Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Bob Balch”

Fu Manchu (us), Bloodnstuff (us) @ Nosturi, Helsinki 17.10.2014

Stonerin ja aavikkorockin ystäville, joita meitä olikin paikalla suorastaan täyteen pakattu nosturillinen, lokakuinen perjantaiehtoo oli pelkkää juhlaa. Nimittäin lajityypin ehkäpä juuri se kovin osaaja Fu Manchu saatiin keikalle Helsinkiin. Sekä lämmittelijäkseen kova nousija Minneapolisista, kriitikoiden ympäri maailmaa ylistämä Bloodnstuff.

Soittoajat oli laadittu peräti inhimillisiksi ollakseen perjantai, ja Bloodnstuff aloittikin oman lämppärislottinsa sekunnilleen sovitusti klo 21. Yhden albumin julkaisseen bändin haaste on siinä, että voi käytännössä soittaa mainitun platan läpi jos ehtii, tai valtaosan siitä, jos ei ehdi kokonaan. Ja jos sekaan heittäisikin uuden biisin siltä tulevalta, tärkeältä kakkosalbumilta, ei ketään kiinnostaisi. Joten, yhden albumin julkaissut Bloodnstuff soitti levynsä pääpiirteissään, ja antoi sitten tilaa isommalleen.

Paitsi että, Bloodnstuffin nimetön albumi on erittäin hyvää hard rockia. Se on parasta oikein miesmuistiin siitäkin huolimatta, että jos vaikka Bloodnstuff hiukan epäreilusti laskettaisiin niihin miljooniin bändeihin, jotka vannovat Black Sabbathin perintöön. Siinä genressä tekijää riittää, ja levyä pukkaa kuin sudelta kuraa. Mutta olla hyvä ja tehdä hyviä biisejä, on yhtä hankalaa lajityypissä kuin lajityypissä. Bloodnstuff on hyvä, ja osaa kirjoittaa biisejä. Vertailu Black Sabbathiin on epäreilua siksikin, ettei bändin materiaali ole väsynyttä retrodoomia, vaan jopa brittiläisestä popista paikoin ammentavaa kamaa, yksinkertaisesti hyvää musiikkia.

Mediassa on jaksettu jauhaa, koska median tehtävänä tuntuu nykyään olevan päivittely ja jauhanta, että Bloodnstuffissa on vain kaksi jäsentä. En aio tässä lisäjauhaa asiasta. Kovasti oli hehkutettu ennakkoarvioissa sitä, että miten voi kahdesta jäbästä lähteä näin takuumurea soundi, ja että miten ne sen oikein tekee, että miten Ed Holmberg soittaa basson ja kitaran yhtäaikaa. En tarkalleen tiedä, eikä tarkalleen ottaen edes kiinnosta, se kun ei ole tämän bändin pointti. Rumpali Dylan Gouert takaa tuhdit tahdit, ja kaksi miestä riittää mainiosti. Duokoonpanohan syntyi sattumalta, kun aikoinaan basisti teki ns. oharit. Holmberg ja Gouert tajusivat, ettei jampparia oltu edes välttämättä tarvittu.

Bloodnstuff selvitti lämppärislottinsa, niinkuin ne nyt selvitetään. Nopeasti, asiallisesti, pääbändiä kiitellen, encoreita soittamatta ja soundeista valittamatta. Hyvä pojat. Biisilistaa voi halutessaan tsekata kuuntelemalla bändin, sanoinko jo, mainiota esikoisalbumia. Itse ainakin aion pyörittää sitä vielä näin keikan jälkeenkin. Onko Bloodnstuffista koskaan kiertämään headlinerina Eurooppaa, jää nähtäväksi, mutta nyt duon lämmittelyosuudesta jäi hyvä maku.

Fu Manchun olin nähnyt aika tarkalleen kaksi vuotta aiemmin Tallinnan RockCafessa, jossa bändi soitti rennolla otteella läpi omassa maailmassaan klassikkoalbumin ”The Action Is Go” (1997). Tuosta ensimmäisestä Manchu-keikastani jäi ehkä hiukan suorittava maku aikoinaan, mikä voi johtua toki ihan itsestänikin, sekä albumiklassikkokeikkojen yleisestä luonteesta. Tänään jäi pelkästään hyvä maku.

Fu Manchu oli jalkautunut promoamaan uusinta albumiaan ”Gigantoid”, joka on suoraan sanottuna loistoplatta, jos stonerista tykkää. Koska edellisestä albumista oli kulunut peräti viisi pitkää vuotta, olivat odotukset tietenkin hirmuisen korkealla. Niihin tuore ”Gigantoid” vastaa heittämällä. Ja sikäli ylpeä bändi on itsekin tuotoksestaan, että uutukaiselta kuultiin neljä biisiä. Neljä tai viisi vetoa uudelta kuullaan nimittäin keskimäärin silloin, kun levyyn uskotaan, yksi veto silloin, kun se on jäänyt puolipakolliseksi välityöksi. Ja ei yhtään silloin, kun levy olisi pitänyt jättää tekemättä.

Klassikoilla kuitenkin iskettiin lapikas lattiaan. ”Eatin’ Dust”-albumin (1999) nimiraita sai kunnian aloittaa. Sen soittaminen kärkeen ei estänyt jotakuta kansanosaa toivomasta biisiä mahdollisesti kuultavaksi setin puolivälissä, johon tänään hyvin rennonoloisesti esiintynyt nokkamies Scott Hill: ”me soitettiin se jo”. Jatkoa seurasi ”Hells on Wheelsilla”. Tänään jotenkin poikkeuksellisesti oli niin, että soundit saatiin heti keikan alkajaisiksi sellaiseen kuntoon, millä sitten päästiinkin loppuun asti. Eikä ne huonot olleet, ei sillä, kunhan valitsi paikkansa hyvin. Kolmanella biisillä päästiin käsiksi tuoreeseen albumiin, ”Invaders on My Back” soi komean etukenoisesti ja räyhäkkäästi. Bändi selvästikin nautti saamastaan vastaanotosta, täydestä tuvasta ja Euroopan-rundin päättävästä keikasta kaikin puolin. Ja mikä oli nauttiessa, Fu Manchu oli nimittäin kovassa lyönnissä, Euroopan rundi oli siis tehnyt tehtävänsä. Joskus näkee erittäin kiertueväsyneitä ja kotiin valmiita pumppuja, mutta Fu Manchu vetäisi suorastaan häkellyttävän kovan vedon.

Viimeistään ”Boogie Van”, albumiklassikolta ”King of The Road” (2000), todisti että nyt on orkesterin tahtotila viihdyttämiseen kova. Ja että motivoivaa on päättää tämänkertainen rundi laadukkaaseen vetoon. Kovaa ajettiin, mutta silti Scott Hillin laulusta sai selvää, siitä hatunnosto tiskille, enkä puhu nyt baaritiskistä. Bob Balchin kitarasoolotkin tulivat kuulaasti läpi, ja mies malttoi pitää ne myös kompaktin mittaisina. Vasta aivan encorevaiheessa kuullussa Blue Öyster Cult-coverissa ”Godzilla” luukutti Balch pidempään, mutta toki niin kuuluu tavallaan progemman laidan lainassa tehdäkin. Uuden albumin raidoista parhaiten tänään kulki avausraita ”Dimension Shifter”, vaikka hyvin ne kyllä kulkivat kaikki.

Rumpali Scott Reeder ja basisti Brad Davis takaavat Fu Manchulle tanakat lähdöt telineistä, ja varsinkin Social Distortionissakin lyhyen stintin soittaneen Reederin mäiskimistä katselee ilokseen.

Yksi illan ehdottomasti kovimmista ajoista oli ”Push Button Magic”, mutta jos vain yhden saa valita, niin kyllä se kuitenkin oli komea ja miehekkäästi louhittu ”Laserbl’ast”. Kahden kitaran seinä vyöryi päälle ja hetken liiteri haisi aavikolle ja dieselille. Jos keikasta jotain kritisoitavaa yrittää tiristää, niin olisi se ehkä voinut olla biisin tai kaksi lyhyempi. Toisaalta bändi halusi palkita suomalaisyleisön pidemmällä vedolla, nyt kun kiertue päättyi tänne. Ainakin rouhea ”California Crossing” oli tänään tätä suomiekstraa. Jo mainittu ”Godzilla” soi komeasti ja pitkänä, Davisin ja Balchin stemmahuudoilla ryyditettynä.

Näitä keikkoja, joilla ei tarvitse kuikkia kelloa vähän väliä, on nykyään lopultakin kohtuullisen harvoin. Ja näitä, joiden päätteeksi on heti todettava, että ensi kertaan. Scott Hill vihjaisi, tai oikeastaan lupasi, että bändi palaa Suomeen ensi vuonna, kun ”King of The Road”-albumi tulee rippikouluikään. Jos on totta, että Fu Manchu palaa niinkin pian soittamaan kiekon läpi, aion olla paikalla.

Liiteri oli täynnä ruutupaitaa, ja ihan alkoi tulla hetkittäin nostalginen olo 90-luvun alun suhteen. Hyvät asiat pysyy ja paranee. Onneksi elävä ja laadukas stonerskene kaikkine näine mainioine bändeineen pitää elossa sitä, mikä grungessa aikoinaan oli hyvää ja kannatettavaa. Hienoa, että porukka äänesti jaloillaan Fu Manchun puolesta, ja täytti Nosturin. Nyt bändi saadaan entistä helpommin takaisin. Syksyn mittaan on tulossa myös todella kovan albumin juuri julkaissut ruotsalainen Truckfighters ja hiukan psykedeelisempää laitaa tallaava, kovissa nousuissa oleva yhdysvaltalainen The Golden Grass. Hyvää junttaa siis tulossa lisääkin. Nosturin lauantain perusteella sekä stoner että Fu Manchu voivat hyvin. Ja uusi poika on terve tapaus, laittakaahan kuunteluun. KG

Fu Manchu (us), The Shrine (us) @ RockCafe, Tallinna 30.09.2012

Toinen niistä keikkasyistä tulla juuri tänä syyskuun viimeisenä viikonloppuna Tallinnaan (toki hakemaan täyttä lastia samalla) oli paitsi perjantainen Kauko Röyhkän keikka Vanhassa Kaupungissa, mutta myös stoner rockin elävä legenda Fu Manchu, paikkana Tartu maanteen RockCafe. Fu Manchu juhlistaa tänä syksynä klassikkoalbuminsa ”The Action is Go” 15-vuotissynttäreitä paitsi levyn moninaisin erikoispainoksin, myös jalkautumalla pitkälle kiertueelle, jolla joka ilta soitetaan kyseinen platta alusta loppuun (niinkuin nykyään on kovin muodikasta, ja mikäs siinä tavallaan). Monille tuo kyseinen vuoden 1997 Mammoth Records-julkaisu on paitsi Se levy Manchun kataloogissa, myös Se levy koko stoner rockin alalajissa. Itse en voi tunnustautua erityisen kovaksi manchumieheksi, omasta hyllystäni löytyy vain bändin viimeisin albumi ”Signs of Infinite Power” (2009) ja itselleni Se skenen albumi on Corrosion of Conformityn ”Deliverance”, vaikkakin tiedän etteivät puritanistit edes pidä CoC:ia stonerina. No, puritanismi ja määreet sikseen. Hyvä musiikki on aina hyvää musiikkia.

Mainitun CoC:n hillittömän kova keikkakunto tuli tarkistettua Tavastia-klubilla elokuussa eli hiljattain, ja nyt kun satuin Tallinnassa nurkilla olemaan muutenkin, niin piti toki tsekata Fu Manchun vastaava. Soittoaikojahan ei sitten taaskaan RockCafen melko tuttuun tyyliin kannattanut yleisölle kertoa, mutta vanhaa Tallinnan keikkakonkaria ei noin vain höylättykään öögaan, vaan onnistuin kuin onnistuinkin osumaan paikalle juuri hyvään rakoon. Eikä ollut vaikeuksia saada ovelta lippuja, väkeä oli bändin merkitykseen nähden taaskin liian vähän paikalla.  Äijävoittoisesti toki ja seassa muutamia mukaan pakotettuja tuoreita tyttöystäviä (toivottavasti niitä myös tämän illan jälkeen).

RockCafe sijaitsee hiukan välittömän keskustan ulkosyrjällä, mutta ratikalla hurauttaa ytimestä parissa minuutissa paikalle. Kyseessä on mainio keikkamesta ja täyttää monin kohdin ainakin omat ja varsin sniiidut laatuvaatimukseni. Tilaa on mukavasti, baarissa yleensä jonoutumaa vähän, soundit suurimmalla osalla keikkoja hyvät, narikka ilmainen ja Nosturin tapaan yläkerta auki tunkuiltoina, ja siellä jopa pöytäpaikkoja, joilta näkee suoraan lavalle. Näin muodoin RockCafe onkin Tallinnan paras ja aktiivisin rokkiklubi. Niin, Tallinnan Nosturi. Täällä olen nähnyt pitkän liudan kovia vetoja viimeisimmän neljän vuoden aikana.

Pölähdin siis paikalle kun kalifornianlämppäri The Shrine oli jo lavalla. Bändi on tässä psykedelia/retroheavymaailmassa kovissa nousuissa ja julkaisi esikoiskiekkonsa ”Primitive Blast” tänä vuonna, saaden tuotantopuikkoihin ex-Black Flag-mies Chuck Dukowskin. Eikä levy ole huono, päinvastoin. Se kannattaa tsekata, jos alalajisto kiinnostaa. Mutta eipä tämä trio tänään onnistunut livenä vakuuttamaan, ja palaan jälleen nerokkuuteen valita keskinkertainen lämppäribändi. Sitä The Shrine nimittäin on. Ok, ulkoasut on hallussa revittyine farkkuliiveineen ja pulisonkeineen, kitara on FlyingV ja piuha on kierteinen, rumpusetti riisuttu ja rumpali istuu alhaalla kuin Bill Ward aikoinaan….Mutta jos kama ei toimi, tulee näin puuroisesti kuultavaksi ja retro kouhkaaminen yrittää paikata biisimateriaalin puutteita, niin en lämpene. Toisin kuin muu tallinnalaisyleisö, joka otti bändin hyvin vastaan, mutta väitänpä että se on täällä osin myös kulttuurikysymys; kaikilla lavallaolijoilla on oikeus yhtä lämpimään vastaanottoon.

Eli asiaan päästiin, kun pikku säätelyn jälkeen nykymuotoinen Fu Manchu asteli lavalle eli Scott Hill (kitara ja laulu, alkuperäisjäsen), Brad Davis (basso ja laulu), Bob Balch (kitara ja laulu) sekä rummuissa Scott Reeder (joka on nähty kannuttamassa hiljattain myös Social Distortionissa). Ja mikäs oli ollessa, klassikkoalbumi ”The Action is Go” soitettiin alusta loppuun, ja (tietenkin) oikeassa biisijärjestyksessä, eihän klassikkoalbumikeikoissa muuten ole mitään järkeä (vai mitä Metallica ja Pelle Miljoona). Ja vahvaa kamaahan kiekko edelleen on, takakenoista ja miehekästä aavikkorockia, erittäin rutinoituneiden muusikoiden soittamana. Biisilista löytyy siis kävelemällä levyhyllylle tai menemällä Googleen, joten ei siitä sen enempää. Tajunta jätti räjähtämättä, mutta en uumoillutkaan niin tapahtuvan. Oli vain tarkoitus nähdä yksi niistä bändeistä, jotka ihan oikeasti ja tunnustetusti ovat jättäneet jäljen rock’n’rollin aikajanalle. Ja sellaisenaan mainio sunnuntaipuhde. Joku encorebiisikin sieltä tuli, mutta kun en oikein encoremiehiä ole, poistuin Tallinnan yöhön. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: