Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Stokes”

Philip Glass: Works For Piano @ Musiikkitalo, Helsinki 16.11.2017

Philip Glassia pidetään täysin oikeutetusti yhtenä kaikkien(kin) aikojen suurimmista säveltäjistä, riippuen hiukan näkökannasta ja vaikkapa historiallisesta rajauksesta. Tämä vastikään 80 vuotta täyttänyt minimalismin mestari tunnetaan kenties parhaiten pianoteoksistaan, mutta valtavaan katalogiin jo vuodesta 1964 alkaen mahtuu myös teatterimusiikkia, oopperaa, ja pitkälle toiselle sadalle nouseva elokuvamusiikin cv. Jälkimmäisessä lajissa Glass muistetaan helpoimmin vaikkapa Godfrey Reggion ”Qatsi”-trilogiasta, ja kohtuudella voikin väittää Glassin viimeistään nousseen maailman tietoisuuteen sävellettyään ”Koyaanisqatsin” dystopiset visiot vuonna 1982. Elokuvasäveltäjänä kolminkertainen Oscar-ehdokas Glass on ollut paitsi haluttu, myös äärettömän avarakatseinen, teosluettelosta löytyy rainan historiaan kanonisoituja mestariteoksia kuten vaikkapa Paul Schraderin ”Mishima” (1985), Errol Morrisin multipalkittu dokkari ”The Thin Blue Line” ja Stephen Daldryn ”The Hours”, mutta myös aivan pokkana pari ”Candyman”-kauhupätkää.

Suurelle, elokuvaan sen syvemmin friikahtamattomalle yleisölle Glass taitaa olla tunnetuin pianoetydeistään. Niitä Glass on nytkin 80-vuotisjuhlakiertueellaan ahkerasti käynyt ympäri maailmaa esittämässä, mutta Helsingin Musiikkitalon illassa kuultiin modifioitu ohjelmisto otsikolla ”Works For Piano”. Varsinaisia etydeitä ei siis täällä kuultu. Edellisen kerran Philip Glass vieraili Helsingissä Juhlaviikkojen vieraana loppukesällä 2013, ja tuolloin kaikki kolme konserttia myytiin hetkessä loppuun. Suomalaiset musiikkifriikit siis ainakin tuntevat Glassinsa hyvin. Nytkin Musiikkitalon 1704 henkeä vetävä iso sali oli jokaista istuinta myöten täynnä. Ja noin päällisin puolin yytsittynä väkeä oli monistakin eri kansankerrostumista ja harrastuspiireistä, mikä koko Musiikkitalon kaikille avoimen tapaamispaikan filosofiaa ajatellen, oli suorastaan mahtavaa havaita.

Philip Glass

Jos saisin ottaa asumattomalle saarelle mukaan vain yhden kappaleen Glassin valtavasta tuotannosta, se olisi todennäköisesti  ”Pianoetude Nr. 1″, aivan järkeenkäymättömän kauniilla melodialla itseään kierrättävä klassikko. Musiikkitalon huiman laadukkaan konsertin jälkeen tuo valinta voisi olla myös illan avannut ”Mad Rush” (1980), jonka Glass tilauksesta alunperin sävelsi saksalaiselle Radio Bremenille. Tämäkin teos kierrättää melodiaansa kerta toisensa jälkeen, pienesti, lähes huomaamattomasti varioiden. Tuossa kierrättämisessä ja huomaamattomassa modifioinnissa on näin palikkaperiaatteella ilmaistuna koko Glassin nerokkuus ja merkitys.

Philip Glass soitti itse vain kaksi teosta ja nekin heti konsertin kahtena ensimmäisenä numerona, silti puolisuolaisen lipunhinnan maksaneena ei tullut sekuntiakaan huijattu olo. ”Mad Rush” ja sitä seurannut ”Metamorphosis”-sarja (tänään numerot 2, 3 ja 4) kulkivat niin hypnoottisesti ajatukset ja huomion mestarisäveltäjän henkilökohtaiseen briljanssiin keskittäen, että kaikki oli noin niinkuin illan ennakko-odotuksiin ja rahalliseen katteeseen nähden tosi hyvin. Varsinkin ”Metamorphosis 4:n” kohdalla olin jo aivan varma, että päätös kerran elämässä nähdä Philip Glass itse soittamassa omaa musiikkiaan, oli tärkeimpiä koko musiikkidiggarin uralla. Paikka permannon kakkosrivillä viiden metrin päässä maestrosta takasi senkin, että jokainen nyanssi ja kahahdus kuului, eikä tarvinnut Musiikkitalon sinänsä nerokkaassa amfiteatterissa katsella niin intensiivisesti vastapäisiä kuulijoita. Oli vain mies, Steinwayn flyygeli ja jumalainen musiikki. Se riitti.

Puheen ollen nyanssien kuulumisesta Musiikkitalon isossa salissa, jengi on kohtuullisen ahkeraa yskimään tätä nykyä. On toki flunssakausi ja kaikkea, eikä kukaan voi millekään mitään, eikä niin voi edes kohtuudella vaatia, enkä toki vaadikaan, mutta sanoa pitää saada. Salin huikeassa akustisessa ympäristössä jokainen nuppineulan pudottaminen kuuluu jokaiselle salin istuimelle. Vanhana konserttihäiriintyjänä koen asiat taatusti keskikansalaista isommin, mutta onneksi kaikkeen tottuu ja musiikki vie mukanaan.

Huikean nelosmetamorfoosin jälkeen oli aika vaihtaa miestä lavalla, uuden miehen nimi oli Anton Batagov. Itsekin ansioitunut nykysäveltäjä Batagov on levytyksillään tuonut Glassia, John Cagea, Steve Reichia ja vaikkapa Terry Rileya tutuksi kotimaansa Venäjän yleisöille, jos kohta muillekin, ja tehnyt tässä tärkeää pioneerityötä. Yli 40 levytyksellä kuultava Batagov on oman sävellystyönsä lisäksi tulkinnut nimenomaan Glassin musiikkia livenä jo 25 vuotta. Eikä ainoastaan etydejä, vaan vaikkapa pianosovitusta ”Koyaanisqatsin” legendaarisesta leffascoresta. Batagov siis tietää, mitä tulkitsee. Silti, jotain jäi puuttumaan. Tunnelma, ja puolisen miljardia kertaa näilläkin palstoilla peräänkuulutettu taiteilijan karisma. Ne puuttuivat Batagovin esityksestä, ero seuraavana soittaneeseen japanilaistaiteilija Maki Namekawaan oli tulkinnan tasolla kuin yöllä ja päivällä. Batagov soitti kaksi osiota Glassin nelinäytöksisestä minimalistisesta oopperasta ”Einstein On The Beach” (1976). Batagovin eleetön soitto ei onnistunut tänään, tässä ja nyt puhaltamaan teokseen riittävästi henkeä, jotta varsinaista innostusta olisi päässyt syntymään.

Batagov sai lyhyesti, mutta intensiivisesti soitettuun, alunperikin nelikätiseksi sävellettyyn ”Stokesiin” rinnalleen näyttävässä pinkinvalkoisessa kimonosovelluksessa esiintyneen Maki Namekawan. Vuoden 2013 ”Stoker”-elokuvasta alunalkaen löytyvä kappale rullasi erittäin ilmavasti.

Ilmavuudesta, tulkinnasta ja taiteilijan karismasta puheenollen, illan ykkösnyrkki ja itseoikeutettu huipentaja oli Namekawa. Harvoin on tarjolla näin sielukasta meininkiä, kaikki lajityypit, musiikkityylit ja instrumentaatiotkaan huomioiden. Namekawa soitti otteita Glassin säveltämästä scoresta Paul Schraderin ohjaamaan ”Mishima: A Life In Four Chapters”-elokuvaan (1984). Leffan musa on alunperin sovitettu isolle orkesterille viuluineen ja patarumpuineen, mutta kun Namekawa paahtoi menemään koko kehonsa peliin laittaen, ei mitään muita sovituksia tai soittimia jäänyt kaipaamaan. Vaikka Glassin lähtemätön ja monesti tunnustettu vaikutus rockpuolen suuruuksiin, kuten nyt vaikkapa Brian Eno ja David Bowie, ei millään tavalla konsertissa sinänsä ilmennyt, oli sekin henki kuitenkin läsnä Namekawan tulkinnassa, välillä kulki suorastaan boogie woogiesti ja rock’n’rollisti, niinkuin se nyt näissä lajityypeissä on mahdollista. Varsinkin ”November 25”-teema sai jo allekirjoittaneen haukkomaan henkilökohtaista henkeään, lisää tällaista omistautumista taiteelle, lisää tämän tason tulkintaa. Älä ole joukkue, ole koutsi. Mahtavaa. Tätä on taide. Eikä nyt tapahtuva hehkutus ole illan maestrolta piiruakaan pois, Glasshan nämä kaikki on säveltänyt. Mutta taide vaatii tulkitsijansa tullakseen koskaan taiteeksi. Kirja lukijansa, ja musiikki soittajansa.

Musiikkitalossa ehdittiin kuulla vain kapea otanta Philip Glassin laajasta tuotannosta, mutta silti illalle muodostui muikea draaman kaari mestarin itse avatessa pelin konsertin minimalistisimmalla osuudella, sitten Batagovin jatkaessa ehkä hiukan alaviritteisellä (vai olinko se vain minä?) suvannollaan, kaiken päättyessä Namekawan veret seisauttavaan tulkintamyräkkään. Ilta oli paketissa, täällä kannatti ja piti olla. Pitkää ikää Philip Glass. KG

 

 

Post Navigation