Chuck Berry (us), Agents & Vesa Haaja @ Finlandia-talo, Helsinki 23.10.2013
Odotettu, loppuunmyyty konsertti-ilta Finlandia-talossa lokakuun tihkuiltana kääntyi täydeksi katastrofiksi ja myötähäpeäksi, kiusaannuttavaksi kidutukseksi, josta meillä kaikilla olisi oikeus saada rahamme takaisin. Miksi näin kävi? Mitä tapahtui? Mistä edes aloittaa?
Aika harvoin Finlandia-talon alaovilla lukee ”loppuunmyyty”. Aulatilat tummanaan vanhaa rokkikukkoa ja friidua, tötterötukkaa, muusikkoa, alan harrastajaa. Jännittynyt täpinä, rock’n’rollin kruunamaton kunkku ja sen keksijöistä yksi, Chuck Berry kenties viimeistä kertaa Suomessa. Olin ollut paikalla samaisissa merkeissä vuonna 2007, silloin Chuck bändeineen veti ihan kelpo vedon, muistaen kuitenkin että tuolloin Berry oli jo 81-vuotias. Lyhyt setti, bändin voimakkaalla taustatuella ja yleisön kovalla myötäelämisellä vanha rokkikippari pääsi keikasta läpi jalkojaan pahemmin kastelematta. Entä tänään, kun maestro oli juuri muutama päivä aiemmin ehtinyt täyttää jo häkellyttävät, ja keikkakuntotermein ennakolta erittäin pelottavat 87 vuotta. Tänään karahti rantaan niin että rytisi, osui ja upposi. Yleisön voimakas myötäelo, lyhyeksi tarkoitettu setti, asiallinen lämppäri ja bändin tarmokas yritys, eivät tänään riittäneet mihinkään. Ilta oli katastrofi, vaikka tähänkin asiaan taatusti joku muukin näkökulma löytyy. Ja toivottavasti media tarttuu tähän tänään tai lähiaikoina, olisin todella halukas kuulemaan keskustelua keikkajärjestämisen moraliteeteista.
Illan aloitti suomilegenda Agents, solistinaan rockabillykuvioissa jo vuodesta 1984 suorastaan veteraaniksi itsensä kiertänyt ja touhunnut Vesa Haaja. Olin nähnyt Agentsien silloisen, ja sanoisimpa klassisen kokoonpanon, varsin monesti, kun bändin keulilla oli ”Pääperkele itse” (lainaus Esa Pulliaisen aikakauden spiikeistä) eli edesmennyt Topi Sorsakoski. Kiersimme kaverin kanssa kaikki lähiseudun keikat, aina eturivin maastoon etsiytyen. Keikoista yksi, huikean hikinen sunnuntai-illan veto Pekolan lavalla Hattulassa, on jäänyt mieleen yhtenä kaikkein kovimmista keikoista ikinä omassa kokemusmaailmassani. Ja ymmärtänette, että äskeinen on superlatiivimieheltä paljon sanottu. Toisin sanoen, Agents on aina ollut tärkeä bändi.
Tänään Finlandia-talolla tuntui, että vanha kunnon Agents menee täällä täysin hukkaan. Agents kuuluu tanssilavoille tai klubeille, missä tuore Kosamiitti tai Koskis saa tuoksua ja kretonki heilua. Eikä asiaa auttanut Haajan laulun liian kovaa ajaminen, eikä se, että edellisestä Agents-keikastani oli aivan liian pitkä aika. Mutta, asiallinen veto silti, bändillä tuntui olevan kivaa, Pulliaisen veljekset ovat edelleen hulppeassa vedossa ja ennenkaikkea Esan kitaroinnin tyylikkyyttä ja taituruutta ei ole kukaan vieläkään tosissaan lähtenyt haastamaan. Tätä lajia voisi yytsiä tuntikaupalla putkeen. Silti, saksofonilla ryyditetty Agents ei ole makuuni, ja valitettavasti on sanottava, että karisma bändin keulilta on poissa. Vaikka Haaja kuulostaakin paikoin peräti Sorsakoskelta, ja ääni on parhaimmillaan upea, on kaveri solistina kuitenkin huomattavasti kuolevaisempi (jos sallitte ilmaisun). Mutta nyky-Agentseille on annettava uusi tilaisuus tanssipaikkaympäristössä, ilman muuta. Ja siis miksei, kyllähän ”Moody River” ja ”Vain yksin me kaksi”komeasti kulkivat. Agentsien puolustukseksi on sanottava, sillä kyllähän bändi kelpo vedon nykäisi, että katselin vanhan suosikkiorkkani setin jo vahva pelko perseessä siitä, mitä pakollisen konjamiinitauon jälkeen tuleman pitäisi.
Ennakkopelkääminen on turhinta, mitä tiedän, mutta tänään lunastui ja kunnolla. Sovittuun aikaan Chuck Berryn bändi saapuu lavalle, kitarassa poikansa Charles Berry Jr., ja muut jampparit sitä osastoa, joka ei rokin historiaan jää. Eikä kaikkien tarvitsekaan. Sitten nousee popkalaset seisomaan, minäkin muiden mukana, ja kunnioitamme siten lavalle köpöttelevää legendaa. Rakkaat ystävät, itse Chuck Berry! Ensimmäisenä ”biisinä” on yritys ”Roll over Beethoveniksi”. Tai sellaisen aihioksi tunnistan tämän vasta puolessavälissä rävellystä, jossa Chuck murjoo kitarastaan muutamia hajanaisia ja epämääräisiä sointuja, ja bändi komppaa minkä pystyy, seuraa silmä kovana maestron ennustamattomia liikkeitä. Ja tässä vaiheessa kaikki on vielä hyvin. Ehkä Chuck on vain väsynyt, hämmentynyt tai Finlandia-talon ankarat myötävalot tillaavat vanhoihin silmiin.
Mutta ei. Jo ”Beethovenin” aikana käy ilmi, että Chuck ei pysy tänään bändin perässä, ei edes rinnalla. Ei muista biisien sointukulkuja, biisien jotka ovat millä tahansa mittarilla rock-kanonian kaikkein yksinkertaisimpia, ja joista osaa mestari on veivannut 58 vuotta. Asiain julmuus alkaa paljastua, kun Chuck haluaa tervehtiä yleisöään ensimmäisillä välispiikeillä. Puheesta ei saa selvää, ei ainakaan keskirivin keskellä. Ulosanti on jamaikaa, sana sieltä täältä on tulkittavissa. Chuck saa sanottua kuitenkin, että on tänään huonossa kunnossa, jonka toivottavasti ymmärrätte. Yhdestäkään yrityksestä biisiksi ei tulee mitään, jossain kohtaa (ja taatusti vanhan miehen vimmalla kaikkensa) yritettyään vanha-Berry antaa lopetusmerkin ja taas bändi kursii kasaan yhden aihion.
Vihdoin kiertuemanageri astuu lavalle, aksentista päätellen italianmiehiä, ja tulkitsee Berryn puhetta. Ilmenee, että 87 täyttänyt Chuck Berry ei ole viimeisimpään 4 tai 5 yöhön saanut nukuttua juurikaan, on kuumeessa ja sairas. Ok, hyvä tietää. Pisteet kiertuemanagerille. Mutta kaikki tapahtuu liian myöhään. Pisteet kiertuemanagerilta pois. Kukaan ei vihellä peliä poikki. Ei millään muullakaan työpaikalla pakoteta 87-vuotiasta hommiin, jos vanhus on jetlagissa ja kuumeessa, eikä ole saanut nukuttua. Moraaliltaan terve, vaikka kuinka ahnekin, kiertuemanageri puhaltaa pelin poikki ajoissa, kuumeinen vanhus voi periaatteessa vaikka kuolla lavalle. Bändissä soittavan vanhuksen pojan ajatusmaailmaan edes kajoamatta. Päätös mennä väkisin lavalle on (toivottavasti) ollut Chuckin itsensä, mutta voihan sen menemisen joukkovoimalla estääkin.
Syykin selviää, joskin teoria on omani, miksi Chuck on-ja off-periaatteella taistelee lavalla 60 minuuttia, vaikka mikään ei edellytä. Keikkapalkkiota ei tarvitse palauttaa, jos homma saadaan jatkumaan, eli bändi pysymään lauteella, tasan tunnin. Chuck murjoo hajasointuja, pilaa saamansa kitaran vireen samantien, yrittää virittää itse uudestaan, ei onnistu, pilaa seuraavan vireen. Ja jos Berryn biisejä ei tunnista tämän kaaoksen keskeltä, niin anteeksi nyt vaan, kyseessä on farssi, joka jonkun olisi pitänyt saada poikki. Ei minua edes ahdistanut yleisön puolesta, tuskin tähän kukaan viimeisiä peruspäivärahojaan sijoitti, mutta vanhan miehen puolesta tuntui hirvittävältä. Jos ei itse ymmärrä, pitää lähipiirin ymmärtää.
Seurasin sivusilmällä kulissitoimintaa. Berryn henkilökohtaisena assistenttina toimiva lady sanoo jotain managerin korvaan. Manageri kaivaa lukulasit ja paperin povitaskustaan, tsekkaa paprun ja nyökkää. Tämäkö oli se sopimus, missä soiton pitää soida 60 minuuttia? Vai oliko se biisilista, kun manageri itsekään ei enää tunnistanut, missä mennään. Mene tiedä, eikä lopulta edes kiinnosta, mutta taustajoukkojen ohut moraali kiinnostaa kyllä.
Itse keikasta tai yritetyistä biiseistä ei ole muuta lausuttavaa. Kun viimeistä vietiin, basisti kävi kuiskuttamassa jotain Chuckin korvaan. Arvioisin että, ”vedetään Johnny B. Goode ja mennään pois”. Sitä pelkästään yritettiin liian kauan, liian kauan me kaikki istuimme kuin herkkutatit jätöksessä ja katsoimme kun vanha Chuck Berry ei saa kitaraa vireeseen. Osa yleisöstä poistui jo varhain, osa jaksoi huudella ja toivoa ”Maybellinea”, kannustaa. Ja hyvä tietysti niin.
Miksi alan kovimmat legendat eivät ymmärrä lopettaa ajoissa? Miksi kukaan ei puutu tilanteeseen? Ja jos sairaus yllättää kesken kiertueen, perutaan keikka? Niinhän nuorempienkin bändit tekevät. Normaalia liiketoimintaa, voittoja ja tappioita. Mutta se, että tämän annettiin jatkua, ei voi kertoa pelkästää vanhuksen, joka ei ole tottunut määräiltävänä olemaan, jääräpäisyydestä. Konserttitalon seinien suojissa haisi ahneus ja hyväksikäyttö, puhutaan mitä puhutaan. Onneksi itselläni oli alla, tähän verrattuna ainakin ihan mainio, vuoden 2007 veto. Voin sanoa nähneeeni Chuck Berryn elossa. Viimeisessä spiikissään liikuttunut Berry vannoi tulevansa takaisin, silloin iskukunnossa. Älä enää tule Chuck, älä anna niiden päästää takaisin. Unohdetaan tämä ja muistellaan vanhoja hyviä aikoja. KG