Negura Bunget (ro), Moribund Oblivion (tr) @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 23.04.2015
Loppuvuodesta 1994 pantiin alulle Romanian Timisoarassa jotain, jota ei ainakaan minun mielestäni voida sivuttaa raskaamman tamppaamisen aikajanalla, kun puhutaan merkittävistä artisteista ja lajityyppinsä kehittäjistä. Eikä siinä kaikki, omissa aikakirjoissani tuolloin alulle pantu bändi on yksi ehdottomasti tärkeimmistä tällä hetkellä elossa olevista, levyttävistä ja kiertävistä. Orkesterin nimi on Negura Bunget (Musta Usva). Joskin bändi aloitti taipaleensa nimellä Wiccan Rede, jolla myös ensimmäinen demo ”From Transilvanian Forest” julkaistiin 1995. Jäljellä noista päivistä on rumpali ja biisintekijä, ja koko homman henkilöitymä Gabriel Mafa alias Negru. Ovi on Negura Bungetissa käynyt tiuhaan, tähän mennessä levyillä tai lavoilla on kuultu 26 muusikkoa. Mutta NB onkin Negrun luomisen kanava, sota ei tässä tapauksessa kaipaa kuin yhtä miestä, muut voidaan ottaa vaihdosta.
Negura Bunget julkaisee uuden albumin, Gabrielin kirkkaan vision, keskimäärin neljän vuoden välein. Naksahtaneita välilevyjä ei sallita, aina kun platta tulee ulos, voi olla varma että se haastaa edeltäjänsä, ja kehittää bändiä. Markan humppaveikkoja Mustanmeren laivoilta ei käytetä, muusikot ovat aina huippuluokkaa. Täyteraitoja ei levytetä. Eli, harkitaan ja pannaan sitten parhain voimin nauhalle. Liikenevät välit kierretään ahkerasti, nyt meneillään olevalla rundilla on peräti 78 (!) vetoa, plus kesän festarit päälle, ja sitten syksyllä 40 vetoa Pohjois-Amerikassa. Vision, omistautumisen, yrittämisen tai uskon puutteesta ei voi Gabriel Mafaa syyttää. Ja mm. siksi itse näin nyt Negura Bungetin toistamiseen, ja kertoja kertyköön monta lisää. Bändi jalkautuu uskollisesti Suomeen kuitenkin nykyään joka rundillaan.
Hämeenlinnan Suisto-klubi, kaupungin ainoa oikea rokkiluola, teki (jälleen kerran) ansiokkaan kulttuuriteon ottaessaan NB:n keikalle sibeliuspääkaupunkiin. Suiston avarakatseinen ohjelmapolitiikka alkaa olla legendaarista luokkaa, pyörittäjillä on ihan oikea missio tuoda kulttuuria kaupunkiin. Toinen nosto olkoon Suiston soundi, jota kannattaa tulla ihmettelemään kauempaakin, yksikään näkemäni veto ei ole vielä kuulostanut huonolta. Vielä kun paikka saisi yleiseurooppalaisemman tolkun viikonlopun soittoaikoihin ja antautuisi aikaisempiin slotteihin, niinkuin kaikki muut ovat jo kohta tehneet, en keksisi juuri mitään niuhottamista.
Illan ohjelmaan oli ilmoitettu kolme bändiä. Ensin meille jyskytti aivan laadukkaan kolmevarttisen turkkilainen Moribund Oblivion. Tasokkaasti louhi vuonna 1999 Istanbulissa perustettu rykmentti äärimelodista black’n’rolliaan, solisti Bahadir Uludaglarin römeä viemäri toi kuolon elementtejä muuten mustanpuhuvaan soitantaan ja muutenkin karpaaseilla oli homma ihan hallussa, ensimmäisellä ikinä Suomen rundillaan. Ei täällä muutenkaan näe joka viikko turkkilaista rokkiryhmää, joten positiivinen poikkeus oli kaikin puolin Moribund Oblivion, jolla on vyön alla viisi pitkäsoittoa ja kasvava fanikanta sekä kotona, että Euroopassa.
Onneksi Negura Bunget oli tänään sijoitettu kakkosaktiksi, poistuin bändin vedon jälkeen, enkä koskaan saanut tietää soittiko illan kolmas orkesteri, romanialainen Grimegod ylipäätään.
Negura Bunget ei tänään ehkä soittanut kovinta keikkaansa koskaan, mutta kiertueväsyneenäkin tämä Transilvanian mustanusvainen folkmetallin lähettiläs on aina näkemisen arvoinen. Tänään materiaalia kuultiin keskitetysti vain kolmelta viimeisimmältä (varsinaiselta, uutta materiaalia sisältävältä) studioalbumilta. Bändin ehkä tärkeimmältä laatalta tähän asti, vuoden 2006 ”OM”:lta kuultiin kaksi biisiä. ”OM” on itsellenikin se tärkein kiekko, jopa niin, että se pitää tietenkin omistaa numeroidun pienpainoksen C-kasettina, jota soitetaan vain juhlapäivinä. Tuota klassikkoalbumia edustavat tällä rundilla eeppinen ”Cunoasterea Tacuta”, joka tuo mieleen jollain tapaa Amorphiksen, sillä erolla että Negura on edelleen hyvä bändi, eikä levytä löysää euron progea. Illan toinen OM-raita päätti encorena koko homman, ”Hora Soarelui”. Aika vaatimattomasti hämäläisyleisö silkkaa pikkuisuuttaan encorea pyysi, ja aikalailla tavan vuoksi NB sen palasi myös soittamaan.
Tuoreelta ”Tau”-levyltä kuultiin peräti viisi vetoa, niistä upeimmin kulki tänään varsinaisesti setin päättänyt ”La hotaru cu cinci Culmi”. Neguran raskaasta kansanilmaisusta ei ole yhtään pois, päinvastoin, se että bändi operoi ehkä maailman kauneimmalla kielellä. Se yksinkertaisesti soveltuu tällaiseen möyryytykseen kuin lapsi suden suuhun, osa viehätystä on kaunis ja sointuva kieli, josta ei kuitenkaan sanaakaan ymmärrä. Vampyyrien kieli kuitenkin. Nosferatun kieli.
Illan alavireisyys selittyykin jo edellämainitulla yleisön vähyydellä, ja osan paikalla olleesta possesta täydellisellä välinpitämättömyydellä, mutta osin myös bändiä rundin alkupäässä vaivannella sairastelulla. Ja olihan siellä Puolan osuudella klassinen hajonnut pakettiautokin ja peruuntuneita keikkoja.
Vuoden 2010 ”Virstele Pamintului”-albumilta kuultiin peräti kolme biisiä edelleen, niistä ”Tara De Dincolo de Negura” sai toimia keikan väkevänä avaajana. Ja siis kun nykyinen laulava kitaristi Adi Neagoe karjaisee mikkiin ”we are Negura Bunget from Transilvania”, niin onhan huushollissa heti eri meininki kuin että vaikkapa ollaan Rajuilma tuolta Jyväskylästä. Romanian myyttisistä myyttisin maakunta kuuluu bändin ilmaisussa, ja perinnesoittimilla on iso osa livesoinnissakin. Väliin Negru nousee patteristonsa takaa soittamaa seinällä roikkuvia puulevyjä eli toacaa. Väliin pitkillä dreadlockseilla varustettu Petrica Ionutescu tarttuu tulniciin, kolme metriä pitkään alppitorveen, ja töräyttää esimerkiksi ”Pamintin” alkuun niin jäätävät töräytykset, että itse Kreivikin kääntyy mullissaan. Vaikkakin biisistä soitettiin kompakti keikkaversio, on tämä juuri se raita mistä käsin bändiin kannattaa tutustua, jos yhtään kiinnostaa.
Vaikka ei tämän bändin kohdalla nyt hittibiiseistä voi puhua, niin kyllähän se illan paketoiva ”Hora Soarelui” oli vaan jälleen kylmäävää kamaa kuulla livenä. Syksyn 2011 rundilla näkemäni Tallinnan-keikka oli parempi, bändi soitti silloin pidempään, keskittyneemmin ja isommalla kokoonpanolla, ja lämppärinä oli vieläpä Negrun folkryhmä Din Brad. Mutta, kuten totesin, iltana kuin iltana tämä bändi on parempi kuin puoli miljoonaa muuta. Eikä ole bändin vika, jos Hämeenlinnan nuorisolla ja varttuneemmallakin folkmetalväellä on niin kovasti parempaa tekemistä aivan tavanomaisena torstai-iltana. Juttu menee näin, jonain päivänä jos Suistoa ei enää ole, niin alkaa se suomalaiskansallinen itku, ettei täällä ole edes kunnon rokkiklubia, ei täällä käy mitään bändejä. Niinpä niin, torstainakin kävi yksi raskasmaailman kovimmista. KG