Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Helsingin Juhlaviikot”

Anoushka Shankar (uk/us), Timo Lassy Trio @ Huvilateltta, Helsinki 25.08.2025

Vaikka sitar-virtuoosi Anoushka Shankar aloitti kansainvälisen esiintymisuransa jo vuonna 1995, ja sai ensimmäisen levytysdiilin 16-vuotiaana, ja on omillaankin kehittynyt vuosikymmenien myötä sitaria syvällisesti ymmärtäväksi taiteiljaksi–ei Anoushkasta silti yhäkään puhuta ilman mainintaa kuuluisasta isästään. Vuonna 2012, 92-vuotiaana menehtynyt isä-Ravi oli sitarin soiton todellinen ylikalifi, joka kiersi maailman moneen kertaan 80 vuotta kestäneellä urallaan, ja jonka oppiin monet jonottivat, Beatle-George Harrison heistä kuuluisimpana. Ravi Shankarin tyyli oli klassinen intialainen musiikki ja sitarin rooli siinä, isänsä soittimeen kouluttama ja vihkimä Anoushka on 11 albumin tuotannollaan suunnannut kauemmas, tutkimaan musiikin raja-aitoja ja aidattomuuksia. Anoushkan sitarismia on oman ansiokkaan tuotannon lisäksi kuultu niin Herbie Hancockin, Stingin, kuin Dalai Lamankin levyillä.

Suomessa Anoushka Shankar on nähty useampaan otteeseen, ainakin 2007 Savoy-teatterissa, ja 24.8.2016 Helsingin Juhlaviikkojen Huvilateltassa, jonne samaiselle lavalle Anoushka bändeineen nyt palasi, lähes päivälleen 9 vuotta edellisen kerran jälkeen. Isä-Ravi muuten esiintyi hänkin jo 70-luvulla Juhlaviikoilla, jotka siihen aikaan olivat toki aika tavalla erimuotoinen tapahtuma. Tällä kertaa Anoushka kiersi ja kiertää juhlistamassa 30-vuotista uraansa, ja kuinka olla, myös Tokoinrannan Huvilateltta juhlistaa tämänkertaisilla Juhlaviikoilla 30-vuotista olemassaoloaan. Arkkitehti Roy Mänttärin yhä erinomaisesti toimiva konsepti pystytettiin ensimmäisen kerran Kallion rantaan kesäksi 1995.

Huvilateltan selvästikin isosti odotetun ja silmämääräisesti erittäin loppuunmyydyn illan avasi kuitenkin suomijazzin kansainvälisesti tämän hetken ehkäpä isoin ja arvostetuin nimi, Timo Lassy trioineen. Lassy oli itselläkin ollut pitkään nähtävien listoilla, ja aikamoinen double-bill sitten ensikosketukseksi ilmenikin, kun Lassy lämmitteli Huvilan lauteet itse sitarvirtuoosi Shankarille. Lassy trioineen (Ville Herrala bassossa ja Jaska Lukkarinen rummuissa) keskittyi 45-minuuttisessaan tänä vuonna We Jazz Recordsin kautta julkaistuun, uunituoreeseen ”Live in Helsinki”-albumiinsa. Ja jos Lassyn mestarillinen soitanta ja näkemys ei ole vielä tuttua tavaraa, tuoreesta livealbumista on itseasiassa iisiä aloittaa. Nytkin livelevyn raidoista soitettiin useampi, ja kylläpä loihti trio hillittömän grooven kalseutuvaan kesäiltaan, kolmen vartin lämmittelyslotti kovasti odotetun maailmantähden edellä kun ei ole pesteistä helpoimpia. Mutta enpä kyllä ihmettele Lassyn menestystä maailmallakaan, puhumme karismaattisesta ja supliikista bändileaderistä, jolla on tunnistettava tyylinsä puhaltaa, ja upeita sävellyksiä.

Lassy aloitti osuutensa esittelemällä trion, ja tarttui sitten ensiksi siihen toiseen soittimeensa, eli huiluun. Pääosan biiseistä mies kuitenkin puhalteli tenorisaksofonia, joka varmaankin pääsoittimekseen mielletään. Pitkänä soitettu, livelevyltäkin löytyvä ”Mountain Man Exit” oli koko keikan ydinteos, siinä kiteytyi Lassyn ultratyylikäs saksofonismi ja säveltäminen. Taustaprojision rakeiset ja haalistuneet visuaalit lento-ja kaukomatkailun luppanimmista päivistä tukivat biisin kerrontaa. Väliin tuntui että Herrala sai ehkä turhankin paljon soolotilaa, ainakaan itse en ole koskaan pitänyt kontrabassoa kummoisenakaan soolosoittimena, ja että toisaalta miljardissa liemessä keitetyn Lukkarisen virtuositeettiä pidettiin vakan alla. Mutta kyllähän ”Mountain Man Exitin” lopussa Lukkarinenkin soolonsa sai. Ja kun päästiin Lassyn hieman vanhempaan biisiin (livelevyltä niinikään löytyvään) ”African Rumbleen”, tarttui Herrala epäjazzisti sähköbassoon ja Lukkarinen pisti kapulat syrjään, ja sitten mentiin. Hurjaa ajoa, Lukkarinen hakkasi rumpujaan paljaaltaan käsipelillä ja soittipa harvinaisena herkkuna vielä ilman kapuloita soolonkin sillä vimmalla, että yksi tomi irtosi kiinnityksistään ja oli loppukeikan ajan pelistä pois. Herrala myötäili sähköbassollaan, ja kaiken yllä Lassyn viileän tyylitelty töräyttely. Pelkästään ”African Rumblen” takia koko iltanakin olisi riittänyt olla paikalla. Mahtava veto. Ja Huvilateltta soi tänäkin iltana erittäin kuulaasti, kummankin bändin kohdalla. Myöhempien aikojen tuuliverkkojen lisääminen Huvilateltan seinustoille on ollut tärkeä veto, nyt kaupungin äänet eivät enää niin vahvasti hiivi telttaan kesken keikkojen, eikä lämppäreiden aikana baarikatoksen puolelta kuulu jumalaton kilinä ja jorina, ainakaan lainkaa niin häiritsevästi kuin joskus takavuosina.

Aika tarkkaan ilmoitetusti klo 20.30 asteli lavalle Anoushka Shankar sitareineen ja istahti korokkeen reunalle soittamaan. Huvilateltta oli tässä vaiheessa ääriään myöten a) täynnä, ja b) odottavassa täpinässä. Ja vaikka Anoushka ensin hetken yksin tunnelmoikin, liittyi pian messiin ladyn mahtava bändi; myös Shankarin nykyisenä tuottajana toimiva Sarathy Korwar rummuissa, Tom Farmer pystybassossa ja ajoittain perkussioissa, sekä huikea Arun Ghosh klarinetissa. Keikan ytimeksi oikeastaan muodostuikin Shankarin sitarsoundin ja Ghoshin klarinetin ainutlaatuinen vuoropuhelu. Klarinetti on soinniltaan helposti tilaa ottava soitin, joka toimiakseen pitää huolella sovittaa ja laittaa oikeaan kontekstiin, mutta oh my ghosh kuinka tyylikkäästi liudan omiakin albumeita julkaissut Ghosh tyylitteli, ottamatta kuitenkaan sointuakaan pois muilta muusikoilta. Nimi mieleen. Illan ohjelmisto ja naksun päälle puolitoista tuntia kellottanut setti perustui pitkälti Anoushka Shankarin kolmen, teemallisen ”Chapter”-mini-albumin sarjaan, joista ensimmäinen, ”Chapter I: Forever, For Now” ilmestyi lokakuussa 2023, kakkososa ”How Dark It Is Before Dawn” huhtikuussa 2024, ja tuorein, trilogian sulkeva ”Chapter III: We Return To Light” tänä vuonna. Pimeyden ja epävarmuuden kautta valoon, siinä mini-LP-trilogian löyhä teema, ja niin myös illan konsertin.

Huvilateltan lavalle oli rakennettu soittokoroke Shankaria varten, ja se toki näytti korokkeelta jolla istutaan lootusasennossa ja heläytetään sitarista sointu silloin, toinen tällöin ja kaikki on äärimmäisen meditatiivista ja hidasta. Mutta ei, Anoushka Shankar on enemmänkin rockmuusikko ja monin paikoin tuli mieleen että sitarin käsittely oli kuin mitä tahansa sähkökitaran soittoa, soundi vain sattuu olemaan hiukka erilainen. Istumalla korokkeen reunalla, Anoushka selvästikin halusi myös olla lähempänä bändiään, ja muutenkin rikkoa sitarin soittoon liittyviä muinaismielikuvia. Anoushka Shankarin bändi oli ihan oikea rockbändi, välillä vedettiin toki jazzimmin, välillä progemmin, ja tarvittaessa raskaammallakin kädellä. ”Chapter”-trilogian biiseistä jollain tapaa upeimmin toimivat kakkoslevyn maaginen ”New Dawn” ja kolmosen ”Hiraeth”, mutta monin kohdin tuntui että viis biisien nimistä ja aihemaailmoistakin, tällaista musisointia ja bändiä voi seurata ihan pelkästään fiilksellä messissä, ja antaa ajatusten virrata muuallekin kuin lavan tapahtumiin.

Yleisön pyytämättäkin, mutta varmasti niin toivoen, Anoushkan piti toki nytkin settilistaan kaivaa ”Chapter”-biisien oheen muutama takakatalogin helmi. Vuoden 2016 ”Land of Gold”-albumin nimiraita olikin yksi setin kohokohtia, samoin heti perään kuultu ”Traces of You”-pitkäsoiton otsikkobiisi vuodelta 2013. Kyseinen albumi on Anoushkan uran keskeisimpiä, sillä kun vieläpä vierailee hänen sisarpuolensa Norah Jones vokaaleissa, ja kun albumin tuotti ja sille ohjelmointeja toimitti itse Nitin Sawhney.

Itse kun en ole oikein väkijoukkojen keskellä istuskelija, piti Shankarin setti tsiigailla seisten Huvilan ylätuhdolta, ja itseasiassa sinne keikka välittyi erittäin mainiosti. Huvilassa kun on ihan oikeasti nouseva katsomo, soundi toimii jokaiseen kuulokuvaan ja istuinsijaan erinomisesti, olet sitten edessä tai takana, ja varsinkin teltan aivan jäätävän tyylikkäät lavavalot nousevat peräti paremmin esiin, mitä kauempaa tapahtumia yyberöi. Ja takatuhdolta pääsee nopeasti pois, kun keikka julistetaan loppukumarruksineen päättyneeksi, ei tarvitse jäädä täyden teltallisen ruuhkauttamaksi.

Anoushka Shankarin varsinainen setti päättyi pariin äärikauniiseen ”Chapter”-raitaan, ”Amrita” ja ”Daybreak”, missään uskollisessa albumijärkässä biisejä ei ainakaan tänään soitettu. Hämärän ja epätietoisuuden kautta uuteen valoon, paitsi että näin upealla keikalla se hämärä ja epätietoisuus jäi siinä välissä kokematta. Shankar otti mainion bändinsä lavan eteen kiittämään kaulakkain, mutta tällä väkimäärällä ja jalkojen tömistelyllä Huvilasta ei nytkään ilman encorea poistuttu. Ja se encore oli tuttuun ja (to)tuttuun tapaan, kaiken illan laadukkuuden kruununa, ja tribuuttina isä Ravi Shankarille, edesmenneen maestron vuoden 1962 ”Improvisations”-albumin kakkosraita ”Fire Night”. Huikea päätösbiisi, jossa Anoushkan sitar soi kuin hieman eritavalla viritetty Stratocaster, muutama satavuotinen sitarsointi ja nykypäivä löivät upeasti kättä, ja itse Ravikin oli läsnä valona ja energiana. KG

Kruder & Dorfmeister play The K&D Sessions live (at), Tuomas Toivonen @ Huvilateltta, Helsinki 17.08.2025

Vuonna 1993 itävaltalainen dj-kaksikko Peter Kruder ja Richard Dorfmeister löivät Wienissä musiikilliset intressinsä ja hynttyynsä yhteen ja perustivat sukunimiään kantaneen duon, joka pian tulisi jäämään elektronisen musiikin tuimimpaan mytologiaan. Jo perustamisvuonna julkaistu esikois-EP ”G-Stoned”herätti huomiota ja säpinää etenkin konemusiikin silloisessa, ja nykyisessä, pääkaupungissa Lontoossa. Varsinkin EP:n päätösraita, hypnoottisesti legendaarista vuoden 1952 Tiomkin/Washington-iskelmäklassikkoa ”High Noon” kierrättänyt ja samplannyt remix herätti ison kiinnostuksen kaksikkoa kohtaan, kun Gilles Peterson oli maailmalle ensisoittanut raidan BBC Worldwide-show’ssaan. Myös pikkulevyn kansi, joka jäljitteli Simon & Garfunkelin ”Bookends”-albumin ulkoasua, osoitti kohti tulevaa. Kruderin ja Dorfmeisterin ura tulisi perustumaan remixaukselle, oman tuotannon ja soololevyjen ohella toki, mutta ennenkaikkea asioiden tyylikkäälle ja viimeisen päälle mietitylle kierrättämiselle.

Duon vuoden 1998 albumiklassikko ”The K&D Sessions” oli iso tapaus ja laittoi oikeastaan uusiksi pitkälti musamaailman ajattelun remixaamisen taiteesta ja laadusta. Julkaisun jälkeen artisteja riitti wieniläisen studion oven takana jonoksi asti kärttämässä remixejä omista biiseistään, mutta Kruder ja Dorfmeister kieltäytyivät kunniasta melkolailla järjestään. Kumpikin on myös duona tekemisen lisäksi julkaissut omaa tuotantoa ja originaalisävellyksiä, Kruder mm. Peace Orchestran nimissä ja Dorfmeister esimerkiksi Tosca-projektillaan. Kun Nokialla meni vielä 2000-luvulla hyvin, se tilasi jotkin lippulaivamalliensa ringtunet herraskaksikolta, ainakin Nokia 8800 Arteen ja Nokia 8800 Sapphire Arteen.

Kruder ja Dorfmeister olivat esiintyneet livenä jo pitkin 90-lukuakin, mutta vuodelle 2025 viriteltiin jotain ainutlaatuista, miesten maailmanmaineeseen lopullisesti nostaneen ”The K&D Sessions”-albumin soittaminen, periaatteessa ainakin, kannesta kanteen. Eikä siinä sinänsä, mutta ei suinkaan dj-tyyliin, vaan täysimittaisen livebändin voimalla. Ja tämänkaltaisen erittäin harvinaisen konserttikokemuksen järkkäsi poikkeamaan Helsinkiin, mikäpä muukaan kuin kaupungin jokaelokuinen Juhlaviikot. Vaikea edes kuvitella että mikään muu taho tai organisaatio olisi tätä keikkakonseptia Suomeen saanut, paikaksi valikoitui onneksi Hakaniemen Tokoinrannan Huvilateltta, ja hyvä niin, esimerkiksi Musiikkitalon massiviisuudessa keikan intiimiys ja intensiteetti olisi mennyt helposti hukille.

Huvilateltassa on elokuisin tullut nähtyä kaikenlaista uniikkia ja laadukasta, mutta kun Kruderin ja Dorfmeisterin puolitoistatuntinen bändiveto oli paketoitu, julistin ihan itse itsekseni parhaan koskaan kokemani Huvila-illan nähdyksi ja kuulluksi, kaikki reunaehdot huomioituna. Laatukokonaisuuteen mukaan laskettuna toki Tuomas Toivosen trion ambient-lämmittelyosuus.

Kruderin ja Dorfmeisterin kiertueella aiemmin soittama settilista oli tietysti ennakkoon pitänyt opiskella ulkoa, ja vaikka ”Sessions”-albumin raitajärjestystä sekoitettu olikin, niin kyllä siltä ne huipuimmat hetket minimissäänkin kuultiin. Kello 20.30 astelivat Wienin herrasmiehet lavan etureunaan, ja kun Dorfmeister tarttui akustiseen kitaraan, tiesi heti että ”Boogie Woogiellahan” tämä alkaa, joskaan albumikokonaisuus ei sillä ala, eli irtiottoja duo itselleen ja meille salli. Eikä kaksikon yhteissävellys (toinen kahdesta albumin orkkisraidasta) edes ole boogie woogie, vaan meditatiivinen, klassisella kitaralla maustettu ambient-avaus keikoille, jonka avauksen aikana muu bändi huomaamatta nytkin hiipi omille paikoilleen. Miehistön nimiä ei tällä kertaa lähdekirjallisuudesta löytynyt, eikä keikan lopun saksa-aksentilla tapahtuneesta esittelystä jäänyt henkilöllisyydet mieleen, mutta todella kovan luokan nelihenkisen orkesterin Kruder ja Dorfmeister olivat tuekseen koonneet: rummut, basso, kiipparit ja perkussiot. Jokainen soittaja sai myös soolotilaa illan edetessä.

Varsinaisesti keikka käynnistyi illan kakkosbiisillä, kun dj-duo asettui tiskiensä taakse lavan takaosaan ja potkittiin käyntiin Roni Sizen ”Heroes”, jonka Kruder aikoinaan remixasi bossa nova-sävyillä pituuteen 6:30, kun alkuperäinen kellotti alle 4 minuuttia. Ja kun siirryttiin drum’n’ bass-mies Alex Reecen alunpitäen julkaisemaan ”Jazz Masteriin”, tarttui Dorfmeister sähkökitaraan, jota soittikin sittemmin useimmissa biiseissä. Ja kun lopulla settiä Dorfmeister esitteli muina multi-instrumentalisteina taidokasta poikkihuilun soittoaan, oli silloin Kruderin vuoro tarttua kitaraan. Alulla settiä varsinkin birminghamilaisen Rockers Hi-Fi:n hitti ”Going Under” polki todella hypnoottisesti ja koko bändi alkoi saada mainiosti lämpöjä ylös viimeistään tässä vaiheessa. Kun ”K&D Sessions”-albumia aikoinaan kaikessa rauhassa synnytettiin, herrat käyttivät noin viikon verran yhden raidan remixiin ja uudelleen muokkaamiseen. Kunnioitettavaa touhua, kun extended CD-paketillakin oli aikoinaan 21 raitaa. Omille kuulokuvasijoille varsinaisen setin raidoista parhaiten toimi manchesteriläisen Lamb-yhtyeen esikoisalbumilta, joka toki omastakin levyhyllystä löytyy, poimittu ja remixattu radiohittiraita vuodelta 1996, ”Trans Fatty Acid”. Kauniisti tuli Lou Rhodesin kuulas laulu Itävällan miesten mixistä ja bändin raskaahkokätisestä toimituksesta läpi. Silmät kiinni ja saattoi kuvitella itsensä Lambin keikalle. Jotka muuten jäivät aina näkemättä, bändihän laittoi pillit pussiin viime vuonna. Niin sanotussa edellisessä elämässä varsinkin Lambin esikoisalbumi soi omalla kohdalla todella ahkerasti, missä ikinä maailmalla henkilökohtainen musacorner kulloinkin sitten sijaitsikaan.

Bomb The Bass-styge ”Bug Powder Dust” jytisi Stadin iltaan uskomattoman komeasti sekin, ovi oli hetken auki hip hopin kultakauden viimeiseen vuoteen 1995. Koko ”The K&D Sessions” albumi kellotti aikoinaan, ja kellottaa muuten edelleen, lähes 127 minuuttia, joten Huvilateltan puolitoistatuntiseen soittoslottiin ei ihan kaikki mahtunut, mutta todella tyylikäs otanta ja valikoima olennaisinta välittämään kuultiin. Olimme paikalla. Helsingin veto oli tällä haavaa Euroopan viimeinen, syyskuun alussa remmi suuntaa Yhdysvaltoihin, mutta palaa loppusyksystä vielä vanhan mantereenkin konserttisaleihin. Jos tielle sattuu, ja nyt jäi näkemättä, suositus on vahvaakin vahvempi, sikäli paljon ja laadulla oli elektronisen rockmusiikin historiaa lauteilla, mennyttä ja vähän nykyisempääkin. Ja vaikka kaikkea ei kuultukaan, ne kiertueelta jo tutuksi tulleet kaksi encorea toki jyskittiin komeasti maaliin, ensin Depeche Mode-raita tärkeältä ”Ultra”-albumilta (1997), eli herrain kimpassa remixaama ”Useless”, ja vielä kaiken kauniiksi lopuksi itävaltalaisen Count Basic-yhtyeen tsipale ”Gotta Jazz”, jonka Kruder aikoinaan nappuloista ja liu’uista väänsi todella tehokkaasti polkevaksi drum’n’ bassiksi. Encoreiden aikana sekä Kruder että Dorfmeister kumpainenkin soittivat sähkökitaroita, ja muutenkin soundi ja meininki oli koko keikan ajan nousujohteinen. Lähes täysi, tai siltä ainakin näyttänyt, Huvila eli ja jorasi mukana niin, että näillä leveyspiireillä harvemmin sunnuntai-iltana näkee. Huvilateltta joustavine materiaaleineen, ja pyöreine-ovaaleine muotoineen soi (nytkin) todella kuulaasti, kuulaammin kuin uskalsi takavuosilta edes muistaa. Toistan itseäni, mutta Helsingin Juhlaviikot on tuonut, ja joka vuosi tuo, niin tanakkaa musiikillistä sivistystä ja harvinaisia keikkoja pääkaupunkiin, että arvostaa ja kiittää pitää. Kuten todettua, Kruderin ja Dorfmeisterinkin konsertti olisi muilta jäänyt tuomatta. Mitähän jännää ensi kesänä tarjoillaan? Eikä festivaali tältäkään vuodelta vielä ohi toki ole.

Huvilan illan avasi kolmevarttisellaan Tuomas Toivonen trioineen, Lucas Growe kontrabassossa ja Jarno Tikka saksofonissa. Itse säveltäjä hoiti koneet ja vokaalit. Esitys oli käytännössä Toivosen ambientin teoksen harvinainen livenä läpisoitto, ja nyt tulee sen teoksen nimi…Valmiina? ”Turhaan erotti kaukonäköinen jumala maat toisistaan merien avulla, jos epäpyhät alukset halkovat tahrimattomiksi tarkoitettuja vesiä”. Mutta uskokaa tai älkää, tuolta Toivosen taidokkaan trion esitys myös kuulosti, minimalistisen taustavisuaalin tukemana. Välillä homma eteni erittäin jalan alle käyvällä tanssibiitillä, välillä suorastaan avantgardeksi antautuen, kun Growe irrotteli kontrabassosta ääniä, joiden emme muistaneet olleen olemassa. Ja kaiken yllä Tikan saksofoni luomassa tunnelmia ja mielikuvia. Valkoisesta kohinasta kaikki alkoi, ja kolmisen varttia myöhemmin valkoiseen kohinaan kaikki kiertyi. Ja kun ambient on livenä kohtuukova laji, että intensiteetti pysyy yllä, trio tulkitsi teoksen erittäin mainiosti läpi. Pitkäniminen levytys löytyy nyt myös suoratoistopalveluista. Kovalle ambient-harrastajalle ja uuden musiikin etsijälle lähtee musacornerista jälleen lämmin suositus. Ja muutenkin oli ilo nähdä Toivonen vihdoin lavalla, miehen tekemiset varsinkin Giant Robotin nokilla jo vuodesta 1996 ovat erittäin tärkeä osa suomirockin electrompaa laitaa. KG

Philip Glass: Works For Piano @ Musiikkitalo, Helsinki 16.11.2017

Philip Glassia pidetään täysin oikeutetusti yhtenä kaikkien(kin) aikojen suurimmista säveltäjistä, riippuen hiukan näkökannasta ja vaikkapa historiallisesta rajauksesta. Tämä vastikään 80 vuotta täyttänyt minimalismin mestari tunnetaan kenties parhaiten pianoteoksistaan, mutta valtavaan katalogiin jo vuodesta 1964 alkaen mahtuu myös teatterimusiikkia, oopperaa, ja pitkälle toiselle sadalle nouseva elokuvamusiikin cv. Jälkimmäisessä lajissa Glass muistetaan helpoimmin vaikkapa Godfrey Reggion ”Qatsi”-trilogiasta, ja kohtuudella voikin väittää Glassin viimeistään nousseen maailman tietoisuuteen sävellettyään ”Koyaanisqatsin” dystopiset visiot vuonna 1982. Elokuvasäveltäjänä kolminkertainen Oscar-ehdokas Glass on ollut paitsi haluttu, myös äärettömän avarakatseinen, teosluettelosta löytyy rainan historiaan kanonisoituja mestariteoksia kuten vaikkapa Paul Schraderin ”Mishima” (1985), Errol Morrisin multipalkittu dokkari ”The Thin Blue Line” ja Stephen Daldryn ”The Hours”, mutta myös aivan pokkana pari ”Candyman”-kauhupätkää.

Suurelle, elokuvaan sen syvemmin friikahtamattomalle yleisölle Glass taitaa olla tunnetuin pianoetydeistään. Niitä Glass on nytkin 80-vuotisjuhlakiertueellaan ahkerasti käynyt ympäri maailmaa esittämässä, mutta Helsingin Musiikkitalon illassa kuultiin modifioitu ohjelmisto otsikolla ”Works For Piano”. Varsinaisia etydeitä ei siis täällä kuultu. Edellisen kerran Philip Glass vieraili Helsingissä Juhlaviikkojen vieraana loppukesällä 2013, ja tuolloin kaikki kolme konserttia myytiin hetkessä loppuun. Suomalaiset musiikkifriikit siis ainakin tuntevat Glassinsa hyvin. Nytkin Musiikkitalon 1704 henkeä vetävä iso sali oli jokaista istuinta myöten täynnä. Ja noin päällisin puolin yytsittynä väkeä oli monistakin eri kansankerrostumista ja harrastuspiireistä, mikä koko Musiikkitalon kaikille avoimen tapaamispaikan filosofiaa ajatellen, oli suorastaan mahtavaa havaita.

Philip Glass

Jos saisin ottaa asumattomalle saarelle mukaan vain yhden kappaleen Glassin valtavasta tuotannosta, se olisi todennäköisesti  ”Pianoetude Nr. 1″, aivan järkeenkäymättömän kauniilla melodialla itseään kierrättävä klassikko. Musiikkitalon huiman laadukkaan konsertin jälkeen tuo valinta voisi olla myös illan avannut ”Mad Rush” (1980), jonka Glass tilauksesta alunperin sävelsi saksalaiselle Radio Bremenille. Tämäkin teos kierrättää melodiaansa kerta toisensa jälkeen, pienesti, lähes huomaamattomasti varioiden. Tuossa kierrättämisessä ja huomaamattomassa modifioinnissa on näin palikkaperiaatteella ilmaistuna koko Glassin nerokkuus ja merkitys.

Philip Glass soitti itse vain kaksi teosta ja nekin heti konsertin kahtena ensimmäisenä numerona, silti puolisuolaisen lipunhinnan maksaneena ei tullut sekuntiakaan huijattu olo. ”Mad Rush” ja sitä seurannut ”Metamorphosis”-sarja (tänään numerot 2, 3 ja 4) kulkivat niin hypnoottisesti ajatukset ja huomion mestarisäveltäjän henkilökohtaiseen briljanssiin keskittäen, että kaikki oli noin niinkuin illan ennakko-odotuksiin ja rahalliseen katteeseen nähden tosi hyvin. Varsinkin ”Metamorphosis 4:n” kohdalla olin jo aivan varma, että päätös kerran elämässä nähdä Philip Glass itse soittamassa omaa musiikkiaan, oli tärkeimpiä koko musiikkidiggarin uralla. Paikka permannon kakkosrivillä viiden metrin päässä maestrosta takasi senkin, että jokainen nyanssi ja kahahdus kuului, eikä tarvinnut Musiikkitalon sinänsä nerokkaassa amfiteatterissa katsella niin intensiivisesti vastapäisiä kuulijoita. Oli vain mies, Steinwayn flyygeli ja jumalainen musiikki. Se riitti.

Puheen ollen nyanssien kuulumisesta Musiikkitalon isossa salissa, jengi on kohtuullisen ahkeraa yskimään tätä nykyä. On toki flunssakausi ja kaikkea, eikä kukaan voi millekään mitään, eikä niin voi edes kohtuudella vaatia, enkä toki vaadikaan, mutta sanoa pitää saada. Salin huikeassa akustisessa ympäristössä jokainen nuppineulan pudottaminen kuuluu jokaiselle salin istuimelle. Vanhana konserttihäiriintyjänä koen asiat taatusti keskikansalaista isommin, mutta onneksi kaikkeen tottuu ja musiikki vie mukanaan.

Huikean nelosmetamorfoosin jälkeen oli aika vaihtaa miestä lavalla, uuden miehen nimi oli Anton Batagov. Itsekin ansioitunut nykysäveltäjä Batagov on levytyksillään tuonut Glassia, John Cagea, Steve Reichia ja vaikkapa Terry Rileya tutuksi kotimaansa Venäjän yleisöille, jos kohta muillekin, ja tehnyt tässä tärkeää pioneerityötä. Yli 40 levytyksellä kuultava Batagov on oman sävellystyönsä lisäksi tulkinnut nimenomaan Glassin musiikkia livenä jo 25 vuotta. Eikä ainoastaan etydejä, vaan vaikkapa pianosovitusta ”Koyaanisqatsin” legendaarisesta leffascoresta. Batagov siis tietää, mitä tulkitsee. Silti, jotain jäi puuttumaan. Tunnelma, ja puolisen miljardia kertaa näilläkin palstoilla peräänkuulutettu taiteilijan karisma. Ne puuttuivat Batagovin esityksestä, ero seuraavana soittaneeseen japanilaistaiteilija Maki Namekawaan oli tulkinnan tasolla kuin yöllä ja päivällä. Batagov soitti kaksi osiota Glassin nelinäytöksisestä minimalistisesta oopperasta ”Einstein On The Beach” (1976). Batagovin eleetön soitto ei onnistunut tänään, tässä ja nyt puhaltamaan teokseen riittävästi henkeä, jotta varsinaista innostusta olisi päässyt syntymään.

Batagov sai lyhyesti, mutta intensiivisesti soitettuun, alunperikin nelikätiseksi sävellettyyn ”Stokesiin” rinnalleen näyttävässä pinkinvalkoisessa kimonosovelluksessa esiintyneen Maki Namekawan. Vuoden 2013 ”Stoker”-elokuvasta alunalkaen löytyvä kappale rullasi erittäin ilmavasti.

Ilmavuudesta, tulkinnasta ja taiteilijan karismasta puheenollen, illan ykkösnyrkki ja itseoikeutettu huipentaja oli Namekawa. Harvoin on tarjolla näin sielukasta meininkiä, kaikki lajityypit, musiikkityylit ja instrumentaatiotkaan huomioiden. Namekawa soitti otteita Glassin säveltämästä scoresta Paul Schraderin ohjaamaan ”Mishima: A Life In Four Chapters”-elokuvaan (1984). Leffan musa on alunperin sovitettu isolle orkesterille viuluineen ja patarumpuineen, mutta kun Namekawa paahtoi menemään koko kehonsa peliin laittaen, ei mitään muita sovituksia tai soittimia jäänyt kaipaamaan. Vaikka Glassin lähtemätön ja monesti tunnustettu vaikutus rockpuolen suuruuksiin, kuten nyt vaikkapa Brian Eno ja David Bowie, ei millään tavalla konsertissa sinänsä ilmennyt, oli sekin henki kuitenkin läsnä Namekawan tulkinnassa, välillä kulki suorastaan boogie woogiesti ja rock’n’rollisti, niinkuin se nyt näissä lajityypeissä on mahdollista. Varsinkin ”November 25”-teema sai jo allekirjoittaneen haukkomaan henkilökohtaista henkeään, lisää tällaista omistautumista taiteelle, lisää tämän tason tulkintaa. Älä ole joukkue, ole koutsi. Mahtavaa. Tätä on taide. Eikä nyt tapahtuva hehkutus ole illan maestrolta piiruakaan pois, Glasshan nämä kaikki on säveltänyt. Mutta taide vaatii tulkitsijansa tullakseen koskaan taiteeksi. Kirja lukijansa, ja musiikki soittajansa.

Musiikkitalossa ehdittiin kuulla vain kapea otanta Philip Glassin laajasta tuotannosta, mutta silti illalle muodostui muikea draaman kaari mestarin itse avatessa pelin konsertin minimalistisimmalla osuudella, sitten Batagovin jatkaessa ehkä hiukan alaviritteisellä (vai olinko se vain minä?) suvannollaan, kaiken päättyessä Namekawan veret seisauttavaan tulkintamyräkkään. Ilta oli paketissa, täällä kannatti ja piti olla. Pitkää ikää Philip Glass. KG

 

 

Sundara Karma (uk), Death Hawks @ Helsingin Juhlaviikot, Huvilateltta, Helsinki 01.09.2017

Radiohead esiintyi Helsingin Juhlaviikkojen Huvilateltassa 29.8.1995. Bändi oli promoamassa saman vuoden maaliskuulla ilmestynyttä kakkosalbumiaan ”The Bends”. Radiohead oli tuolloin toki jo kovissa nousuissa, ja brittiläisen musiikkimedian seuraavaksi isoksi läpilyöjäksi aateloima, mutta täälläpäin vielä monelle vain nimi muiden joukossa, eikä todellakaan kovin tunnistettava sellainen. Juhlaviikot oli aikaansa edellä, ja kukaan valveutuneemman pään paikallaolleista tuskin koskaan keikkaa unohtaa. Oli konsertti sitten aikalaistarinoiden jälkihehkussa hyvä tai ei, mutta merkittävä se oli. Kesän 1995 (tai no, ihan viimeistään ”Ok Computer”-albumin 1997) jälkeen Radioheadilla ei ole Huvilateltan kokoisiin intimiteetteihin ollut enää mitään asiaa, vaikkakin ehkä ajoittain tarvetta ja halua.

Kesän 2017 ohjelmistoonsa Juhlaviikot oli niinikään kaukaa viisaasti napannut brittiläisen musiikkimedian hehkuttaman lemmikin, bändin joka on kotimaassaan todella kovissa nousuissa–ja kenties tällä ensimmäisellä Suomen keikallaan myös viimeistä kertaa nähtävissä läheltä, intiimisti ja (täällä meillä) puolituntemattoman bändin statuksella. Neljän nuoren miehen orkesteri tulee Englannin Readingista, on ollut kasassa seitsemisen vuotta, ja kyllä, kerrankin on oltava valtaosan brittimediaa kanssa samaa mieltä—Sundara Karma on sensaatio. Sanoisin näin, vaikka bändi olisi Huvilateltan kalsassa loppukesän illassa heittänyt vähän heikommankin keikan. Nyt toki veto ei sitä ollut, vaan energinen, kompakti latinki. Sundara Karma on parikymppisten jäbien bändinä, jolla on allaan vasta yksi albumi (tammikuussa julkaistu ”Youth Is Only Ever Fun In Retrospect”) stadioneille ja maailmanvalloitukseen valmis. Sen jokainen nyt Helsingissä soittama biisi on isoille areenoille kuin luotu, mutta myös radioiden puhkisoitettavaksi.

Sundara Karma (sanskriittia, ”kaunis karma”) on kuin olisi lyöty yhteen Bruce Springsteen, David Bowie, U2 ja vielä yksi nimi, josta hetken kuluttua lisää. Vieläpä niin, että edellämainituista, omillaankin aika tärkeistä ja osaavista rockin historian nimistä on otettu parhaat puolet. Solisti ja komppikitaristi Oscar Pollock on kuin nuori Bowie, tai vaikkapa kuin nuori Ian Hunter, miten vain. Jantterilla on kertakaikkiaan komea ja kantava lauluääni, josta Sundaran toinen toistaan upeammat biisit saavat lisäsyvyyttä. Kermanvaaleassa puvussaan ja liuhuletissään Pollock on myös matkalla ihan oikeaksi rocktähdeksi, kaikki eleet ja välipuheet viittaavat siihen suuntaan (”Thank you for your very warm welcome. I guess.”) Springsteen-mytologiasta bändi on, ketään matkimatta, omaksunut laulujen kasvattamisen isoiksi eepoksiksi. Joku brittimedian edustaja totesikin, että todella moni Karma-biisi voisi periaatteessa olla Pomon ”The River”-albumin sessioista. Iso väite, mutta mytologiaan jonkin verran vihkiytyneenä, olen samaa mieltä. Eeppisten biisirakenteiden lisäksi matalalta jynkkäävä livebasso ja yksinkertaisen rumpusetin todella massiivinen soundi linkittävät Sundara Karmaa paitsi edelleen Springsteeniin, myös U2:een. Moni biisi illan settilistasta olisi niinikään voinut olla ”The Joshua Tree”-kauden Uukkareilta. Itse vihaan vertailua, joka rockmediassa aika usein lähtee käsistä ja päätyy hedelmättömänä reisille, mutta välillä on ihan pakko, jotta kokonaiskuva kirkastuisi.

huvilateltta2017_sundarakarma_joonas_brandt10

Oscar Pollock / Sundara Karma. Kuva: Joonas Brandt.

Sundara Karman esikoiskeikka Suomessa ei ollut kovimpia koskaan näkemiäni vetoja, mutta se oli todella erinomainen nykäisy nuorelta bändiltä, josta (sanoinko jo) kuullaan vielä paljon lisää. Oli oikein, että bändi aloitti vartin ilmoitettua myöhemmin. Yleisö ehti ottaa juuri sen yhden perjantaisen janojuoman lisää, ja olla ehkä naksun verran vastaanottavaisempi, vaikka suoranaisesta riehaantumisesta voidaan puhua vain aivan hetkittäin, ja eturivissä, mutta hyvä että edes siellä. Oli aivan oikein, ettei Sundara suostunut soittamaan encoreita, asia tehtiin keikan loppupäässä aivan selväksi etukäteen. Ja oli aivan oikein, että bändin veto kellotti vain kolmisen varttia. Kumpi oli tänään itselleen oudossa ympäristössä, bändi vai yleisö? Ehkä hiukan kumpikin. Sundara Karma on tottunut albuminsa promokiertueella täysiin tupiin, loppuunmyytyihin iltoihin, ja todella paljon nuorempaan yleisöön, kuumana vellovaan eturiviin. Monissa kaupungeissa bändin keikka on jouduttu siirtämään isommalle areenalle valtavan kysynnän vuoksi. Mutta toki, jos koko maailman valloittaminen, ja todella isoksi tuleminen on mielessä, on opittava kohtaamaan myös erilaisia yleisöjä. Myös kylmiä, itseään iäkkäämpiä, suomalaisia, juhlaviikkoisia, ja monia muitakin.

huvilateltta2017_sundarakarma_joonas_brandt03

Sundara Karma. Kuva: Joonas Brandt.

Sundara Karma soitti (laskujeni mukaan) 14 biisin settilistansa läpi kompaktisti, ilman turhia sooloiluja ja albumilta tuttujen mittojen venyttämisiä. Viimesyksyisen EP:n radiohitti ”Loveblood” sai aloittaa koko homman. Kakkosena kuultu ”Olympia” osoitti jo bändin tukevan nojan koko brittipopin historiaan. Mutta nuorten miesten kunniaksi on sanottava, että he seisovat omillaan, jalostaen ja hyödyntäen. Sundara Karma ei kuulosta häiritsevästi retrolta, eikä miltään olemassaolleelta bändiltä erityisesti. Siinä, jamppareiden terävän biisikynän lisäksi, lepää alussa mainitun sensaation siemen. ”Flame” soi setin alkupäässä, kenties koko biisilistan komeimmin. Kitaristi Ally Batty nousi kuin vaivihkaa keikan aikana, huomion ollessa alussa todella paljon energisessä solisti Oscarissa, bändin eittämättömäksi kakkosmieheksi. Batty toimitti kaikkiin biiseihin ahkerasti stemmalauluja ja myös perkussioita, välillä Battyn ruudussa piti jopa vähän kiirettä. Mutta ennenkaikkea, ja nyt tullaan tähän. Big Country-kortti pelipöytään, Stuart Adamson mainittu. On kyse sitten täysin tietoisesta seuraamisesta tai ei, mutta ei ole kysymystäkään, missä Ally Battyn kitarismin juuret ovat, ja että kuinka tärkeää kaikki se työ oli koko brittirockin tulevaisuudelle, jota Stuart Adamson etenkin lyhyellä, mutta intensiivisellä The Skids-kaudellaan teki. Jälki oli lähtemätön, tietävät nuoret jässikät sitten äitibändejä edes nimeltä tai eivät. Varsinkin, kun Ally Batty tarttui keikan loppupuolella e-bow’hon ja ulvotti, oli kuin olisin kotiin tullut. Vihdoinkin on löytynyt nuori brittikitaristi, joka edes yrittää seisoa lähellä saappaita, joiden resorissa lukee Stuart.

Vivienne” oli äärettömän lähellä olla keikan kovin veto, aika tarkalleen puolimaissa, mutta kyllä se sitten kuitenkin oli illan kolmanneksi viimeisenä kuultu ”The Night”, erittäin uljas ja erittäin Bruce Springsteenin hengessä rullaava sydänmaiden iso rockbiisi . Ja kyllä, Pomollahan on (sattumoisin) samanniminen merkkipaalu laulukataloogissaan itselläänkin. Illan päättivät bändin iso hitti ”Happy Family” ja vielä ”Explore”, ei encoreita, ei myönnytyksiä. Sundara Karma oli tänään ehkä itselleen aika vieraassa paikassa ja ennenkaikkea, kuten todettua, vieraan yleisön edessä. Tuntui kuin sillä olisi ollut hiukan kiire pois lavalta. Vai onko Sundara Karman rocktähteys nupullaan tässäkin, jätetään nälkää, ollaan vaikeammin tavoitettavissa kuin nuorten muusikon(melkein)alkujen olettaisi olevan.

Jos Huvilateltassa 29.8.1995 olleet muistelevatkin kaiholla ainutlaatuista keikkaelämystään, ehkä mekin nyt paikalle vaivautuneet tiedämme 10 vuoden päästä jotain erittäin speciaalia Suomen konserttihistoriasta. Mene ja tiedä, nähtäväksi jää, ja mitä näitä nyt on.

Illan avasi omalla 50-minuuttisellaan kotimainen Death Hawks, jonka onnistuin nyt näkemään ensimmäistä kertaa täysimittaisella vedollaan. Olin aiemmin nähnyt bändiltä vain yhden biisin mittaisen otannan. Hollannin Roadburn Festivalinkin kanonisoima kvartetti (tänään tosin perkussionistilla ja taustalaulajalla vahvistettuna, mutta kuinka tarpeellisesti, jäin miettimään) kiertää ahkerasti maailmalla, ja rutiini näkyy.

huvilateltta2017_deathhawks_joonas_brandt01

Death Hawks. Kuva: Joonas Brandt.

Death Hawks on kieltämättä mielenkiintoinen bändi, mutta viisikymmentäminuuttinen alkoi kyllä vääjäämättä toistaa itseään. Bändin selkärankana toimivat Tenho Mattilan koskettimet ja saksofoni, ne tekevät Death Hawksista paikoin erityisen ja huomattavasti vähemmän kuolevaisen orkesterin. Omaan makuuni DH ei ole riittävän psykedeelinen (maailmassa on nimittäin ollut ihan oikeastikin psykedeelisiä bändejä, ja on yhä), eikä riittävän jumittava. Toisaalta, jos oli pääbändi tänään itselleen hiukan vieraassa ympäristössä, niin oli Death Hawkskin. Se on klubibändi, eikä sen tunnelmointi tule taidefestivaalin telttakeikalla parhaalla mahdollisella tavalla läpi. Ehkä Sundara Karmankin isot biisit tulevat vuosien mittaan entistä paremmin läpi isojen ja vastaanottavaisempien yleisömassojen edessä, isoilla stadikoilla. Mene ja tiedä, nähtäväksi jää, ja mitä näitä nyt on.  KG

 

Lucinda Williams (us), Darling West (no) @ Helsingin Juhlaviikot, Huvilateltta, Helsinki 28.08.2017

Lucinda Williams esiintyi edellisen kerran Helsingissä toukokuussa 2013, ja jotain maagista tuossa Finlandia-talon illassa on ilmassa ollut, siksi lämmöllä ja hehkutellen roots-ja americanayleisö on keikkaa muistellut. Nyt tarjoutui onneksi meille edellisen kerran hassanneillekin uusi tilaisuus nähdä ja kokea vuonna 1978 uransa aloittanut ja vuosikymmenten myötä yhdysvaltalaisen lauluntekijäparhaimmiston aivan terävimpään kärkeen tiensä taistellut Williams. Tämänkertaisessa illassa Williams bändeineen tarjoili laadukkaan puolitoistatuntisen peruskeikan, legendaarisen maagisesta vedosta jos nyt ei ehkä voikaan puhua. Mutta ei joka kerta tarvitsekaan voida.

Helsingin Juhlaviikot ansaitsee artistien esille-ja maahantuojana kyllä todella korkean arvosanan. Tänäkin vuonna ulkomaan vierailijakattaus oli sanalla sanoen huikea, Daniel Lanois, Stax Recordsin soul-legenda William Bell, Trinidadin ääni Calypso Rose ja tulevaisuuden iso brittinimi Sundara Karma (josta myöhemmin lisää), vain muutama mainiten. Huvilateltan ohjelmistoon jo pelkästään, on joka elokuu jossain muodossa pakko suhtautua. Ilman Juhlaviikkojen kesänpäättäjäisiä Helsingin vuotuinen konserttitarjonta olisi minimissäänkin kapeampi, jos kohta paljon köyhempikin.

Illan avasi minuutilleen ja sovitusti klo 19 lavalle kuulutettu norjalainen Darling West, vuonna 2011 Oslossa perustettu folk/americanatrio, joka on alan piireissä kovissa nousuissa. Ennakkotiedot hehkuttivat bändin soinnissa kuuluvan paitsi Nashvillen kaikujen, myös Norjan vuonomaisemien, mutta itse en jälkimmäisiä kyllä kuullut. Eikä siinä mitään, amerikantraditio soi bändillä niin hyvin, että itse en jäänyt kaipaamaan hardangerinviuluja tai munniharppuja. Darling Westiltä ilmestyi vuosi sitten kakkosalbumi ”Vinyl and a Heartache”, jonka nimibiisi toimikin yhtenä parhaimmista peräti 50-minuuttiseksi venyneessä lämppärislotissa. Nöyrällä asenteella hoidettu keikka ei kuitenkaan tuntunut minuuttiakaan liian pitkältä, ja suurin osa yleisöstä tuntui olevan samaa mieltä, vastaanotto oli lämmin ja bändi niin kiitollinen, että harvemmin näkee. Kitaristi-laulaja Tor Egil Kreken tunnustikin, että kun tarjous tulla Helsinkiin avaamaan Lucinda Williamsille tuli, se oli kuin ”olisi voittanut miljoona dollaria”. Darling West otti leiviskästään kaiken irti, ja sai taatusti muutaman uuden pidemmänkin tähtäimen kuuntelijan, ja niinhän hyvien keikkojen on tarkoituskin toimia. Ja jos biisikynä pysyy yhtä terävänä kuin vaikkapa aivan järjettömän kauniin ”Lonelinessin” kohdalla, hätää ei ole. Bändin kunniaksi on myös sanottava, että setin ainoa cover, Fleetwood Mac-standardi, tuntui koko keikan laimeimmalta biisiltä. Plakkarissa Darling Westillä on jo Norjan Grammy eli Spellemannprisen parhaasta countryalbumista viime vuodelta. Bändin kolmi(kin)ääninen laulu ja laaja instrumenttivalikoima (pedal steel, banjo, mandoliini, huuliharppu, puoliakustinen jazzkitara ja sähköiset kitara ja basso) pitävät homman persoonallisena, ja kovasti Nashvilleen kallellaan olevat laulut ankkurin vahvasti kiinni countryn perinnesedimentissä. Mari Krekenin kaunis lauluääni ja bändin harvinaisen nöyrä asenne hoitanevat loput esteet matkalle (toivottavasti) pitkälle.

huvilateltta2017_darling_west_joonas_brandt0511

Kuva: Joonas Brandt.

Lucinda Williams taisteli itseään yli kymmenen vuotta vaihtoehtoisemman countryn ja americanan eturiviin jo vuodesta 1978 lähtien, kirjoitti ja esitti lauluja vailla merkittävämpää huomiota. Vuonna 1988 julkaistu kolmosalbumi ”Lucinda Williams” sisälsi laulun ”Passionate Kisses”, jonka Mary Chapin Carpenter myöhemmin levytti hitiksi, ja joka takasi Williamsille ensimmäisen Grammy-palkinnon 1994. Suosio oli siis jo hajullaan, mutta vasta 1998 julkaistu ”Car Wheels On a Gravel Road” toi Lucindan laajemman maailman tietoisuuteen. Omastakin levyhyllystä albumi toki löytyy, mutta on jäänyt vähäiselle pyöritykselle, varmaankin lähinnä siksi, että sen ympäriltä löytyy muutama muukin levy. Läpimurtoalbumi myi nopeasti kultaa, ”Still I Long For Your Kiss” soi elokuvassa ”The Horse Whisperer” ja Williams kiersi Tom Pettyn, Bob Dylanin ja The Allman Brothers Bandin kanssa. Lucinda Williams tuli jäädäkseen, ja on tänä päivänä yksi kaikkein korkeimmalle kanonisoiduista americanan laulunkirjoittajista. Eikä syyttä.

Monet Williamsin laulut ovat rakenteeltaan äärettömän yksinkertaisia, elleivät välillä peräti hypnoottisen sellaisia, kuten nyt vaikkapa Huvilateltan illan täsmälleen sovittuun aikaan klo 20.45 käyntiin polkaissut ”Protection” (vuoden 2014 ”Down Where the Spirit Meets the Bone”-albumilta). Huvilateltta nousevine katsomoineen ja kangaskattoineen on aina kuulostanut hyvältä, niin tänäänkin. Parhaiten se soveltuukin puoliakustisille artisteille, tai hillitymmillä äänenpaineilla soitatettaville sähköisille. Paitsi että, teltan ulkopuolisen baarin sijoittelulle olisi syytä tehdä jotain. Sieltä kuuluva huuto ja pulina häiritsee paikoin erittäin paljon lämmittelybändien keikkoja, jos kohta niiden yleisöjäkin. Sitäpaitsi, miksi maksaa tämänhintainen lippu ja tinata korkealaatuisten lämppäreiden aikana 7 ja puolen euron oluita kangasseinän takana, kymmenen metrin päässä. Ylimielistä, sanon minä, jos kohta sanon myös, että jokaisen oma asia. Paitsi että se mekkala ei enää ole, pelkästään oma.

Onneksi baari oli Williamsin aloittaessa tyhjentynyt ja silminnähden suurin osa istuimista myös myyty. Hyvä niin, vain täytetyt istuimet voivat taata minkään artistin paluun ikinä takaisin. Kolmantena kuultu, hyvinkin Steve Earle-henkinen ”Drunken Angel” käynnisti keikan todella. Siitä encoreihin asti kaikki oli äärettömän kovaa amerikan rockin juhlaa, mutta tänään encoreosuus ei tuonut mitään lisää itse keikkaan, ja olisikin saanut suorastaan jäädä pois. Erittäin laadukas tunti ja varttinen varsinainen setti olisi tänään ollut juuri mahtavan napakka. Encoren pitkitetyt soolot ja yleisömyönnytysbiisi Nro 1, eli Neil Youngin ”Rockin’ In The Free World” laiskoine kättenläpsytyksineen onnistui jotenkin latistamaan varsinaisen setin huipuista huipuimpia hetkiä, vaikka biisivalinnan tai sen tulkinnan, ei taatusti ollut tarkoitus niin tehdä.

West Memphis”-biisiä Lucinda taustoitti kertomalla laulun pohjana olevan tositarinan kolmesta syyttömänä vankilaan tuomitusta nuoresta miehestä, eli ns. Memphis Threestä. Läpimurtolevyltä ”Car Wheels On a Gravel Road” kuultiin kolme stygeä, eikä voi mitään, kyllä niistä kaksi illan mieleenpainuneimpia vetoja myös olivat, nimittäin jo mainittu ”Drunken Angel”, sekä hartaasti tulkittu häkellyttävän kaunis ”Lake Charles”.  Tänä vuonna 25 täyttänyttä ”Sweet Old World”-albumia Lucinda juhlisti soittamalla siltä niinikään kolme biisiä, niistä jynkky ”Hot Blood” soi komeimmin. Illan kärkikahinoihin nousi myös Patti Smithin julistuksen erittäin kovasti mieleen tuonut hypnoottinen ”Foolishness”, naisasialaulu, ihmisasialaulu. Varsinaisen setin päättänyt tanakan kankinen ”Honey Bee”-rytmiblues kertoi aikuisten välisestä vetovoimasta, se soi pitkänä ja rouheana keikan päättäjänä (jota se oikeastaan olisikin siis voinut olla). Varsinkin basisti David Sutton pääsi louhimaan kunnolla alakerrasta. Lucinda Williams on nyt soittanut jo kymmenisen vuotta enemmän tai vähemmän tämän kokoonpanon kanssa, eli Sutton bassossa, Butch Norton rummuissa ja perkussioissa ja Stuart Mathis kitarassa. Trio tunnetaan myös omillaan, se on levyttänyt Buick 6-nimellä muutaman albuminkin raskaskätistä grooveaan ja boogietaan, ja on ehdottomasti tutustumisen arvoinen combo, jos vaikka Govt’ Mulen kaltainen jytä käy jalan alle, ja ihan vaan vaikka ei kävisikään. Varsinkin kitaristi Mathis osoittautui niin innovatiiviseksi ja dramaturgiantajuiseksi keppimieheksi, että liian harvoin näkee. Liian usein sen sijaan näkee ja kuulee aivotonta luukuttamista, kun kerran soolo pitää olla. Mathis oli ajatellut biisien sanomaa läpi, kitarasoolot olivat tulkintoja, eivät juonetonta paahtoa.

Vuosien odotuksiin ei Lucinda Williamsin juhlaviikkokeikka kyennyt vastaamaan, mutta muodostui kuitenkin kaikessa laadukkuudessaan tyylikkääksi läpileikkaukseksi huikean laulunkirjoittajan tuotantoon. Ja milloin näkee Emmylou Harrisin? KG

Laurie Anderson (us) w. Kronos Quartet (us) ”Landfall” @ Musiikkitalo, Helsinki 25.08.2014

Levyhyllystäni löytyy kaksi Laurie Andersonin klassikkoalbumia, esikoinen ”Big Science” (1982) ja vuoden 1994 ”Bright Red”. Ne ovat kaikuja menneestä, eikä kyseisiin plattoihin useinkaan tule palattua. Huolellinen kertauskuuntelu kumpaankin tosin todisti, että kannattaisi. Varsinkin ”Bright Red” on upea albumikokonaisuuus, vierailijoinaan vaikka ketä Lou Reedista Brian Enoon ja Arto Lindsayhin. Ja vaikka Andersonin yhteydessä aina jaksetaankin mainita kokeellisuus, performanssit ja taide, on ladymme levytetty tavara kuitenkin aina ollut ennenkaikkea hyvää ja harkittua musiikkia. Toki kokeellisempaa kuin Ramones koskaan. Rockmusiikin puolella ei ole kummoisiakaan vääntöjä tarvinnut tehdä, kun on jo saanut ”kokeellinen”-polttomerkin käkättimen päälle, varsin konservatiivisesta ilmaisukentästä kuitenkin puhutaan.

Omalla sarallaan taidemusiikissa (inhoan tätä sanaa, mutta on se parempi kuin klassinen musiikki, tällä tarkoitettu musiikki on monin kohdin ihan kaikkea muuta kuin klassista), sanfranciscolainen Kronos Quartet on ollut rajojen rikkoja. Näillä pelikentillä olla uskalias ja rikkoa raja, ei sinänsä paljoa vaadi, muistamme kohahtelun ja jauhannan kun Nigel Kennedy kampasi fledansa keesimäisesti suoraan ylöspäin, Karita Mattilalta vilahti tissi tai kun Apocalyptica uskalsi soittaa sellolla heavya. Mutta Kronos on ollutkin taidollisesti ja sovituksellisesti se jousisoitannan ykkösnyrkki, ja ennenkaikkea tehnyt yhteistyötä ympäri maailmaa kaikkein mielenkiintoisimpien nykysäveltäjien- ja muusikoiden kanssa. Ja aina ja kaikkialla keskittynyt vain hyvän musiikin sanansaattamiseen. Jo vuonna 1973 perustettu Kronos Quartet on ollut omilla ”pakko nähdä”-listoillani aina siitä asti, kun sain käsiini vuoden 1988 huikean ”Winter was hard”-albumin.

Ja nyt, anno domini 2014 Helsingin Juhlaviikot oli saattava nämä kaksi rajojarikkonutta yhteen. Kirpsakan lipunhinnankin suostui ostohetkellä kuittaamaan taka-alalle. Paperilla konsepti, Kronos ja Anderson yhdessä lavalla, tuntui huimalta ja olihan tämä nyt nähtävä. Samalla sain tilaisuuden korkata osaltani Helsingin Musiikkitalon. Paikan valinta oli toki mietitty, taustaprojisoinneille Huvila-teltta on himpun liian valoisa ja ennenkaikkea erittäin hienonyanssiselle musiikille juuri ratkaisevasti levoton, sinne kun väistämättä kaupungin äänet kuuluvat.

Illan nimi oli ”Landfall”, reilun tunnin mittainen sävelteos, jota Helsinkiä ennen on esitetty vain kourallisen kertoja (maailmanensi-ilta oli Marylandin Kay Theatressa 1. helmikuuta). Teos koostuu lyhyehköistä biiseistä, joita rytmittävät taustaprojision sanat, lauseet, ajatelmat; siis runous. Väliin Anderson lausuu samaisia tekstinkatkelmia itsekin, mutta ei tällä kertaa laula lainkaan. Anderson sävelsi teoksen alunperin kehittelemällään jousisoittimella eli ”tape-bow viulullaan”, ja pyysi sitten Kronosta sovittamaan biisit itselleen. Itse esityksessä Anderson hoiti lausunnan ja viulunsa lisäksi kosketinsoitinpohjat ja sekvenssit.

Ilta ei ollut loppuunmyyty, mutta varsin täydeltä Musiikkitalon sali onnistui kuitenkin näyttämään. Esitys saatiin käyntiin muutamia minuutteja myöhässä, joukossa kun aina on sitä possea, jonka pitää tilata konjakki viittä vaille, tulla paikalle myöhässä ja valua saliin kutsumerkeistä piittaamatta. Eikä siinä, vapaa maailma, mutta shown alkuun aiheuttaa aina levottomuutta tämä mattimyöhäisyys, kun istuimen vihdoin löydyttyä armottoman arvonnan jälkeen, pitää laittaa lukulasit pois, kaivaa pastillit, sammuttaa älypuhelin, ja muistuttaa kaveria siitä, mistä heti esityksen jälkeen pitää jatkaa bamlausta, kun nyt pitäis vissiin olla jo hiljaa. Tiedättehän.

Omakaan maailmani ei, kuten todettua, kaadu muutaman minuutin myöhästyvään starttiin. Mutta pienesti se kaatui ”Landfallin” dramaturgian puutteeseen ja teoksen tiettyyn, selittämättömään keskeneräisyyteen. Olinhan kuitenkin raahannut itseni paikalle aika kaukaa ja huolella esitykseen valmistautunut. Teos alkaa upeilla arabialaissävelmillä, ja samantien on selvää, ettei tätä edes saisi antaa muiden kuin Kronosin soitettavaksi. Ensimmäisestä soinnusta viimeiseen Kronoksen briljanssi tulee läpi, taituruus, osaaminen, nöyryys musiikin edessä. Ja nämä nimikkeet kannattelevat, mitä kannateltavissa on. Musiikki puhuu puolestaan, se on upeaa, mutta performanssitaiteen pioneerina Andersonin ei oikeastaan koskaan ole tarvinnut olla dramaturgiasta erityisen huolissaan; performanssitaide kun ei siihen ole hänenkään osaltaan perustunut.

Alussa selviää, mikä on sävelteoksen lähtökohta. Se on lokakuun lopulla 2012 Yhdysvaltain itärannikkoa moukaroinut hurrikaani Sandy, joka tulviessaan Andersonin kotitalon kellariin, tuhosi käytännössä taiteilijan koko elämäntyöstä valtavan siivun. Käyttökelvottomia kokeellisia soittimia, vettyneitä nauhateoksia, liuenneita runoliuskoja. Palatessaan tekstissään noihin kauhukuviin teoksen lopulla, Anderson onnistuu kuin onnistuukin liikauttamaan jotain. Mustan veden voi nähdä, musertavan tunteen myötäelää. Ja alussa teos pohjustuu Sandylla hyvin, mutta eksyy keskellä.

Välillä käydään (taustaprojisiossa) luettelemassa galaksien nimiä, ja juuri kun luulen, että nyt tälle annetaan kunnolla aikaa ja että nämä nimet eivät lopu koskaan ja meille sitä kautta muistuttuu, kuinka pieni ihminen New Yorkeineen on, ja kuinka vähät avaruus meistä välittää…biisi loppuukin lyhyeen. On aivan selvästi kiire jonnekin. Galakseista päästään eläinkunnan tilaan, niihin faktoihin että lajeja häviää hälyttävää vauhtia. Vaikuttava onkin (taustaprojisoituna jälleen) jo kadonneiden eläinlajien luettelo, jota sitäkään ei saa rauhassa tutkia musiikin vietävänä, vaan se on pitänyt katkoa oudoksi silpuksi, joka ainakin omasta mielestäni ottaa voimaa pois sanomaltaan kohtuuttoman paljon. On kiire jonnekin.

Maapallon kuolemaa luodatessaan Anderson höpisee minuuttikaupalla mikrofoniin niin, että hänen puheäänensä on muunnettu vanhan miehen profeetalliseksi kertojaääneksi. Soundiltaan tässä kohtaa puhe menee kuitenkin puuroksi, enkä ainakaan itse saa tekstistä enää selvää, teoksen unenomaisuus alkaa suorastaan konkretisoitua. Katse vaeltaa Kronos Quartetin taitavaan instrumenttiensa käsittelyyn ja huimaan yhteispeliin, tätä voisin katsella ja kuunnella käytännössä todella pitkään.

Mutta Andersonin kokonaisteoksesta valitettavasti puuttuu bright red punainen lanka. Miettimällä yritän miettiä, mikä on eläinlajien ja avaruuden suhde Sandyn tragediaan, mutta bussi menee niin sanotusti ohi, eikä pysähdy 82:lla Kadulla. Ja pitkä miesääninen molotus aivan keskellä teosta aiheuttaa levotonta vääntelehtimistä myös muualla katsomossa, en ole ainoa.

Mieleeni kumpuaa viimevuotinen Juhlaviikot ja Yoko Onon tuntinen Huvilateltassa. Istun siellä ja jään itselleni kiinni siitä, että olen tullut paikalle artistin legendaarisuuden, ja myös merkittävyyden avantgardistisessa taidemaailmassa, houkuttelemana. En hänen teostensa, tai illan mahdollisen annin. Nyt sentään onnistun nauttimaan Kronoksen soitannasta ja Andersonin huikean kauniista musiikista (korostan tätä, Anderson on aina ollut ennenkaikkea kova säveltäjä). Nyt sentään tunnen jonkinverran Andersonin katalogia, ja hänen pitkäaikaista merkitystään taiteilijana. Huh, en jäänyt kiinni. Melkein kuitenkin.

Ihanaa, että kukaan ei maininnut Lou Reedia. Edes alun käytäväkeskusteluissa. Kiitos kanssataideväki siitä. Paitsi tietenkin kaikessa neroudessaan Suomen YLEisradio, jota me pakkorahoitamme pikku palkoistamme (osa jopa alle 2600 euron kuukausituloista). Joka siis uutisoi Andersonin Helsingin keikkaa näyttämällä klippejä vuoden 2009 festivaalilta, jolloin aviopari Reed ja Anderson nähtiin Huvilan lavalla yhdessä. Eli YLEn näkökulmasta kyseessä oli sittenkin vain jonkin verran omillaankin pärjännyt Lou Reedin leski.

Jos ”Landfall” julkaistaan levytyksenä myöhemmin, aion antaa sille uuden tilaisuuden. Aion myös silloin tällöin kaivaa CD-merestäni kuunteluun ne parit mainitut, klassiset Andersonit. Ne ovat edelleenkin kokeilevan taiderockin kovinta kanoniaa. Mutta itse lavateoksena ”Landfallista” jäi valju maku.

Paljon parjattu Musiikkitalo on hieno kokonaisuus. Käykääpä kurkkaamassa, jos epäilyttää. Pääsali soi todella komeasti, tosin aivan hiljaisimmissa kohdissa kovaääninen ilmastointi kuuluu yli. Voisin kuvitella salin muodosta, että mikittämätön puhekin kuuluisi lavalta peräpenkeille asti. Sikäli hieno amfiteatteri sali on muodoltaan. Ja jokaiselta istuimelta näkee ja kuulee tasavertaisesti. Toinen upea pointti on se, että konserttitalosta astutaan ulos suoraan pääkaupungin pääkadulle, sitä ei ole kätketty minnekään mailien pituisten taidepromenadien päähän. Se on ainakin ideatasolla tarkoitettu koko kansalle, rahvaalle.

Helsingin Juhlaviikot sen sijaan ei ole tarkoitettu kaikille. Tänään lavalla oli viisi muusikkoa, taustakankaan tapahtumat hyvin yksinkertaisia, tekniikka kotona Yhdysvalloissa valmiiksi kokoonpantua. Lavalla syntetisaattori ja neljä tuolia. Mikä tässä ylöspanossa maksaa 69,50 euroa? Tai halvimmillaankin 62,50? Ei mikään. Muu kuin artistin nimi, jolla voidaan laskuttaa, ja festivaalin nimi, jolla silläkin on opittu laskuttamaan. Samantyyppistä hintaa maksettiin viime vuonna Yoko Onon tunnin älämölöstä. Joka toki oli legendaarista älämölöä, mutta lavalla oli silloinkin vain kolme ihmistä, joista yksi asuu Helsingissä. Ja luulisi tämän kesän osalta esim. Kronoksen hintalappua alentavan se, että bändi vetää Stadissa kaksi perättäistä iltaa (toisen juhlistaakseen Kimmo Pohjosta). Eli joko sattumoisin Juhlaviikoille tulevat artistit kantavat kovia hintalappuja, tai sitten niitä kantaa Juhlaviikot itse. Eikä kyse voi olla kuin maineen varjelusta. Tänne halutaan niitä, joilla tänne ehdottomasti on varaa tulla. Silti on sanottava, Juhlaviikkojen kunniaksi, ettei näitä kokoonpanoja tai artisteja tänne pysty kukaan muukaan tuomaan. Joten, iloitaan siis. KG

Yoko Ono & Thurston Moore (us) @ Huvilateltta, Helsinki 18.08.2013

Yoko Ono on maailman tuntemattomin tunnettu taiteilija”, totesi aikoinaan John Lennon-vainaa vaimostaan. Ja oli hyvinkin oikeassa. John on ollut poissa jo 33 vuotta, mutta kyseinen lause on tuskin mahdottomasti menettänyt relevanssiaan. Monille, siis liian monille, kuluvana vuonna jo 80 täyttänyt Yoko Ono on yhä ”se ilkeä beatlesinhajottaja”, Lennonin murhan jälkeen valtavien mustien lasien taakse kätkeytynyt marttyyrileski, outo käsitetaitelija ja toissijainen muusikko. Uskon kaiken aliarvostuksen, jota väistämättä Ono on saanut urallaan kokea, johtuvan pääasiassa yhdestä faktasta. Yoko Ono on äärettömän tinkimätön ja lahjomaton taiteilija. Pitää myös muistaa, että Ono oli sitä jo ennenkuin rakastui rockin puolijumalaan, ja että Yoko Ono on sitä yhä. Taiteilija tinkimättömällä T:llä. Tästä saatiin tunnin mittainen osoitus myös Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmistossa tuikinormaalina elokuun iltana.

Tunnelma Huvilateltalla oli rennon odottava, väki vaikutti itseäni iäkkäämmältä ja varsin naisvaltaiselta. Muutama selkeästi geezerikäinen beatlemaanikkokin oli eksynyt joukkoon, mutta ennenkaikkea silmiin pisti väen vähyys. Paljon jäikin teltan takatuhdoille tilaa vielä, toki Yoko Ono ja kumppaninsa vetävät Helsingissä kaksi iltaa, että ehkäpä se jälkimmäinen oli sitten täydempi. Silkkaa tinkimättömyyttään oli Yoko valinnut tälle taidettaan retrospektiivisesti esittelevälle maailmankiertueelle soittokumppanikseen samanhenkisen rockhistorian ikonihahmon, ex-Sonic Youth-nokkamies Thurston Mooren. Jos parivaljakko tuntui paperilla oudolta, niin ei tuntunut livenä. Ja sikäli tietenkin kombinaatio ainutlaatuiselta kuulosti, mainitulla paperilla, että omakin lippu oli hankittava myyntiintulopäivänä. Olihan lavalla aimo annos oletettavasti paitsi improttua avantgardea, myös silkkaa rockhistoriaa. Triokokoonpanon täydensi, ja komeasti täydensikin, Circle-yhtyeen rumpali Tomi Leppänen.

On todettava, että en ole koskaan kunnolla tutustunut Yoko Onon levytettyyn soolotuotantoon, itselle ehkä Onon kuvataidepuoli on ollut jopa tutumpaa. Voin myös todeta, että en ole koskaan ollut mikään Sonic Youth-fani. Mutta kuten todettua, näiden kahden maailman yhdistäminen kuulosti äärimielenkiintoiselta. Ja kyllähän se sitä sitten olikin.

Show’n alkua odotellessa taustan videoseinillä pyöri Onon kokeellista elokuvaa meditatiivisimmillaan, mustavalkoisessa filmissä vuorotellen kävelevä naisen ja miehen pylly, ahteri, takalisto, perse. Alkunauhana näytettiin lisää kokeellista kamaa taiteilijan filmituotannosta, sen väliin leikattiin pätkiä Yokon uran varrelta, tärkeimpiä performansseja ja rauhanmarsseja; mutta toki myös hetkiä Lennonin kanssa vietetystä ajasta sänkymielenosoituksineen. Viiltävä oli, pakko sanoa, pitkään näytetty kuva Lennonin verisistä silmälaseista pariskunnan yhteisen kodin ikkunalla. Jota ikkunaa piti itsekin käydä tähyämässä New Yorkin matkalla kauan sitten.

Sitten kävelevät lauteille Ono ja Moore, ja valtaosa yleisöstä osoittaa kunnioitusta seisaaltaan. Uskon tämän eleen olleen pääosin Onolle suunnattu… Ensimmäisenä biisinä kuultiin ”It Happened”, joka löytyy Onon sooloalbumilta ”A Story”, vuodelta 1974 (tosin levy julkaistiin vasta 1977). Biisi on kirjoitettu niissä tunnelmissa, kun Onolle ja Lennonille koitti väliaikainen ero, ja John eleli avustajansa Mayn kanssa L.A:ssa. Jotenkin tuntui kuitenkin, että tuossa avausbiisissä Yoko referoi moniin muihinkin asioihin; Johnin kuolemaan ja koko loppuelämäänsä. Tässä vaiheessa lyhyeksi jäänyt ilta vaikutti vielä muotoutuvan perinteisemmän rokkikeikan suuntaan. Mutta toista tiedettiin seuraavan numeron aikana, kun Ono päästi itsensä irti huutamaan, ääntelemään ja ynisemään Leppäsen tanakan rumpujyskeen ja Mooren kitaroinnin alle tai päälle, sekaan, miten vaan. Ne jotka olivat tulleet hakemaan kokonaisvaltaisempaa taide-elämystä, saivat sitä. Noin musiikillisesti Ono tunnusti jossain välispiikissään illan annin olleen noise rockia. Enkä väitä vastaan.

Oli aika Thurston Mooren esittää vain todellakin 55-minuuttia kellottaneen show’n välisuvantona pari soolokipaletta. Pienen kielenvaihto-ja virityssession jälkeen kuultiin Sonic Youth-klassikko ”Scizophrenia”, vuoden 1987 ”Sister”-albumin tykki avaaja. Sen Moore hoiti hienosti, vähän niinkuin kuleksimasta, paikalle saapuneille Youth-faneille. Itseä sykähdytti enemmän Mooren uudelle Chelsea Light Moving-kokoonpanolleen kirjoittama ”Frank O’Hara Hit”.

Yoko takaisin lavalle ja viiltävän upea tulkinta ”Don’t worry Kyoko (Mummy’s Only Looking Her Hand in the Snow)”, biisi joka on ikuisesti omistettu Onon tyttärelle, jonka Yokon ex-aviomies mulkkuuspäissään kidnappasi vuosiksi tuntemattomaan lokaatioon. Kyllä, Yoko Ono on nähnyt elämässään paljon. Ja ehkä on juuri siksi niin lahjomaton. Lentää mannerten yli 80-vuotiaana tekemään juuri niinkuin tahtoo. Kuinka monen mummo laulaa ja ynisee joka ilta uudessa kaupungissa omien avantgarderainojensa valossa? Hiljaista on…Ei minunkaan.

Äkkiä vierähtää tuntinen, ja kun ei oikeasta tai perinteisestä rokkikeikasta ollut kyse, ei ollut sitä encorecaan. Onon kaulaan viritettiin Stratocaster, joka kannossa hän sitten lähestyi Moorea. Thurstonin kitara kiersi ja ulvoi. Ja kun taiteilijat syleilivät viimein toisiaan, ulvoivat kitarat omaa syleilyulvontaansa kielet vastakkain. Hetki oli lyhyt ja ennaltaluetuista keikkaraporteista odotettavissa, mutta silti armottoman rockhistoriafriikin silmin maaginen.

Illan muusikkouspisteet menevät koto-Suomeen, ei voi mitään. Käytännössä lähes harjoittelematta rumpali Leppänen näytti että improvisaatio ja heittäytyminen ei tuota ongelmaa. Harvoin saa olla maanmiehestä aidosti ylpeä, mutta nyt. Pakko päästä Circlen keikalle pian.

Olisiko Yoko Ono voinut vetää 67 euron edestä pidemmänkin show’n? Kyllä. Mutta toisaalta, kyse ei ollut keikasta vaan performanssista, ja niiden luonteelle kompaktius sopii, jos nyt jokin. Juhlaviikkojen motto oli jossain vaiheessa: ”Taide kuuluu kaikille”. Ei ole onneksi enää. Ei nimittäin kuulu näillä hinnoilla. Eikä tänään rahalle täyttä vastinetta mielestäni saatu, mutta niinkin joskus käy. Ja pian sekin jo naurattaa. Merry Christmas, war is over.

Vuosien päästä, kun joku rokkifriikki ystävä kysyy: ”Niin, ehditsä ikinä nähdä Yoko Onoo?”, voin ylpeänä vastata, ”joo kyy mä ehdin”. Uskokaa tai älkää sitäpaitsi, mutta Sonic Youth tekee vielä jotain yhdessä ja tulee jossain muodossa takaisin. Yoko Ono ei koskaan poistunut näyttämöltä, laimeita comebackeja ei ole varsinaisesti tarvinnut Onon tehdä. Silkkaa tinkimättömyyttään. KG

Post Navigation