Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Albertin Kellari”

Yarr-Harr plays Alestorm @ Albertin Kellari, Hämeenlinna 20.01.2018

Harvemmin, ellei peräti hyvinkin harvoin tulee oikein etsiytymällä etsiydyttyä coverbändien, tai suoranaisten tribuuttiorkestereiden ääreen, niissä omankin materiaalin kanssa kiertävissä riittää kahlattavaa. Hämeenlinnan lauantai-ilta ei ihan ollut tammikuussa kuumimmillaan noin livetarjonnan suhteen, joten ratkaisuksi koitui katsastaa mainiossa oluthuone Albertin Kellarissa ainakin paperilla kiinnostava tribuuttikonsepti, lahtelainen Yarr-Harr. Bändi soittaa pelkästään Skotlannin Perthissä vuonna 2004 perustetun Alestormin biisejä. Alestorm on johtavia orkestereja genressään, joka siis on folkpoljentoinen merirosvoheavy (ja toki ymmärrämme, miten heavy tässä yhteydessä lausutaan), piraattimetalliksikin kutsuttu. Joskaan kovinkaan moni alan maailmanluokan yrittäjistä ei nyt niin kovin heavy ole, ehkä raskain esimerkki on jo vuonna 1987 genrellekin oikeastaan koko nimen ja suunnan antaneen klassikkoalbumin ”Under Jolly Roger” julkaissut saksalainen Running Wild. Ja sitten on Alestorm ja yhdysvaltalainen Swashbuckle, siinä alan edelleen kolme kovinta ja menestyneintä.

Vain Lahdesta voi tulla bändi, joka valitsee tributoida merirosvoteemaista skottiorkesteria. Lahdella on huumorirockin ja kieliposkisuuden kanssa niin pitkä historia, että siinä lajissa ei Suomessa ole Lahden voittanutta. Raggars, Sleepy Sleepers, Turo’s Hevi Gee, ja nyt myös Yarr-Harr, joka väittää tulleensa perustetuksi jo 1741. Olisikohan kryptinen viittaus merten kaappaushistorian hiukan hiljaisempaan vuoteen 2014? Yarr-Harr oli nyt ensimmäisellä keikallaan Hämeenlinnassa, ja sai taatusti Albertin Kellarin teemaillassa tukun uusia ystäviä, ja tullee hoidetuksi taatusti näille nurkin takaisinkin, sikäli rennosti nousi kantahämäläisten kannat kattoon, harvoin näkee. Bändin solisti, varakapteeni Andersson muistikin vuolaasti kiitellä yleisöä paitsi tanssilattian täytöstä, myös monen kohdalla aika järkyttävän hienolla pieteetillä hoidetusta teemapukeutumisesta. Illan isoin lippu nousee niille kolmelle herralle baaritiskin maastossa; kolkkahatut, röyhelöpaidat, kultaiset korvarenkaat, silmälaput, luurankotakit ja pistoolit. Mahtavaa paneutumista.

Albertin Kellari on kertakaikkiaan mainio mesta, harvassa paikassa tulee samalla tavalla olo, näin pikkukaupunkimeiningeissä ainakaan, että ovet ovat auki ns. kenen tahansa kävellä kadulta sisään. Albertin liveillat ovat järjestään ilmaisia, soitto alkaa aikuisten aikoihin, ja sitä kautta päättyykin varsin asiallisiin kellonlyömiin. Paljon nähdään Albertissa kevyemmällä kalustolla liikkuvia, akustisiakin artisteja. Ennenkaikkea Kellarin tarjonta tuo erittäin ansiokkaan ja tärkeän vaihtoehtoisen lisän kaupungin livetarjontaan. Ja mikään tarjonta tai vaihtoehtohan ei pysy pystyssä, ellei jengi käy keikoilla. Käydään siis. Soittajille töitä.

 

Viisimiehiselle Yarr-Harrille Albertin tai Allun pikkuinen lava oli poikkeuksellisenkin pikkuinen, eikä kellaritila ehkä ole näilä volyymeillä soitettuna ihan parhaimmillaan, mutta hämmästyä piti, miten jopa laulu ja välispiikit kuitenkin tulivat kohtuudella läpi. Ensimmäinen Alestorm-piraattihumppa meni vielä soundiin mukautuessa, mutta  vuoden 2008 esikoisalbumin ”Captain Morgan’s Revenge” avausraita ”Over The Seas” polki jo saappaanraksia lattiaan todella asianmukaisella tavalla. Jollain tapaa rennoimpia nykäisyjä Yarr-Harrin setissä olivat myös kakkosalbumin ”Black Sails at Midnight” (2009) raita ”Leviathan”, sekä tietenkin varsinaisen, ja varsin kompaktin mittaiseksi itseasiassa jääneen setin viimeinen veto, eli ”Captain Morgan’s Revenge”. Myös Alestormin viimeisimmältä albumilta ”No Grave But The Sea” (2017) löytyvä ”Mexico” soi todella napakasti, ja osoittaa ettei Alestorm-kapteeni Christopher Bowesin sävellyssulkakynä nyt ainakaan kovin vakavasti tylsymässä ole. Boweshan soittaa, lauluhommien ohella, keytaria, ja niin pitää toki soittaa tribuuttibändinkin kipparin, eli Kapteeni Saarisen. Ja sanomattakin on selvää, että Yarr-Harr kunnioittaa tributoitavaansa myös alan kostyymeillä ja meikeillä, joskin hyvin vapaalla kädellä, Pirates of The Carribean-elokuvien hengessä enemmänkin kuin pukuhistorialle uskollisesti. Mainio kunnianosoitus Alestormille, tämä Yarr-Harr. Itse pääbändi onkin tulossa Nummirockiin 2018, mutta annas nähdä, pääseekö sinne tänä(kään) vuonna. Pitää kuitenkin hoitaa nämä raskaamman piraattifolkin kolme kovinta nyt vähintäinkin jossain kohtaa jossakin. Sillä aikaa Yarr-Harr tekee ansioitunutta tribuuttiaan, ja muistutti taas että keikkaharrastukseenkaan ei kannata aina ja kaikkialla suhtautua aivan järjettömän vakavasti. Joskus eksyily ja extempoilu tuottaa ihan hauskoja hetkiä. Aina oppii jotain uutta. KG

Famous Boogiemen feat. Sonny Boy Magnusson @ Albertin Kellari, Hämeenlinna 08.03.2013

Mies, joka toi Chicago bluesin Suomeen. Näin voidaan sanoa hyvällä syyllä alan mestarismiehestä Sonny Boy Magnussonista. Pitkän linjan bluesmies oli 60-luvulla tietääkseni ensimmäinen Suomessa joka soitti huuliharppua Chicago-tyyliin, ja mikrofonin läpi. Suomi oli  tuolloin rockin kehitysmaa, monet asiat tehtiin ensimmäistä kertaa. Käytännössä Magnussonin ja ystävänsä Albert Järvisen vuonna 1968 perustama HARP-yhtye oli myös ensimmäisiä bluesiin keskittyneitä bändejä Suomessa. Yhdysvaltain lisäksi vaikutteita virtasi Britanniasta, olivathan Eric Clapton ja John Mayall päässeet lentoon vain muutamia vuosia aiemmin. HARPin aikoihin Magnusson ja Järvinen saivat kunnian lämmitellä Muddy Watersia Kulttuuritalolla, sitten kutsui Hurriganes, ja loppuhan onkin tunnetumpaa rockhistoriaa. Sonny Boy jatkoi uskollisena bluesille, soitti Yhdysvalloista Suomeen muuttaneen umpilegendaarisen pianisti Eddie Boydin kanssa, liittyi jo 1966 perustettuun Hojas-yhtyeeseen (joka on edelleen olemassa, ainakin periaatteessa), sekä soitti ja lauloi lukemattomissa yhteyksissä, ja tekee sitä ansiokkaasti edelleen.

Hämeenlinnassa on käytännössä kolme paikkaa, missä noin säännöllisemmin voi kuulla elävää rockmusiikkia. On ihan oikea rokkiklubi eli Suisto, on alakaupungin menomesta eli Sirkus, joka hoitaa yöt, haloohelsingit ja cheekit, ja sitten on mainio ja lämminhenkinen olutkellari Albert, joka ansiokkaan ahkerasti tuo kaupunkiin juurimusiikkia. Eikä pelkästään kotimaista, aina välillä piskuiselle lavalle osuu joku kiintoisa amerikanartisti. Eikä siinä kaikki, tapahtumiin on aina ilmainen pääsy.

Magnussonia säesti tänään, niinkuin usein muulloinkin, Famous Boogiemen-trio, eli Esko Mikkola (basso ja laulu), Pate Peni (rummut) ja Kari Karpo (kitara). Ja pakko on erityisesti mainita Karpon kitarointi, olipahan tyylikästä touhua. Tähän comboon kannattaa tutustua myös levyltä, jos asiaan löytyy harrastuneisuutta, on nimittäin aika hyvät ja perinnetietoiset tunnelmat.

Entä itse keikka, joka todennäköisesti jatkui vielä pitkään lähtöni jälkeen (ehdin nähdä vain ensimmäisen tuntisen setin)? Olisi typerää alkaa väittämään tässä jotain soitetuista biiseistä, minä kun en mikään Chicago bluesin asiantuntija ole. Mutta tuntinen nautittavaa bluesia ja rock’n’rollia, väliäkö sillä millä nimillä biisejä kutsutaan, useimmissa kuitenkin baby jättää jonkun. Erityisesti hymyn nosti henkilökohtaisiin suupieliin Moon Mullicanin klassikko ”Seven Nights to Rock”, juuri se joka on viihtynyt jo vuosia myös Bruce Springsteenin keikkasetissä. Komeasti soi biisi myös Famous Boogiemenin ja Sonny Boyn tulkitsemana. Pelkästään tämän biisin takia kannatti olla paikalla, ja olihan ideana toki myös korkata ja tsekata Albertin Kellari keikkamestana. Nyt se on mainioksi todettu. Kovin montaa paikkaa nähdä bändi esteettömästi ei ole, mutta sopu antaa ns. sijaa. Eikä baaritiski ole Hämeen nopein, mutta ei pidä ollakaan kiire, kun tänne tulee.

Kesti näin kauan nähdä suomibluesin mestari Sonny Boy Magnusson livenä, mutta hyvää teki. Laatubluesin ääressä mieli lepää aina. Ja vaikka Sonny ei enää mikään ihan boy olekaan, komeasti viiltää harppu edelleen. Valitan lyhyeksi jäänyttä otantaani illan kataloogiin, mutta Ismo Alangon keikka Sirkuksessa kutsui, oli tullut hankittua oikein ennakkolippu. Siinä torin poikki kävellessäni, Kirkkopuiston pylväikön ohi (eli juuri sen paikan missä Suomen ensimmäinen ”musiikkivideo” kuvattiin Eddy & The Lightningsille kesällä 1964), mietin Magnussonin kaltaisia puurtajia. Albert on poissa, mutta ehti tulla legendaksi ennen sitä. Sonny Boy on yhä täällä, bluesin ilosanomaa levittämässä. Bluespiirit tuntevat miehen ja me armoitetut rockharrastajat, mutta näillä meriiteillä soisi useammankin. Ja hei, Albertin Kellarin nimi ei tule Järvisestä, vaan Edelfeltistä. Joka oli hänkin aika kova jäbä. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: