Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Deliverance”

Fu Manchu (us), The Shrine (us) @ RockCafe, Tallinna 30.09.2012

Toinen niistä keikkasyistä tulla juuri tänä syyskuun viimeisenä viikonloppuna Tallinnaan (toki hakemaan täyttä lastia samalla) oli paitsi perjantainen Kauko Röyhkän keikka Vanhassa Kaupungissa, mutta myös stoner rockin elävä legenda Fu Manchu, paikkana Tartu maanteen RockCafe. Fu Manchu juhlistaa tänä syksynä klassikkoalbuminsa ”The Action is Go” 15-vuotissynttäreitä paitsi levyn moninaisin erikoispainoksin, myös jalkautumalla pitkälle kiertueelle, jolla joka ilta soitetaan kyseinen platta alusta loppuun (niinkuin nykyään on kovin muodikasta, ja mikäs siinä tavallaan). Monille tuo kyseinen vuoden 1997 Mammoth Records-julkaisu on paitsi Se levy Manchun kataloogissa, myös Se levy koko stoner rockin alalajissa. Itse en voi tunnustautua erityisen kovaksi manchumieheksi, omasta hyllystäni löytyy vain bändin viimeisin albumi ”Signs of Infinite Power” (2009) ja itselleni Se skenen albumi on Corrosion of Conformityn ”Deliverance”, vaikkakin tiedän etteivät puritanistit edes pidä CoC:ia stonerina. No, puritanismi ja määreet sikseen. Hyvä musiikki on aina hyvää musiikkia.

Mainitun CoC:n hillittömän kova keikkakunto tuli tarkistettua Tavastia-klubilla elokuussa eli hiljattain, ja nyt kun satuin Tallinnassa nurkilla olemaan muutenkin, niin piti toki tsekata Fu Manchun vastaava. Soittoaikojahan ei sitten taaskaan RockCafen melko tuttuun tyyliin kannattanut yleisölle kertoa, mutta vanhaa Tallinnan keikkakonkaria ei noin vain höylättykään öögaan, vaan onnistuin kuin onnistuinkin osumaan paikalle juuri hyvään rakoon. Eikä ollut vaikeuksia saada ovelta lippuja, väkeä oli bändin merkitykseen nähden taaskin liian vähän paikalla.  Äijävoittoisesti toki ja seassa muutamia mukaan pakotettuja tuoreita tyttöystäviä (toivottavasti niitä myös tämän illan jälkeen).

RockCafe sijaitsee hiukan välittömän keskustan ulkosyrjällä, mutta ratikalla hurauttaa ytimestä parissa minuutissa paikalle. Kyseessä on mainio keikkamesta ja täyttää monin kohdin ainakin omat ja varsin sniiidut laatuvaatimukseni. Tilaa on mukavasti, baarissa yleensä jonoutumaa vähän, soundit suurimmalla osalla keikkoja hyvät, narikka ilmainen ja Nosturin tapaan yläkerta auki tunkuiltoina, ja siellä jopa pöytäpaikkoja, joilta näkee suoraan lavalle. Näin muodoin RockCafe onkin Tallinnan paras ja aktiivisin rokkiklubi. Niin, Tallinnan Nosturi. Täällä olen nähnyt pitkän liudan kovia vetoja viimeisimmän neljän vuoden aikana.

Pölähdin siis paikalle kun kalifornianlämppäri The Shrine oli jo lavalla. Bändi on tässä psykedelia/retroheavymaailmassa kovissa nousuissa ja julkaisi esikoiskiekkonsa ”Primitive Blast” tänä vuonna, saaden tuotantopuikkoihin ex-Black Flag-mies Chuck Dukowskin. Eikä levy ole huono, päinvastoin. Se kannattaa tsekata, jos alalajisto kiinnostaa. Mutta eipä tämä trio tänään onnistunut livenä vakuuttamaan, ja palaan jälleen nerokkuuteen valita keskinkertainen lämppäribändi. Sitä The Shrine nimittäin on. Ok, ulkoasut on hallussa revittyine farkkuliiveineen ja pulisonkeineen, kitara on FlyingV ja piuha on kierteinen, rumpusetti riisuttu ja rumpali istuu alhaalla kuin Bill Ward aikoinaan….Mutta jos kama ei toimi, tulee näin puuroisesti kuultavaksi ja retro kouhkaaminen yrittää paikata biisimateriaalin puutteita, niin en lämpene. Toisin kuin muu tallinnalaisyleisö, joka otti bändin hyvin vastaan, mutta väitänpä että se on täällä osin myös kulttuurikysymys; kaikilla lavallaolijoilla on oikeus yhtä lämpimään vastaanottoon.

Eli asiaan päästiin, kun pikku säätelyn jälkeen nykymuotoinen Fu Manchu asteli lavalle eli Scott Hill (kitara ja laulu, alkuperäisjäsen), Brad Davis (basso ja laulu), Bob Balch (kitara ja laulu) sekä rummuissa Scott Reeder (joka on nähty kannuttamassa hiljattain myös Social Distortionissa). Ja mikäs oli ollessa, klassikkoalbumi ”The Action is Go” soitettiin alusta loppuun, ja (tietenkin) oikeassa biisijärjestyksessä, eihän klassikkoalbumikeikoissa muuten ole mitään järkeä (vai mitä Metallica ja Pelle Miljoona). Ja vahvaa kamaahan kiekko edelleen on, takakenoista ja miehekästä aavikkorockia, erittäin rutinoituneiden muusikoiden soittamana. Biisilista löytyy siis kävelemällä levyhyllylle tai menemällä Googleen, joten ei siitä sen enempää. Tajunta jätti räjähtämättä, mutta en uumoillutkaan niin tapahtuvan. Oli vain tarkoitus nähdä yksi niistä bändeistä, jotka ihan oikeasti ja tunnustetusti ovat jättäneet jäljen rock’n’rollin aikajanalle. Ja sellaisenaan mainio sunnuntaipuhde. Joku encorebiisikin sieltä tuli, mutta kun en oikein encoremiehiä ole, poistuin Tallinnan yöhön. KG

Corrosion of Conformity (us), Jess and the Ancient Ones @ Tavastia, Helsinki 14.08.2012

Tiedän että toistan itseäni pahasti, mutta tästä tulee kuulkaa vielä armoton keikkavuosi 2012. Nyt tulee niin kovaa show’ta verkko-ja tärykalvolle sitä tahtia, että heikompaa hirvittäisi. Elokuisena tiistai-iltana tärähti Tavastian lauteelta kova katsaus heavy metallin pitkään historiaan, aina sinne hämärimpään alkuhämärään asti.

Mikä Tavastialla on nykyään kivaa (paitsi että henkilökunta on aiempaa ystävällisempää) on se, että keikkojen alkamisajat ilmoitetaan etukäteen. Ja mikä vieläkin mukavampaa, bändit ja tekniikkansa pitävät niistä kunniakkaasti kiinni. Saavuin paikalle  tasan lämppäribändin ilmoitettuna aloitusaikana ja täsmälleen silloin olikin orkesteri jo lavalla. Kyseessä oli ensikosketukseni kehuttuun ja paljon hehkutettuun kuopiolaiseen Jess and the Ancient Onesiin. Kerrankin voin jakaa jotain ilolla suomalaisen rockmedian kanssa. JATAO, niinkuin mainittu media mieluusti toverillisesti bändin nimen lyhentää, on todella ansiokas uusi yrittäjä maamme rock-kartalla. Bändi louhii matalalta ja tunnelmallisesti erittäin vanhan liiton heavya, kuulostaen välillä Purplelta, välillä Sabbathilta, mutta ennenkaikkea ansioituneesti päivittyneeltä itseltään. Mielessä kävi, että tämäntyyppistäkö on ollut Uriah Heepin mystisimmän kauden keikoilla 70-luvun alussa.

Bändi ei soita ärsyttävää progekeekoilua, vaan biisit ovat varsin suoraviivaisia livesovituksiltaan. Aikamatka on paras sana, minkä keikkaa keksin kuvaamaan. Laulajatar Jessin ääni on upea ja kestävä, ennakkoluulot siitä oli hoidettu pois jo ennen kuin ensimmäinen biisi oli lopussa. En edes uskaltanut kurkata tiskin taakse, ketä siellä tänään on, mutta enpä muista aikoihin Tavastian soineen näin erottelevasti ja kuulaasti. Hatunnosto varsinkin siitä, miten JATAOn basso ja koskettimet tulivat läpi. Ja silti uskallettiin mennä jo joltisellakin volyymillä. Arvon lämppäribändimme on julkaissut kuluvan vuoden keväällä esikoisalbuminsa hirvittävän tärkeää kulttuurityötä tekevän turkulaisen Svart Recordsin kautta, ja levyyn, jos nyt johonkin kotimaiseen plattaan tänä vuonna, kannattaa tutustua. Todella tervehenkinen tulokas, Jess and the Ancient Ones, kaiken tämän turhan muotiretroilun keskellä. Tätä on kuultava lisää livenä(kin).  Käykääpä kuulemassa, ennenkuin hipsterit ja shoegazerit taas kohta kouhottaa kaikki näiden keikat ennakkoon loppuunmyydyiksi.

Lämppäribändi heitti kovahkon laadullisen ja soundillisen haasteen illan ykkösnyrkin suuntaan. Vuonna 1982 Pohjois-Carolinan Raleighissa kasattu Corrosion of Conformity otti haasteen vastaan, tietämättä edes sellaista saaneensa, ja lapioi niin kovan setin, ettei voinut muuta taas kuin hymyillä menemään. Paras metallikeikka oikein pitkään aikaan. Setti lähti käyntiin miehekkäästi instrumentaalilla ”Bottom Feeder”, ja tuoreimman albumin materiaalilla (”Psychic Vampire”). Ja siitä sitten 55 minuuttia, keväällä ilmestyneen albumin ”Corrosion of Conformity”  parhaita raitoja, ja yleisön nyrkit pystyyn nostattavia klassikoita vuosien varrelta. Bändin keväinen paluu levytyskantaan seitsemän vuoden tauon jälkeen on tuottanut todella kovan kiekon (kuunnelkaapa vaikka mainio, keikallakin kuultu ”Your tomorrow”), eikä kalpene, väitänpä, klassikkoalbumeille. Joista oma ehdoton suosikkini on vuoden 1994 ”Deliverance”.

Vuonna 2010 yhteen palannut CoC-ydinryhmä (se vuoden 1985 ”Animosity”-klassikkoalbumin kolmistaan levyttänyt) Woody Weatherman (kitara ja laulu), Mike Dean (basso ja laulu) ja Reed Mullin (rummut ja laulu) näytti, kuinka hoidetaan homma himaan minimimiehityksellä, maksimiasenteella ja positiivisella energialla. Ei vitsinkerrontaa, ei tarinointia, soittoa vaan. Jos termejä crossover tai crossover thrash ei olisi keksitty ylipäätään, ne olisi pitänyt keksiä tätä bändiä varten. Toki tämä voimatrio soittaa kieron annihilatorista thrashmetalliaan, mutta mausteeksi laitetaan ennenkaikkea piiskaavaa 80-luvun hardcorea ja southern rockia, mutta myös bluesia ja sitä, mitä olemme oppineet sittemmin tuntemaan nimellä stoner.

Bändi tikkasi kuin atomikello mainitut 55 minuuttia, ja sitten takahuoneeseen hetkeksi hengittämään. Ja juuri kun ehti tulla pelko, että setti onkin puolessavälissä tai jotain muuta tyhmää, niin ei. Yksi encore ja pois. Koko paketti tunti ja neljä minuuttia. Miksikö nämä keikkojen kellotukset on niin tärkeitä? Ei ne olekaan, mutta kompakti asiansa esittäminen ja aihepiirissä pysyminen ovat. Kolmikymppisiään juhlistava Corrosion of Conformity näytti tällä 2000-luvun toisella suomenvierailullaan, kuinka yliarvostettua (pääosin) musiikillisesti oli se suuntaus, jota muutamia vuosia CoC:n perustamisen jälkeen alettiin grungeksi kutsua. Ja kuinka ylivouhotettu asia tämän maailman historiassa on ollut vaikkapa joku Soundgarden, Nirvanasta nyt puhumattakaan. Minun henkilökohtaisella 1001 Albums Before You Blaah Blaah-listalla on ”Deliverance”, eikä sitä onneksi sieltä kukaan saa pois.

Kova ilta siis, kannatti ajaa satoja kilometrejä berberi halvaannuksen partaalla. Joskus kannattaa. Mutta, yksi kysymys.Miksi vielä muutama vuosi sitten Tavastian ovilipun ja ennakkolipun hinnassa oli merkittävä ero? Ei ole enää. Nykyään ero on vaivaiset 50 centtiä, vuoden 2011 alkupuolella vielä symboliset 70 centtiä. Aiempina vuosina useita euroja. Kapenee ja kapenee, kunnes loppuu, eikö niin Tavastian managementti? Eikö selkeämpi ero kannustaisi ihmisiä ostamaan ennakoita ja eikö viesti myös keikan myyntiä seuraavalle bändille olisi terveempi? Keikka myy ja odotukset on korkealla. Kun ennakkolipun ostaminen ei enää kannata ja kun maksaa ulkomaisesta olutpullosta jopa 7,50, niin kyllä mielessä käy, että asiakasta pidetään tyhmänä. Ei ne huomaa, niistetään vaan kovempaa ja kovempaa katetta. Mistä ikinä saadaan. Järjestävän tahon puolustukseksi on sanottava, että näin merkittävän bändin keikalla olisi pitänyt olla selkeästi enemmän porukkaa kuin mitä nyt oli. Helsinki kärsii jo, suhteessa rajattuun yleisövolyymiinsa suorastaan ulkomaanvieraiden ylitarjonnasta.

Mutta, en halua lopettaa todella kovan bändin todella kovan keikan tunnelmointia nirnettämiseen. Jos mainitun tiistain huonot metalliuutiset olikin ne, että Obituaryn ja Testamentin syksyn Euroopan-kiertueet eivät ulotu Suomeen asti, niin hyvä uutinen oli se, että Corrosion of Conformity on hengissä ja kovassa lyönnissä, sekä levyllä että lavalla. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: