tulevaisuuteen, antoi luvan olla mahdollisimman pienimuotoinen ja laulaa todella pienistä asioista. Itse ostin kaikki julkaisut heti ilmestyessään ja pidänpä esikoisalbumia ”Hulalalaa” (1986) edelleen yhtenä Suomen rockhistorian tärkeimmistä pitkistä kiekoista. Onnistuin myös kerran näkemään bändin livenä Hämeenlinnan Ämyrockissa. Ja nyt jo siis muutamia vuosia Antti Tammela on Köksän nokilla pitänyt upeasti Noitalinnan perintöä elossa. Setti alkoi nimikkobiisillä ”Musta Köksä”, joka löytyy Noitalinna-albumilta ”Kalan silmä” (1988). Mutta muuta Noitis-matskua ei sitten, onneksi, kuultukaan. Vaan omillaan oltiin ja ollaan. Ihana bändi, jonka toimittamisessa on jotain täysin vastustamatonta. Ei näitä kannata lähettää Roskildeen, mutta rekkalavoilla ja pikkunurkissa bändi on kotonaan. Tsekatkaa ihmeessä.

Illan odotetuin ja ainakin oma todellinen syyni (yhdessä Köksän kanssa) lusia pitkä iltapäivä oli viimeisenä soittanut Liikkuvat Lapset. Bändi juhlistaa 2012 peräti 30-vuotista uraansa. Esikoisalbumi ilmestyi omakustanteena jo 1983, mutta vasta vuoden -85 ”Viettelyksen vaunu” oli se, jolla itse hyppäsin kyytiin. Näin pitkään piti kuitenkin odottaa, että näkisi bändin. Eikä Loimaan pikkuvestari nyt ideaali tapahtuma ollut Lapsien ensinäkemiselle, mutta hyvän keikan ansiosta erittäin kelpo. Liikkuvat Lapset soitti nimittäin työvoittokeikan, oli aluksi piskuinen yleisö sikäli jäässä. Koko homma perustui vahvahkoon biisimateriaaliin ja solisti Tuula Amberlan periksiantamattomaan yrittämiseen. Ja lopulta se palkittiin. Bändi soitti lähes kokonaan vuoden 2011 paluualbuminsa ”Murhe ja melankolia”, haluten varmaankin osoittaa, että menneitä ei pidä liikaa muistella. Vaan että elämä bändinä jatkuu. Silti itselle tärkeimpiä oli kuulla ”Palavat sillat” ja ”Huomenna hän tulee” (1985). Ja vaikka kuulematta jäivätkin ”Viettelyksen vaunu” ja ”Marssi”, niin en valita. Kannatti kuitenkin olla vihdoin paikalla, vaikka tunnelman ja yleisön vähyys, sekä suomalaisen kesäillan jäätävä viileys veivätkin terävimmän fiilksen.

Mutta hei, jos ei ole tuttu, niin kehotan kaivamaan arkistojen aarteistoista Liikkuvien Lasten mainitun albumin ”Viettelyksen vaunu” ja juuri ”Marssin” kaltaisia lauluja. Upea bändi ja tuolloin T.T.Oksalan oivaltavasti tuottama. Suomi oli 80-luvun puolivälissä huikea rockmaa. Kertakaikkiaan huikea. (Ja jäihän sieltä Loimaaltakin lopulta jotain kerrottavaa…).KG.

Metallica (us), Machine Head (us) @ Sonisphere Festival, Kalasatama, Helsinki 04.06.2012

Jos Helvetti on olemassa, luulen tietäväni millaista siellä on. Siellä on kylmää ja ahdasta. Siellä syödään sioillekin kelpaamatonta jätettä, väkeä on enemmän kuin K-Marketin tuulikaapissa, kaikki on jurrissa ja Metallica soittaa kilometrin päässä keikkaa, joka ei lopu koskaan. Ja väki tuntuu tykkäävän.

Olin tahallani jättänyt ostamatta lipun kesän 2012 Sonisphereen, jonka pääesiintyjänä oli Metallica. Päälimmäisenä syynä se, että vihaan massatapahtumista massatapahtumimpia ja että Metallican parhaat päivät on jo nähty. Lukion hyppytunneilla jouduin ylittämään häpeän kynnyksen, kun joka päivä kävin kirjaston tädeiltä pyytämässä ”Master of Puppets”-vinyyliä soimaan. Levy alkoi lopulta naksua ja paukkua kuluneisuuttaan, ja toki oletin, että olin onnistunut yksinteoin soittamaan sen liki puhki. Mutta sen jälkeen, ja viimeistään ”and Justice for All”-rieskan, Metallicasta alkoi tulla heavyrockin U2 tai R.E.M. Ja minua lakkasi kiinnostamasta.

Mutta kun sitten päivän työkuviot alkoivat selkeytyä, niin kiusaus käydä iltapäivällä Kalasatamassa kärkkymässä peruutuspaikkaa  muodostui liian kovaksi. Sain kuin sainkin lipun ja pilkkahintaan vieläpä. Oma pilettini kustansi tasan puolet siitä mitä kuukausia sitten muutamassa minuutissa loppuunmyydyt. Ja oikein hyvä niin.

Tuli aika valua kymmenientuhansien muiden lailla Kalasatamaan. Auto parkkiin ja alueelle. Olin siis skipannut kaikki iltapäivän ja alkuillan Sonis-bändit eli Hardcore Superstar, Gojira, Amorphis ja Ghost. Tavoitteena koko päivän olikin olla paikalla ajoissa Machine Headin aloittaessa.

Machine Head täräytti oman osuutensa käyntiin kestoraidalla ”I am Hell”. Ja varmasti kaikki ihan ok bändillä itsellään, mutta entäpä me muut? Matkaa omalta kohdalta lavalle lähes 200 metriä, alle kymmenasteinen takatuuli tarttuu soundiin ja vie sen mennessään kohti koillista, niin onpa kohtuullisen sama kuinka tärkeästä alan bändistä puhutaan. Olisin toki voinut yrittää luovia lähemmäs, mutta nytkin oli jo niin monta tennarilleastujaa, että eipä ole minun lajini. Tajusin sitten nousta kaapelikynnyksen päälle tönittäväksi, ja sain joltisenkin näköyhteyden lavalle ollessani kuitenkin 3,5 cm muita ylempänä. Mutta vähänpä auttoi. Tuuli vei Mäsärin soundit ja loput hoiti Metallican asetuksilla ollut miksaustiski. Ainoa muistijälki jäi ”The Blackening” albumin raidasta ”Halo”.

Toki olisin voinut maksaa lisähintaa päästäkseni VIP-alueelle ja lähemmäs lavaa, mutta en kannata loputonta rahanahneutta, enkä tullut maksaneeksi. Tunti piti lusia Machine Headia ja sitten se oli ohi, illan eka etappi.  Tapahtui kuitenkin kauhein, eli suomalaisella rokkifestarilla yllätti nälkä ja pakko oli antautua jonomuodostelmaan. Tiedoksi tointa hoitaneelle Fastgourmet-yhtiölle, että konseptinne on nerokas. Syötetään alhaisinta paskaa sianruokaa pikkujurriselle väelle armottomalla katteella ja kutsutaan palvelua fastiksi ja sitä ylitsevuotavaa mäskiä gourmet’ksi. Paperilautasellinen märkää ”kebabia” maksaa 8 euroa, ja maku vertautuu elämänsä loppukaarella sinnittelevään hajunsyöjään. Olette alan taiteilijoita, olette neroja.

Mäskit roskikseen ja trikiinipaniikissa kohti anniskelualuetta; josko Jallu tahi Jägermeister veisi pötsin huomion muualle?  Jonot täällä jo inhimilliset, mutta mahdollisuus käyttää pankkikorttia ja muistella flänätsyssä PIN-koodia, sekä naurettava tölkkipanttisysteemi ruuhkauttavat Alamaailman kaljateltat silti. Anna anteeksi oletettu lukija, että toistan itseäni pahasti, mutta palaan yhä muistoissani maailman parhaiten järkättyyn massatapahtumien massatapahtumaan eli Wacken Open Airiin, jossa itselläni oli kunnia olla kesällä 2009. Ei ollut jonoja, ei ollut tölkkipanttia, ei ollut itkua ja hammastenkiristelyä (ja pokaa kuitenkin huippupäivinä jopa 75 000!). Oli raskaan metallin juhlaa, jossa musiikki oli pääasiassa. Eikä haitannut yhtään, että Immortal toimitti maailmanluokan settiä 300 metrin päässä. Poissa oli Sonisphere-brändin nihilismi ja tarve tuottaa maksimi summa rahaa rutinoituneimmilla mahdollisilla keikkakoneilla maailmassa.

Ja entäpä Metallica itse? Bändi oli täällä, ja tällä Euroopan-kiertuellaan soittamassa klassikkoalbumiaan ”Black” alusta loppuun. Tai oikeammin lopusta alkuun, kun ei tällaista albumiklassikkokeikkaa edes voi hoitaa keskimääräisesti, vaan kerran maailman toiseksi tärkein thrashmetallibändi (tarvitseeko oikeasti kirjoittaa tähän Slayer?), joutui tässäkin kohtaa olemaan ”erikoinen” ja peittelemään kaikella tällä nololla show’aamisella mm. sitä faktaa, että Lars Ulrich ei enää osaa soittaa rumpuja.

Voiko sanoa nähneensä Metallican, jos bändi soittaa 400 metrin päässä, ja näköhavainto perustuu käytännössä isoihin videoscreeneihin? Joita niitäkään ei saatana sentään maltettu pitää kunnon Sonisphere-hengessä itse asiassa, vaan päälle alettiin ajaa videoefektiä, mykkäelokuvavinjettiä ja muuta aivotonta paskaa. Olisitte edes antaneet kauas joutuneitten fanien katsoa bändiä kankaalta, kun muuten orkesterin mittakaava lavalla on osastoa avannon pienentämä pili. Jos sitäkään.

Metallican insinöörit tikkasivat hengettömän setin läpi ja marssivat kassan kautta ulos Suomen jäätävään kesäyöhön. Kuinka vähän voi jäädä isosta keikasta jälkipolville kerrottavaa? Todella vähän. Marssin itse ulos alueelta ”Unforgivenin” soidessa eli kun  Se klasarialbumi oli vahvimmin kesken, käännyin katsomaan vielä kerran taakseni kohti Sodomaa (silläkin uhalla että muutun suolapatsaaksi Kalasataman soraan) ja katso, näky oli puhuttelevuudessaan lähinnä mieletön! Satoja, tai tuhansia ihmisiä marssimassa alueelta ulos ripeään tahtiin, ja Metallican ”Black” on pahasti kesken. Eli se miksi tänne tultiin. Pääsen kadulle, kohdalleni pysähtyy auto, ikkuna laskeutuu ja nuorehko mies asenteellisissa Police-laseissaan kysyy: ”Tuleeks tää levyltä? Vieläkö ne veivaa?”

Onni oli olla maksaa vain 40 euroa lipusta koko lähihistoriani läämäisimpään, rahanahneimpaan ja hätäisimmin ylöspantuun rockjuhlaan. Onni oli päästä omin jaloin etuajassa pois. Onni oli jättää samantien jäähyväiset Sonisphere-konseptille. Voitte tahkota kyhnynne jatkossa ilman minua. Laskeskelin Nokia-matolaatikkoni laskimella, että illan liikevaihto oli vähintäin 4 miljoonaa euroa, ja sen kyllä huomasi kaikesta. Kuka keksi soitattaa Metallicaa betoniaseman pihassa? Kuka ideoi, että myös pyörätuolilla liikkuvat metalliveljet- ja siskot yrittävät ajaa invalavalle lapsenpään kokoisten kivensmurguloiden seassa? Tämä on jättömaa, soramonttu, mustalaisleiri, ei tämä liity millään tavalla rockin perintöön ja historiaan. Asian tärkeyteen. Ja kuinka olla, Metallica suostuu vetämään täällä, ja missä vain. Onneksi olkoon Pori, että pääsit tästä nihilismistä eroon. Vain yksi ihminen kuoli.

Jos luette tämän, älkää kertoko kenellekään, että olin kesän 2012 Sonispheressa, 47 000:n muun joukossa. KG

Maailma kylässä-festivaali @ Kaisaniemi, Helsinki 27.05.2012

Festivaalikesä jatkui jo pikkuperinteeksi muodostuneella visiitillä Helsingin Kaisaniemen Maailma kylässä-tapahtumaan. Mittelöhän on siis kaksipäiväinen, mutta itselläni jälleen mahdollistui vain sunnuntai. Mikä on sikäli sääli, että koko tapahtuman eittämätön ykkkösartisti eli upea egyptiläistaustainen laulajatar Natacha Atlas jäi siis jälleen näkemättä.

Alku ei hyvää luvannut, vaikka ilma oli kuin  morsmaikku ja sunnuntainkin esiintyjälista vähintäinkin mielenkiintoinen. Kansallisteatterin kulmilla alueelle valuva väki pysäytettiin, ja väitettiin että possea on pelikentällä liikaa, ei voi ottaa enempää. Kokeilin useampaa reittiä, ja viimein 20 minuuttia jonotettuani päästettiin purske ihmisiä sisään. Maailma kylässä on aina ollut tunkuinen tapahtuma, mutta nyt syykin oli ilmeinen. Keskelle Kaisaniemen kenttää oli pystytetty valtava teltta, joka toimi kehitysmaa-asiain ostoskeskuksena, ja söi valtaosan kentästä. Ei ihme että ei mahdu. Järjetön ratkaisu, ja kertoo siitä, että musiikki ei enää ole MK:ssa pääosassa vaan se kaikki oheistoiminta, myynti, politikointi, agendat. Ja se on sääli.

Annas olla, kun pääsin vihdoin Monsuuni-lavalle (kuka näitä nimiä keksii), niin ei mitään ruuhkaa ollutkaan. Eli tämä oheistoiminta ja ruokakojut tukkeuttavat Kaisaniemen, ei musiikinkuuntelijat. Nytkin soittoteltassa oli suorastaan väljää. Valikoitu yleisö siis näki ja koki pohjoisnigerialaisen Kel Assouf-yhtyeen hikisen ja energisen setin. Bändin muusikot kuuluvat vähintäinkin legendaariseen tuaregikansaan ja musiikki on aavikonmakuinen yhdistelmä bluesia, reggaeta ja afrobeatia, laulettuna tamashekin kielellä. Kel Assoufia johtaa kitaristi Anana Harouna, itsekin tuaregikapinallisten joukoissa taistellut mies. Orkesteri operoi Belgiasta käsin, ei Saharasta, mutta juuret ovat siellä ja kuuluvat. Varsinkin huilisti Walet Amouimeine loihti poikkihuilustaan suorastaan maagisia aavikkotunnelmia. Tiukka 40-minuuttinen groovasi siihen malliin että jäykempää hävetti. Ja kuinka ihanat, kolinaiset seurakuntasalisoundit usein onkaan afrikkalaisrumpaleilla. Niin nytkin. Tonttia hoiti algerianmies Abdelwahab Hakem. Järjetön draivi, ja juuri sopivan pituinen sessio, viitisen minuuttia jopa odotettua lyhyempi.

Sitten ostamaan kiinantytöltä laatuluokan huikotofut ja päälavan eteen odottamaan ennakkoon ehkä vieläkin kiintoisampaa artistia, ”desert bluesin kuningatarta” Mariem Hassania. Jo 70-luvulla uransa aloittanut Hassan kuuluu sahrawi-heimoon ja laulaa arabian murteella nimeltään hassaniyya. Ja eipä vissiin ole kaunis kieli. On kyllä. Ja vaikka sanaakaan ei ymmärtänyt, niin tunnelmat tuli läpi. Olin aiemmin pohjoisen Afrikan aavikkoblues-osastosta nähnyt vain malilaisen Terakaftin, mutta Hassan laajensi nyt nelihenkisine bändeineen näkyä tähän alalajiin aika tavalla. Silti on sanottava, että kaikessa meditatiivisuudessaan aavikkoblues on tunnin annoksina helposti puuduttavaa kamaa. Olinkin monesti jo lähdössä takaoikealle, mutta ajattelin että kyllä yhden tunteroisen elämästään voi viettää tällaisen ihmisäänen äärellä, kun ei taas tiedä milloin kuulee. Hassanin syvä ja saharanpaahtama laulusoundi on nimittäin ällistyttävää kuultavaa. Ja onneksi jäin, bändi veti nimittäin loppua kohden settiä jazzahtavasti sovitetun, hillittömän kauniin ”Ana saharauia”. Hillittömän kauniin.

Tunnelmasta toiseen ja siirtymä Rautatientorille pystytetyn Mekong-lavan (näitä nimiä) ääreen. Luvassa harvinaista herkkua eli Kari Peitsamon  ja Riston (Yli-Härsilä) maailmanhistorian ensimmäinen yhteisesiintyminen. Levyillähän herrat ovat yhteistyötä tehneet muutamastikin, pääosin niin että Risto on tuottanut Karin levyjä ja soittanut koskettimia. Jos ei nyt suomirockin historian siivet sulkasatoon asti havisseet, niin jotain merkittävää kuitenkin tapahtui. Nimittäin, meitä muistutettiin siitä, että rock on rajaton riemu. Iloinen asia iloisten asioiden joukossa. Karin keikoilla on aina hauskaa, eikä Risto jäänyt toiseksi. Hilpeät, suoraan amerikatähdiltä käännetyt välispiikit, ja itseironinen ote olemattomaan staraelämään ja kymmenisen biisiä laskujeni mukaan, helminä ”Jatsin syvin olemus” ja ”Checkin’ and bowlin’” Karilta ja Riston upea pekkastrengistely ”Putoan kaivossa”. Setti kesti noin 25 minuuttia, mutta pieninä annoksinahan tämä nimenomaan toimii. Ja aivan oikein, Kari ei pysty poistumaan festivaalialueelta, ellei ole soittanut ”Kauppaopiston naisia” ja ”Hey Judea”. Todella hauska itseironiatyöpaja jälleen kerran, kerhosetänä Kari Peitsamo.

Tuulen lailla Savanni-lavalle ja tsekkaamaan parikymmentä ensimmäistä minuuttia kovasti ennakkohehkutetusta Yemen Blues-kokoonpanon setistä. Jotenkin vain ei hehkutuksesta huolimatta lähtenyt käyntiin. Olisin itseasiassa halunnut pidemmän otannan bändistä, mutta kun alku ei sytyttänyt, askelsin takaisin Rautatientorille antamaan mahdollisuuden kotimaiselle Liljan Loisto-yhtyeelle.

Olisihan se mahtavaa, jos Suomessa olisi nuori orkesteri, joka voisi täydentää Piirpaukkeen, Slobo Horon ja Hortto Kaalon perinnettä, tai jopa jatkaa siitä mihin edellämainitut jäivät. Mutta valitettavasti se ei ainakaan ensimmäisen oman kokemukseni valossa tapahdu. Homma ei kaadu muusikkouteen, vaan karisman täydelliseen puutteeseen ja sovitusten, lopultakin, flegmaattisuuteen. Sinänsä bändin repertuaarissa on upeita poimintoja, kuten Jussi Hakulisen ”Varkaat,kulkurit” tai iskelmäklassikko ”Eeva”, mutta nämäkin molemmat olivat pelkkiä luentoja, eivät tulkintoja. Sama ongelma koskee mielestäni levyttänyttäkin Liljaa, homma ei oikein etene konseptia pidemmälle.

Olisiko käynyt niin, että Maailma kylässä on tullut tiensä päähän ilmaistapahtumana? Olisiko käynyt niin, että musiikki on jo valahtanut liiankin sivuseikaksi? Luulenpa. Kaikkia niitä asioita tarvitaan, joista MK:ssa puhutaan, mutta itse preferoisin musiikkifestivaalia ja seminaaritapahtumaa maailman pelastamisesta erikseen.  Ja hei, päälavan juontaja vaikka vaihtoon ensi vuodeksi. Sillä, ”from small things, big things one day come” (B.Springsteen).  KG

Metsatöll (est) @ Raekoja, Tallinna 26.05.2012

Tallinnan kesä starttaa perinteisesti Vanhan Kaupungin Päivien avajaisilla, joita nyt vietettiin Raekoja Platsilla (Raatihuoneentori) jo 31.kerran. Hellepäivän avajaisohjelmaksi oli laadittu keskiaikahenkinen näytelmä tai paremminkin ilveily kymmenin näyttelijöin, akrobaatein ja tanssijoin. Ja musiikista vastaamaan itse Metsatöll.

Metsatöll on vuonna 1999 perustettu folk-metalliyhtye, joka sittemmin on laajentanut (kyllä, laajentanut) ilmaisuaan kohti thrashmetallia, mutta pysynyt aina uskollisena kansanmusiikkijuurilleen, eestiläisyydelleen ja äidinkielelleen. Bändi olisi jo albumeja ja vuosia sitten voinut vaihtaa laulukielen englanniksi ja ryhtyä kiertämään Eurooppaa isojen amerikanrässääjien lämppärinä. Mutta ei, Metsatöll on suoraselkäisten miesten bändi. Se tehdään mikä oikeaksi koetaan, ja niin hyvin kuin pystyy. Siksi orkesterista onkin kasvanut kansallinen ylpeys yli ikärajojen, vauvasta vaariin. Kansallinen ylpeys niin, että se esiintyy samassa kansalliskatalogissa nykykirjailijoiden, arvostetuimpien näyttelijöiden ja maailmankuulujen säveltäjien kanssa.

Itselleni oli peräti seitsemäs kerta nähdä Metsatöll lauteilla. Nyt olikin mielenkiintoista nähdä äijät soittamassa päivänvalossa ja taatusti erilaisessa puitteessa. Tallinnan Raatihuoneentori tai Raekoja Plats oli täynnä väkeä, ja sää salli. Tasan klo 13 Metsatöllin nokkamies Markus päräyttää show’n käyntiin. Homman nimi oli se, että bändi soittaa keskiaikanäytelmän välikkeet, ikäänkuin juontomusiikit ja väliin kokonaisia biisejä, tai luo tanssinumeroille taustaa. Musiikki oli otettu Metsatöllin olemassa olevasta tuotannosta, niin että muutamat tutut biisit soitettiin instrumentaaliversioina.

Itse show eteni kertojana toimivan näyttelijän juontaessa kronikkaa, joka perustui löyhästi Jaan Krossin tekstiin, yhdistettynä F.R.Kreutzwaldin satuun. Keskiaikaiset puitteet ja ajan tavan mukaan ylöspantu puvustus ja tietty kotikutoisuus kulkivat käsi kädessä Metsatöllin tällä kertaa varsin folkahtavan setin kanssa. Bändin puolelta tänään pääosissa olivatkin säkkipillisti ja perinnesoitinvirtuoosi Lauri Öunapuu kanteleineen ja Markuksen juontavat vokaalit. Lauri myös lauloi yhden biisin kokonaan.

Koko vajaan tunnin mittainen show huipentui siihen kun kaksi trapetsitaiteilijaa lähetettiin liikkeelle nuorapyörällään Pûhavaimu-kirkon tornista Raatihuoneen torniin. Taitelijapari killui kymmenisen minuuttia noin 40 metrin korkeudessa ja lähetti pilvetöntä taivasta vasten hopeisia konfetteja tuulen vietäväksi. Ja mitä tekee Metsatöll, kovin eestiläinen rokkibändi ikinä? Soittaa itkettävänkauniin ugri-instrumentaalin ”Ema hääl kutsub” , ”Äio”-albumin avaajan. Jopa vuoden aikoinaan Tallinnan Vanhassa kaupungissa asuneena voin todeta, että kokonaistunnelma oli henkeäsalpaavimpia mitä olen täällä koskaan kohdannut.

Huikea kesän avaus. Nyt on myös paikka mainostaa Metsatöllin peräti viittä Suomen festarikeikkaa. Hankkiutukaa ihmeessä paikalle, jos tilanne sallii. Puhutaan todella kovasta ja nykyään järisyttävässä lyönnissä olevasta orkesterista. Eli Metsatöll Espoon Kivenlahti Rockissa 9.6., Tuska Open Airin päälavan korkkaajana 30.6., Korian Pioneerifestivaalilla 14.7., Kuopion Rockcockissa 27.heinäkuuta ja vielä 17.8. Dark River Festivalilla Karhulassa.

Keikkaguru toivottaa hyvää rock-kesää ja SUOSITTELEE tsekkaamaan tämän: www.youtube.com/watch?v=yERQw0wKwhs. Nähdään keikoilla ja festareilla. KG

Post Navigation