Verneri Pohjola & Jussi Lampela ork. @ Loud Silents Festival, Pyynikkisali, Tampere 26.04.2015
Jos mykkäelokuvia livesäestyksellä esittävä festivaali Loud Silents on tullut Tampereen ja Suomen festarikartalle jäädäkseen, onpa huikeaa. Forssalla on toki oma tapahtumansa, jo legendaariset Mykkikset joka vuosi elokuussa, mutta Loud Silents täydentää niitä, täällä kaikki elokuvat saavat livemusiikkituennan. Koko ajan nopeutuvana kuvallisen kulttuurin aikana, josta ei ole paluuta tai ulospääsyä, on hyvä istahtaa 20-luvun elokuvataiteen ääreen, ja ottaa hetkeksi itseensä mykkäelokuvien rauhaisa syke. Biitti ajalta, jolloin kuvaa ehti katsoa, ja itseensä imeä, ajalta jolloin kuvaa ei tuettu äänellä; eli ajalta jolloin kuvien oli oltava parempia.
Teuvo Puro ohjasi vuonna 1926 kauniin, kansainväliset mitat täyttävän helmen ”Meren kasvojen edessä”. Juhlava nimi on suora käännös Arvid Mörnen romaanista, johon teos perustui. Elokuva oli aikaansa edellä, huomattavasti sujuvampi ja nykyaikaisempi kuin vaikkapa Puron seuraava ohjaus, ”Noidan kirot” (1927). Päävastuun ”Meren kasvojen” notkeudesta kantoi Saksasta tuontitavarana Suomeen osaamistaan jakamaan saatu kuvaaja Kurt Jäger, jonka interiöörivalaisu kesti vertailun kauas tulevaisuuteen, ja jonka kuvien luonnontunne on edelleen käsinkosketeltavaa. Uni- ja takaumajaksot voisivat olla ajan saksalaisista tai ruotsalaisista mestariteoksista. Naispääroolissa Heidi Korhonen värjyy kuin Lilian Gish, ja miehetkin voisivat olla paria poikkeusta lukuunottamatta huomattavasti pökkelömpiä.
Tampereen Pyynikkisalin hämärässä ”Meren kasvojen edessä” heräsi uuteen eloon, paitsi KAVAn (Kansallinen audiovisuaalinen instituutti) pieteetillä restauroimana, myös Jussi Lampelan upean sävellystyön myötä.
Elokuva on rakkaustarina, niinhän ne käytännössä kaikki ovat. Kaukaiselle ulkosaarelle eksyvä nuori mies rakastuu kalastajan tyttäreen, mutta kaikki ei ole pienperheessä kohdallaan. Mukaan tunkeutuu kauhun elementtejä hukutetun ottotyttären ilmestyessä haamuna settiin, ja paljastuupa kalastaja itsekin miestapon tekijäksi. Lempi leiskuu, ahdistus saa alaa, ja ympärillä myrskyää meri. Näitä kaikkia elementtejä Lampela onnistui tukemaan juuri sopivalla kosketuksella, vain muutamin kohdin tuntui että musiikki on liian isoa. Lähinnä alussa, kun kupletin juoni ei vielä ollut selvillä. Mutta kun kauhun elementit ujuttuivat tarinaan, alkoi Lampelan score myötäelää niin, että sitä unohti kuuntelevansa. Ja sehän on hyvän elokuvamusiikin merkki.
Illan muusikot oli koottu Tampereen Musiikkiakatemian riveistä, ja harjoituksia oli ehditty pitää illan solistin kanssa vain kahdet. Eikä siinä mitään, mutta solisti oli maailmanluokkaa, Verneri Pohjola, Suomen Miles Davis, miten vaan. Eikä vertaus ole kaukaa haettu, musiikin kruununa viilsi Pohjolan trumpetti aina silloin, kun kankaalla tapahtui jotain peruuttamatonta, tai kun huomiotamme haluttiin kohdistaa. Ei tietenkään tapahtumiin, sen mykkäelokuvissa hoitaa hidas kerronta ja kohdistava näytteleminen, vaan tunteisiin. Kohtaus, jossa merellä nousee myrsky ja päähenkilömme lähtee sitä saaren valkealle kummelille ihastelemaan, oli Pohjolan trumpetin myötä jäätävää tavaraa. Loistava keksintö myös luupata ja kierrättää Pohjolan soittoa, ja luoda sillä tavalla ääniefektejä elokuvaan, vanhaa maailmaa kuitenkin kunnioittaen.
Orkesterista nousi esiin sovituksellisesti parhaiten Olli Palomäen pasuuna ja Pasi Raukolan haitari. Pohjolan ja Raukolan yhteispeli kohtausten sammuttamisessa, fade to black, oli saumatonta ja upeaa. Sini Ylösen tuuba ja Lampelan itsensä muutamat elektroniset matot loivat soitannalle tumman pohjavireen, onhan kyse kuitenkin varhaisesta suomalaisesta kauhuelokuvasta. Orkesterin täydensivät Heidi Eskelisen käyrätorvi ja Andreas Heinon bassoklarinetti.
Elokuva on hetken taidetta, mykkäelokuvan säestäminen aivan erityisesti. Mikä on suunniteltua, mikä improttua, minkä Pohjola keksi siinä hetkessä, emme saa koskaan tietää, ja hyvä niin. Esitys äänitettiin ja se tullaan liittämään elokuvan tulevaan DVD-julkaisuun scoremusiikkina. Mutta säestetyt mykät pitää kokea paikan päällä, hetken taiteena. Voin vain kuvitella kuinka kalpean kuvan antaa sinänsä arvokas julkaisu.
Ja vaikka hetkestä olikin kysymys, moni elokuvan upea tunnelma jäi muistiin, Pohjolan maailman toiseksi yksinäisimmän trumpetin maalailemana. Miles Davis teki aikoinaan elokuvan historiaan jääneitä scoreja, miksi nykyelokuvantekijät eivät ole hyödyntäneet Pohjolaa? Tai miksi suomalaisen elokuvan musiikkiajattelu on aivan tasan yhtä yksioikoista, kuin sen ympärillä kaikki muukin ajattelu? Varman päälle tekemistä. 1920-luvulla ei ollut elokuvakouluja, ei julkista rahoitusta, vain harvoja ja haluttuja oppimestareita opastamaan. Mentiin ja nähtiin meren kauneus, ja saatiin se talteen. Otettiin riskejä, synnytetiin taidetta joka elää 80 vuotta myöhemmin, häpeilemättä. Jussi Lampela orkestereineen otti riskin, kaksi harjoitusta ja homma julkaisua varten nauhalle. Verneri Pohjola trumpettiin, kosketus improvisaatiota peliin, ja niin meillä oli edessämme uusi kokonaistaideteos. Taide syntyy jännityksestä, poltteesta selvitä kunnialla perille.
Jos joku jaksaa lama-aikana uskoa säestettyjen mykkäelokuvien festivaaliin, ja järkätä sellaisen, menkää ihmiset paikalle. Siis ensi vuonna, tänä vuonna ei enää ehdi. Kohti seuraavaa kevättä, mykkien kasvojen eteen. KG