The Death of Gagarin (fin), Sibyl Vane (est), Legshaker (est) @ Rockstar’s, Tallinna 20.04.2012
Oli ollut vakaa aikomus skipata illan avauspumppu, pärnulainen Legshaker. Ja vaikka täysin ennenkuulumattomasti Rockstar’s olikin julkistanut tarkat soittoajat, niin kun aikataulu oli 45 minuuttia myöhässä, se niistä aikeista. Pärnun Eläkeläiset tai Eestin Flogging Molly soitti energisesti ja taidolla. Jannuilla on punktausta, mutta rakkaus kansanmusiikkiin on keittänyt kasaan musiikin nykymuodon. Yksi albumi on takana (2011) ja kotimaan sisäinen noste hyvä. Mutta eipä meille, arviolta viidelle seisoskelijalle, vetänyt bändi nyt mahdottomasti jättänyt jälkipolville kerrottavaa, ainakaan tänään. Muutaman legin arviolta kymmenestä näin sheikkaavan, mutta tämmöinen musiikki vaatisi täyden tuvan ja ilman sakeaksi kaljanhuurusta, ettei menisi hukkaan.
Rockstar’s on suosikkiluoliani kaikistakin ikinä koluamistani. Aina hyvät soundit, ei ylimyynnin vaaraa, juomat halpoja niin että naurattaa, ei narikkaa (arvokama taskuun ja loimi naulaan) ja sattuessaan todella helmi-iltoja (olen täällä nähnyt yhden urani parhaista keikoista ikinä, kun norjalainen blackmetal-legenda Strid lapioi metrin päässä erittäin kovaa ja tunteella, mutta silti sanoista sai selvää!). Jos perustaisin Suomeen rokkiklubin, niin Rockstarsin talon äänimies olisi kyllä ensimmäisten joukossa saamaan puhelun. Homma toimii, ja sivusta monesti seuranneena ilman hampaiden narskuttelua. Mutta paikan alkuilta on ongelmallinen, eikä yhtään aloittanutta bändiä ole kateeksi käynyt. Koodi tuntuu olevan, että alalattia täyttyy vasta viimeisen bändin toisessa biisissä, mutta meininki onkin usein sittemmin sitä luokkaa, että pääbändi voittaa aina. Vielä kun tilan mataluudesta huolimatta saisivat valo-ongelman jotenkin ratkaistua, ja markkinoisivat iltojaan hiukankin aktiivisemmin, niin puhuttaisiin maailmanluokan luolasta.
Illan kakkosbändi oli positiivisin yllättäjä pitkiin aikoihin. Aivan ihana nuori trio samaisesta Pärnun kaupungista. Bändi voitti vuonna 2010 valtakunnallisen kisan ja nostetta on heilläkin. On kuin olisi otettu Jolly Jumpers Suomesta, vaihdettu rumpupallille yhtä naksua rockabillympi nakuttaja ja laitettu nuori nainen solistiksi, ja siinä on Eestin Sibyl Vane (nimihän kannattaisi muuttaa nyt HETI, Ranskassa on yksi ja Jenkeissä yksi ja Espanjassa yksi. Ainakin). Kitaristi-laulaja Helena Randlahtin aivan ihastuttava lavapersoona ja Iso Ääni (siinä kaikuu Lisa Ekdahl ja Marjo Leinonen, isompiin en vielä kehtaa verrata, mutta toivon että tästä tytöstä kuullaan vielä), ujon ja ison Heiko-basistin groove ja tiukan rumpalin Mark Kostrovin billynakutus yllätti, eikä ollut tehtävissä muuta kuin hymyillä ja ottaa vastaan. Upea, omaehtoinen keitos suistomudan tai aapasuon makuista bluesia. Nämä voisi laittaa True Bloodin sountrackille, eikä bändi jäisi kiinni mistään, ilahduttavasti ei myöskään Helenan englannista. Tuokaa nyt joku nämä Helsinkiin keikalle, tämä on ihana bändi ja vahvistaa poikkeuksena sen säännön, että Eestissä päästetään liian helposti kellariin kuuluvia comboja lauteille. Sibyl Vanella ei ole isoja ongelmia, homma alkaa olla kasassa, omat biisit on jo nyt varsin kovia. Helena vielä soolonsoittotunneille, kotisivut ja visuaalinen paketti pystyyn, väkisin Puistobluesiin klubikeikalle, Looseen, Semifinaliin…Pitääkö tämäkin itse hoitaa?
Mutta The Death of Gagariniahan tänne oli tultu kuulemaan, eikö niin? On niin, että tämä helsinkiläisryhmä julkaisi viime vuonna yhden, väittäisin, kovimmista suomalaisista albumikokonaisuuksista vuosiin, ”No 9”. Levy on todella kova, ja voisi jopa väittää, että tietyllä tapaa se (nimenomaan bändi esikoisalbumillaan) jatkaa siitä, mihin The Doors sammuessaan jäi. Tai siitä, mihin U2 jäi, kun oli vielä hyvä bändi. Biisit kuten ”Anthem”, ”Janus” ja ”June 4th” voisivat kaikki tahkota miljoonia U2:n katalogissa, mutta valitettavasti eivät nyt. Bändi tekee ikäänkuin puolitahtomattaan stadionkamaa, mutta ei ole stadionbändi. Vielä.
Itse keikka kun soitettiin tietenkin levyä raskaammalla kädellä, niin se huomattavasti stonerimpi puoli bändin vaikuttajia nousi esiin enemmän, eikä siinä mitään. Mutta kun stoneria ja eri nopeuksin sludgeilua tunkee tänä päivänä joka ruumiinaukosta ulos, niin ainakin tämäniltaisen keikan voima valahti siihen. Itse olisin halunnut kuulla Gagarinin Isoa stadionrokkia Rockstarsin piskuisilla, hikisillä lauteilla. Toki yleisön niukkuus tuli bändille vastaan, mutta näin se menee, jostain on aloitettava. Jos Gagarin olisi perustettu Bristolissa tai Manchesterissa, niin se olisi jo osa nykyaikaista rockhistoriaa, veikkaan. Mutta raukemmilta rajoilta ponnistettaessa taivas on kauempana. Mutta ei tavoittamattomissa. Onnea ja menestystä Gagarin, vain avaruus on tällä kamalla rajana, mutta seuraava levy ei voi olla huonompi. Ja seuraavalla keikalla, jonka näen, haluaisin kokea sen stadikkabändin, vaikka paikkana olisi kuinka kämyinen liiteri.
Keikkaguru SUOSITTELEE hankkimaan The Death of Gagarinin esikoisalbumin ”No 9”. Ja antamaan tilaisuuden myös ennalta tuntemattomille yhtyeille livenä. Joskus nimittäin kannattaa.