Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Negura Bunget”

Negura Bunget (ro), Moribund Oblivion (tr) @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 23.04.2015

Loppuvuodesta 1994 pantiin alulle Romanian Timisoarassa jotain, jota ei ainakaan minun mielestäni voida sivuttaa raskaamman tamppaamisen aikajanalla, kun puhutaan merkittävistä artisteista ja lajityyppinsä kehittäjistä. Eikä siinä kaikki, omissa aikakirjoissani tuolloin alulle pantu bändi on yksi ehdottomasti tärkeimmistä tällä hetkellä elossa olevista, levyttävistä ja kiertävistä. Orkesterin nimi on Negura Bunget (Musta Usva). Joskin bändi aloitti taipaleensa nimellä Wiccan Rede, jolla myös ensimmäinen demo  ”From Transilvanian Forest” julkaistiin 1995. Jäljellä noista päivistä on rumpali ja biisintekijä, ja koko homman henkilöitymä Gabriel Mafa alias Negru. Ovi on Negura Bungetissa käynyt tiuhaan, tähän mennessä levyillä tai lavoilla on kuultu 26 muusikkoa. Mutta NB onkin Negrun luomisen kanava, sota ei tässä tapauksessa kaipaa kuin yhtä miestä, muut voidaan ottaa vaihdosta.

Negura Bunget julkaisee uuden albumin, Gabrielin kirkkaan vision, keskimäärin neljän vuoden välein. Naksahtaneita välilevyjä ei sallita, aina kun platta tulee ulos, voi olla varma että se haastaa edeltäjänsä, ja kehittää bändiä. Markan humppaveikkoja Mustanmeren laivoilta ei käytetä, muusikot ovat aina huippuluokkaa. Täyteraitoja ei levytetä. Eli, harkitaan ja pannaan sitten parhain voimin nauhalle. Liikenevät välit kierretään ahkerasti, nyt meneillään olevalla rundilla on peräti 78 (!) vetoa, plus kesän festarit päälle, ja sitten syksyllä 40 vetoa Pohjois-Amerikassa. Vision, omistautumisen, yrittämisen tai uskon puutteesta ei voi Gabriel Mafaa syyttää. Ja mm. siksi itse näin nyt Negura Bungetin toistamiseen, ja kertoja kertyköön monta lisää. Bändi jalkautuu uskollisesti Suomeen kuitenkin nykyään joka rundillaan.

Hämeenlinnan Suisto-klubi, kaupungin ainoa oikea rokkiluola, teki (jälleen kerran) ansiokkaan kulttuuriteon ottaessaan NB:n keikalle sibeliuspääkaupunkiin. Suiston avarakatseinen ohjelmapolitiikka alkaa olla legendaarista luokkaa, pyörittäjillä on ihan oikea missio tuoda kulttuuria kaupunkiin. Toinen nosto olkoon Suiston soundi, jota kannattaa tulla ihmettelemään kauempaakin, yksikään näkemäni veto ei ole vielä kuulostanut huonolta. Vielä kun paikka saisi yleiseurooppalaisemman tolkun viikonlopun soittoaikoihin ja antautuisi aikaisempiin slotteihin, niinkuin kaikki muut ovat jo kohta tehneet, en keksisi juuri mitään niuhottamista.

Illan ohjelmaan oli ilmoitettu kolme bändiä. Ensin meille jyskytti aivan laadukkaan kolmevarttisen turkkilainen Moribund Oblivion. Tasokkaasti louhi vuonna 1999 Istanbulissa perustettu rykmentti äärimelodista black’n’rolliaan, solisti Bahadir Uludaglarin römeä viemäri toi kuolon elementtejä muuten mustanpuhuvaan soitantaan ja muutenkin karpaaseilla oli homma ihan hallussa, ensimmäisellä ikinä Suomen rundillaan. Ei täällä muutenkaan näe joka viikko turkkilaista rokkiryhmää, joten positiivinen poikkeus oli kaikin puolin Moribund Oblivion, jolla on vyön alla viisi pitkäsoittoa ja kasvava fanikanta sekä kotona, että Euroopassa.

Onneksi Negura Bunget oli tänään sijoitettu kakkosaktiksi, poistuin bändin vedon jälkeen, enkä koskaan saanut tietää soittiko illan kolmas orkesteri, romanialainen Grimegod ylipäätään.

Negura Bunget ei tänään ehkä soittanut kovinta keikkaansa koskaan, mutta kiertueväsyneenäkin tämä Transilvanian mustanusvainen folkmetallin lähettiläs on aina näkemisen arvoinen. Tänään materiaalia kuultiin keskitetysti vain kolmelta viimeisimmältä (varsinaiselta, uutta materiaalia sisältävältä) studioalbumilta. Bändin ehkä tärkeimmältä laatalta tähän asti, vuoden 2006 ”OM”:lta kuultiin kaksi biisiä. ”OM” on itsellenikin se tärkein kiekko, jopa niin, että se pitää tietenkin omistaa numeroidun pienpainoksen C-kasettina, jota soitetaan vain juhlapäivinä. Tuota klassikkoalbumia edustavat tällä rundilla eeppinen ”Cunoasterea Tacuta”, joka tuo mieleen jollain tapaa Amorphiksen, sillä erolla että Negura on edelleen hyvä bändi, eikä levytä löysää euron progea. Illan toinen OM-raita päätti encorena koko homman, ”Hora Soarelui”. Aika vaatimattomasti hämäläisyleisö silkkaa pikkuisuuttaan encorea pyysi, ja aikalailla tavan vuoksi NB sen palasi myös soittamaan.

Tuoreelta ”Tau”-levyltä kuultiin peräti viisi vetoa, niistä upeimmin kulki tänään varsinaisesti setin päättänyt ”La hotaru cu cinci Culmi”. Neguran raskaasta kansanilmaisusta ei ole yhtään pois, päinvastoin, se että bändi operoi ehkä maailman kauneimmalla kielellä. Se yksinkertaisesti soveltuu tällaiseen möyryytykseen kuin lapsi suden suuhun, osa viehätystä on kaunis ja sointuva kieli, josta ei kuitenkaan sanaakaan ymmärrä. Vampyyrien kieli kuitenkin. Nosferatun kieli.

Illan alavireisyys selittyykin jo edellämainitulla yleisön vähyydellä, ja osan paikalla olleesta possesta täydellisellä välinpitämättömyydellä, mutta osin myös bändiä rundin alkupäässä vaivannella sairastelulla. Ja olihan siellä Puolan osuudella klassinen hajonnut pakettiautokin ja peruuntuneita keikkoja.

Vuoden 2010 ”Virstele Pamintului”-albumilta kuultiin peräti kolme biisiä edelleen, niistä ”Tara De Dincolo de Negura” sai toimia keikan väkevänä avaajana. Ja siis kun nykyinen laulava kitaristi Adi Neagoe karjaisee mikkiin ”we are Negura Bunget from Transilvania”, niin onhan huushollissa heti eri meininki kuin että vaikkapa ollaan Rajuilma tuolta Jyväskylästä. Romanian myyttisistä myyttisin maakunta kuuluu bändin ilmaisussa, ja perinnesoittimilla on iso osa livesoinnissakin. Väliin Negru nousee patteristonsa takaa soittamaa seinällä roikkuvia puulevyjä eli toacaa. Väliin pitkillä dreadlockseilla varustettu Petrica Ionutescu tarttuu tulniciin, kolme metriä pitkään alppitorveen, ja töräyttää esimerkiksi ”Pamintin” alkuun niin jäätävät töräytykset, että itse Kreivikin kääntyy mullissaan. Vaikkakin biisistä soitettiin kompakti keikkaversio, on tämä juuri se raita mistä käsin bändiin kannattaa tutustua, jos yhtään kiinnostaa.

Vaikka ei tämän bändin kohdalla nyt hittibiiseistä voi puhua, niin kyllähän se illan paketoiva ”Hora Soarelui” oli vaan jälleen kylmäävää kamaa kuulla livenä. Syksyn 2011 rundilla näkemäni Tallinnan-keikka oli parempi, bändi soitti silloin pidempään, keskittyneemmin ja isommalla kokoonpanolla, ja lämppärinä oli vieläpä Negrun folkryhmä Din Brad. Mutta, kuten totesin, iltana kuin iltana tämä bändi on parempi kuin puoli miljoonaa muuta. Eikä ole bändin vika, jos Hämeenlinnan nuorisolla ja varttuneemmallakin folkmetalväellä on niin kovasti parempaa tekemistä aivan tavanomaisena torstai-iltana. Juttu menee näin, jonain päivänä jos Suistoa ei enää ole, niin alkaa se suomalaiskansallinen itku, ettei täällä ole edes kunnon rokkiklubia, ei täällä käy mitään bändejä. Niinpä niin, torstainakin kävi yksi raskasmaailman kovimmista. KG

Agalloch (us), Fen (uk) @ Klubi, Tampere 05.05.2013

Väitänpä, että 1990-luvun aivan alun Norjasta pyyhkäissyt black metallin ns. kakkosaalto oli, ja on edelleenkin, yksi koko rockin historian tärkemmistä kehityssuunnista. Ja tarkoitan tietenkin noin musiikillisesti, en sitä oheishässäköintiä, joka sai välillä hyvinkin surullisia muotoja. Huomaan kotioloissa palaavani periodin klassikkolevytyksiin yhä uudestaan, ja tuleepa seurattua myös alan pioneerien nykytekemisiä. Plus että laadukkaille bläkkiskeikoille pitää aina tilaisuuden tullen sluibata. Edellisistä johtuen, lippu yhdysvaltalaisen Agallochin Tampereen Klubin keikalle oli hankittuna jo marraskuussa, mikä kertoo omalla kohdalla enemmänkin mielenkiinnosta genreä ja sen sivupolkuja kohtaan.

Vaan eihän nykymuotoinen Agalloch, joka perustettiin Oregonin Portlandissa jo kakkosaallon jälkimainingeissa 1995, ole enää varsinaisesti black metallia. Bändi on laajentanut ilmaisuaan alkuaikojen tuotannostaan hyvinkin kauas, ja soittaa nykyisellään kiehtovaa sekoitetta raskaskätistä progressiivista rockia. Jonka sanaparin, progressiivinen rock, jos joku ottaa kirosanana, niin ottakoon.

Illan avasi mainio brittibändi Fen, jonka syntysanat lausuttin East Anglian Fensissa vuonna 2006. Triolla on vyönsä alla kolme pitkäsoittoa ja ahkeraa kiertämistä, nytkin yhdessä Agallochin kanssa peräti 28 vetoa pitkin Eurooppaa. Eikä siinä, erittäin perinnetietoista ajoa toimitti Fen kolmisen varttia, ja hoiti ikäänkuin kunniakkaasti sen illan varsinaisen bläkkisosuuden pois. Kitaristi-solisti The Watcherilta lähtee tulkinta ihan mainiosti ns. alakerrasta, mutta varsinkin viime vuonna ruotuun liittyneen rumpali Derwyddin rentoa työskentelyä oli ilo seurata. Alkuvuodesta ilmestyneen ”Dustwalker”-albumin raita ”Spectre” loi asiallisen suvannon nopean tikkaamisen keskelle. Ja vaikka biisi lähtikin jotenkin epävireisen hapuillen liikkeelle, nousi se varsin komeisiin eeppisiin mittoihin silkkaa kestoaan, ja muistutti jo hetkittäin romanialaisesta Negura Bungetista, jota itse sivumennen sanoen pidän yhtenä kaikkien aikojen keskesimmistä blackryhmistä. Toisin sanoen, Fen on hieno bändi. Ja perinteinen black elää ja voi hyvin, jos se tällaisissa käsissä saa jatkaa.

Tähän väliin kehut ohjelmatoimisto Blow Up That Gramophone’lle, joka illan oli järkännyt. Toimiston tuontityö on suomalaisittain erittäin ansiokasta ja rohkeaa. Mille tahansa Gramophonen keikalle on tähän asti voinut mennä, eikä ole tarvinnut pettyä. Ja aina löytää jotain uutta. Seuraavaksi firma on tuomassa mm. Jex Thothin kesäkuussa peräti viidelle vedolle Suomeen. Lisätietoa täältä: www.blowup.fi/site/

Entä itse Agalloch? Puolitoista tuntia raskaskätistä ja periaatteessa varsin innovatiivista rockmusiikkia, jossa toki yhä kaikuu nopeissa kitaralinjoissa melodinen, vahvasti Emperor-henkinen itku ja hammastenkiristys. Toki kitaristi John Haughm’n laulu on sitä itseään, ja oikeastaan ainoa muistutus, muutamien mainittujen melodiakulkujen ohella, bändin juurista. Ja hyvä niin, kyllä perinneblack on hyvissä käsissä, kuten äsken totesin. Ja kyllä silläkin saralla niitä umpiturhia yrittäjiä on kyllästymiseen asti. Eli hyvä niin, että Agallochin kaltaiset bändit lähtevät lähivuonoja etäämmälle turskaan. Orkesteri soitti materiaalia tasaisesti koko uransa varrelta, yhden stygen myös esikoisalbumiltaan (”The Pale Folklore”, 1999) eli ”The Melancholy Spirit”. Itselleni parhaiten tänään upposi komea luenta ”In the Shadow of Our Pale Companion”sta. Biisi löytyy klassiselta ”The Mantle”-albumilta (2002), joka tulee todennäköisesti säilymään uusrockin kanoniassa jonkinasteisena merkkipaaluna pitkäänkin. Varsinaisen setin päätti Agallochille (käsittääkseni) harvinaisesti coverbiisi, eli legendaarisen Sol Invictus-yhtyeen katalogista löytyvä ”Kneel to the Cross”. ”

Muutaman encorenkin Agalloch vielä soitti, mutta kun en pääosin ole encoremiehiä, seurasin ensimmäisen matkalla eteiseen, ja jälkimmäistä en ollenkaan. Tänään itselle, en edes osaa selittää täysin miksi, lämppäribändi Fen veti pidemmän korren. Ehkäpä siksi, että olen kuitenkin enemmän perinteisen blackin kannattajia. Mutta hyvä silti nähdä Agalloch, bändi on tärkeä osa nykyhetken uutta etsivää raskasprogea. Tässä vielä kuullut biisit: http://www.setlist.fm/setlist/agalloch/2013/klubi-tampere-finland-7bd80670.html  KG

MONO (jp), Revival Hymns @ Nosturi, Helsinki 18.11.2012

Harvoin törmää itselleen ennaltatuntemattomaan kotimaiseen bändiin, jonka ensimmäisen nähdyn keikan jälkeen tekisi mieli marssia suoraan levykauppaan tai kirjoittaa joulupukille. Niin pääsi käymään tamperelaisen Revival Hymnsin vedon aikaan tavallisena sunnuntai-iltana Helsingin Nosturissa. Revival Hymns on ollut olemassakin vasta pari vuotta ja pääsi hämmentävän nopeasti levyttämään albumillisen nimeltä ”Feathers”. Se julkaistiin kesällä 2011.

Tampereen jannujen äänivalli oli komea ja tanakka, niiden muistaakseni tai tyyliin viiden biisin aikana jotka kuultiin. Kun sitten en yöllä päässyt levykauppaan, kun eivät olleet auki, niin tarkistinpa mainitun esikoispitkän Spotifysta. Enkä ollutkaan ihan niin vakuuttunut kuin keikalla. Ei tule samalla tavalla tämä kalusto levyltä läpi. Levyhän ei ole välttämättä huono, mutta nämä biisit saivat niin paljon raskaamman käden käsittelyn livenä, ja minulle toimi paremmin. Mutta mielipidehommiahan nämä.

Silti, lämppäribändinä Revival Hymns asetti riman korkeammalle kuin kovin moni muu näkemäni lämppäribändi aikoihin. Ja pakko on tsekata jamppareilta joskus tielle sattuessaan toinenkin veto. Mutta, ei voi mitään, pääasiassa olin tullut paikalle japanilaisen Monon takia. Monon edellisen Suomen keikan jälkeen liikkui juttua kovasta illasta, ja siitä miten ikinä enää ei saa jättää näkemättä tätä kovaa mainetta nauttivaa, Tokyossa vuonna 1999 perustettua instrumentaalibändiä. Ja oikeassa olivat, keitä sitten olivatkin, en enää muista. Mono, tai niinkuin se usein kirjoitetaan MONO, on hirvittävän kova ja tyylikäs bändi. Eikä se soita umpimuodikasta jumitusta jumituksen vuoksi, niinkuin niin monet, vaan häikäilemättömän kauniita melodioita ja valtavan dynaamisia äänikuvia.

Bändin lavapreesensin muodostavat kitaristit Takaakira Goto ja Hideki Suematsu istualtaan soittaen lavan kummallakin laidalla, keskellä basisti Tamaki Kunishi ja vuoden 1966 Gibson EB-3, sekä takarivissä raivoisat jytinät tarvittaessa iskevä perkussionisti Yasunori Takada. Edellisen ennätyksen minun keikoillakäyntiurallani puhumattomuudessa tai spiikkaamattomuudessa teki Neil Young, joka viimeisen encoren jälkeen sanoi kerran ”thank you”, eikä kaksituntisen vedon aikana mitään muuta. Nyt MONO rikkoi ennätyksen, sanaakaan ei sanottu. Eipä toisaalta kenelläkään ollut laulumikkiäkään, mihin sanoa, mutta silti. Japanilaiset keskittyivät soittamiseen ja tunnelman luomiseen. Ei aina tarvita sanoja.

Kitaristien Goto ja Suematsu vuoropuhelu, tai paremminkin päällekkäinen yksinpuhelu, kulki välillä sahaavuudessaan ja itkevässä soundissaan jopa hyvinkin blackmetallisti ja mieleen nousikin upea romanialainen blackryhmä Negura Bunget. Jotain samaa tässä jylhässä toimittamisessa ja kauniissa melodiakuluissa. Soundin täydensi Tamakin aika ajoin soittama piano. MONO veti sanaakaan sanomatta puolitoista tuntia, ja on hirvittävän paljon todettu, että keikka ei ainakaan itselleni käynyt silti misään vaiheessa tylsäksi. Ennalta piti nimittäin hiukan jännittää, käykö niin.

MONOn väliin häkellyttävän kaunis musiikki toi mieleen japanin kielen sanan sasameyuki, joka ei suoraan suomeksi yhdellä sanalla käänny, mutta tarkoittaa hidasta, alkavaa lumisadetta, joka on niin kevyt että höytyvät alkavat nousta takaisin ylöspäin. Tai näin olen sen saanut ymmärtää. Puhutaan dynamiikan taiteesta, ison ja pienen käsikkäisyydestä. Paremmin en osaa selittää, mutta tsekatkaapa, jos intoa riittää,  vaikka bändin toissavuotinen livelevy ”Holy Ground-NYC Live with the Wordless Music Orchestra”. Ja jos huomiota kohdistaa saa, niin sieltä vaikkapa henkeäsalpaavan komea ja Nosturissakin kuultu ”Burial at Sea”. Pääsee tunnelmaan.

Miten MONOn musiikki sitten määrittyy? Minä en suostu sitä lokeroimaan mihinkään keinotekoiseen genreen, onpahan vain hyvää, tai sitä huomattavasti parempaa musiikkia. Genreistä ja lajityypeistä viis. Hyvä on hyvää, huono on huonoa. Älkää missään nimessä jättäkö näkemättä MONOn seuraavaa vetoa Suomessa, mutta varautukaa siihen, että se tulee myymään ennakolta loppuun. Toivotaan, että bändin saisi tänne vaikka jo ensi vuonna taas. Ja kyllä omilla listoillani bändi on kova, jos se nousee niiden joukkoon, joiden keikalle noin periaatteessa voisi matkustaa jopa lähialueen ulkomaille, ihan varta vasten. Ja hei, arvatkaapa mitä. Tästä tulee tällä menolla aivan hillittömän kova keikkavuosi… KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: