Flogging Molly (us/ie), Damn Seagulls @ Pakkahuone, Tampere 19.11.2013
Tampereen Tullinaukiolla tihuttaa vettä, Pakkahuoneen sisäänotto jonoutuu. Salin puolella on jo tupa turvoksissa, lämppäribändi on juuri aloittanut. Jotenkin masentaa selittämättömästi heti alkuunsa. Katson mainittua lämmittelijää, helsinkiläistä Damn Seagullsia kaukaa muutaman biisin. Yritän päästä ”fiiliksellä messiin” (Kari Peitsamo), mutta tänään ei onnistu. Kesän ja syksyn mittaan tuli nähtyä useita lämppärittömiä iltoja, ja niihin alkoi jotenkin jo tottua. Tottua siihen, että ajoittaa itsensä siististi paikalle juuri kun itse artisti on aloittamaisillaan, eikä tarvitse suhtautua illan kakkosbändiin lainkaan.
Damn Seagulls saanee itseltäni paremman otannan joskus toiste, nyt en tohdi sanoa paljoakaan. Klubin puoli ja viilentävä Brooklyn Ale kutsuivat (tosin tänään sekin ale kaadettiin, marrasmasennusta alleviivaamaan, muovituoppiin). Muutamastakin biisistä ymmärsin, miksi tätä bändiä on Suomen rockmediassa hehkutettu kotitarpeen tuolle puolen. Omasta katsantokannastani lähinnä se tuttu ja usein mainitsemani, eli karisman (ja omaperäisyyden) puute, sai siirtämään Seagullseihin tutustumisen tuonnemaksi. Ehkä.
Illan odotettu ykkösesiintyjä oli tietenkin ahkera Suomen-kävijä Flogging Molly. Puhutaan yhdestä 2000-luvun uskollisimmista maammekävijöistä, joista löytyy mielenkiintoista tilastointia Nuorgamin linkistä, täältä: http://www.nrgm.fi/artikkelit/me-rakastamme-suomea-2000-luvulla-eniten-suomessa-esiintyneet-ulkomaiset-yhtyeet-kesan-2012-paivitetty-versio/ Ja huomatkaa, että tämäkin lista on jo viimevuotinen. (Itse olen listan bändeistä onnistunut 2000-luvulla näkemään vain 15, jos nyt siis ketään kiinnostaa.)
Los Angelesissa vuonna 1997 perustetun Flogging Mollyn leipälaji on irlantilaispoljentoinen folk punk, eli tuttavallisemmin irkkupunk. Ja siinä lajityypissä Molly onkin Poguesien seuraajista aivan parhaita ja pisimmälle päässeitä, varsinkin kun lukuun otetaan (tietenkin) myös maanmiehensä Dropkick Murphys. Varhain olin siis ennakkolippuni hankkinut ja iltaa kovasti odotellut. Vastasiko, kannattiko, täyttyikö? Kyllä. Ja ei.
Sovittuun aikaan klo 21, laulava kitaristi ja bändin eittämätön nokkamies Dave King johdattaa joukkionsa lavalle, jonne tulomusiikkina soi yksi kaikkein kovimmista kautta aikain, eli The Who’n ”Baba O’Riley”. Aika ankara valinta. Pitää tällä alkuhehkutuksella olla jo omakin katalogi kunnossa. Siitä ei jää Dave Kingillä kiinni. Kuinka moni bändi voi soittaa tasan puolitoista tuntia pelkästään hyviä biisejä? Joo, ymmärrän, pitää määritellä ”hyvä biisi”. Tarkoitan kuitenkin, että mukaan ei tarvitse mahduttaa typeriä rumpusooloja, sinkkujen C-poskia tai albumeiden bonusraitoja. Eikä tarvitse, edes itseään viihdyttääkseen, soittaa covereita.
Alusta lähtien ankara paahto päälle, suvantoja ei tällä keikalla juurikaan tunnettu. Muutama avausbiisi menee siihen totutellessa, että tänään ei tämän kummempia soundeja saada. Kaikki instrumentit toki saadaan esiin, mutta laulu ajetaan (liian) tutusti yli, ja sanoista on vaikeaa saada selvää. Paikalla oli nimittäin muitakin, kuin bändin 20 kertaa nähneitä, jotka potentiaalisti osaavat sanat ulkoa. Keikka käynnistyy kunnolla ”Selfish Man”in kohdalla, ja aivan viimeistään ”Drunken Lullabies”lla. Kiivasta poljentoa, alkaa janottaa, tekee mieli tuopposta Guinnesia. Mutta jotain muutakin puuttuu kuin Guinness. Puuttuu pikkuinen kellariklubi New York Cityssa, tai mikä tahansa tälle bändille soveliaampi mesta. Osa Mollyn intensiteetistä valuu vanhan tullikamarin seinille. Ja toistanpa vielä, tämänmuotoisen bändin pitäisi kuulostaa paremmalta.
Keikan alkupään itselleni tärkein veto on ”The Kilburn High Road”. Asuin taka-aikoina pari vuotta Lontoon Kilburn Parkissa, ja vaikka KHR ei ollutkaan aktuaalinen kotikatu, niin se oli nurkantakuinen oma high streetini. Kun King spiikkaa sisään ”Tobacco Island”, tarinaa pakkotyöhön 1600-luvun Barbadokselle roudatuista irlantilaisista naisista ja lapsista, tuntuu jotenkin kovasti siltä, että suurin osa jengistä ei tiedä miksi tämäkin biisi on tehty, tai mistä siinä lauletaan.
Illan komein veto on hyvin lähellä olla ”This Present State of Grace”. Banjon, tinapillin ja haitarin kolminaisuus on tässä musiikinlajissa tappava yhdistelmä, ja tänään onneksi kaikki saatiin tulemaan tiskistä läpi, välillä joskin hädintuskin. Erityisesti Kingin välispiikkejä joutui oikein pinnistelemään. Ja kun ei Dave Kingillekään sitä mainittua karismaa ole kauhalla jaettu, niin ei sitä voi kauhalla vaatia takaisinkaan. Katseet kääntyvät basisti Nathen Maxwelliin, joka tuo eturiviin eloa. Bridget Reganilla, Kingin vaimolla, olisi samat edellytykset. Mutta ainakin tänään Bridget toimitti lakonisesti viulua ja tinapilliä, taidolla ja herkkyydellä tosin.
Tänään oli itselläni kestämistä myös muiden kuulijoiden suhteen. Tiedättehän, joskus on vain iltoja, että haluaisi olla yksin keikalla, mikäli se suinkin olisi teknisesti mahdollista. Petyin tavallaan itseeni, että en satojenkaan keikkojen kokemuksella edelleenkään jaksa sietää vieraan ihmisen tanssia sylissäni, rokkipoliisien huutoa korvassani tai silkkaa isouttaan töniviä kanssamatkustajia.
Kun kaikki Flogging Molly-hitit oli kuultu, oli kysymys vain, millä tämän enää voi päättää? Kyllä, ”If I Ever Leave This World Alive”. Ei ollut tänään huono keikka bändiltä. Miksaajalta keskiverto, itseltäni huono. Ei saisi häiriintyä lavan ulkopuolisista ärsykkeistä liikaa. Ja lähemmäs lavaakin olisi pitänyt päästä, mutta kun on ainoat varpaat kuitenkin vielä ihan käyttökunnossa. Yhden lääkkeen olisin tosin näihin vaivoihin tiennyt. Jos tilanne olisi sallinut, olisin määrännyt itselleni moukun kuivaa Jamesonia ja pari tummaa tuoppia.
Ensi kertaan Flogging Molly. Tässäpä bändi joka kannattaa kokea useana otantana. Ja siihenhän Molly ahkerana Suomen-vieraana tarjoaa puitteet. Tässä vielä maistiainen niille, jotka eivät paikalle päässeet. Jotenkin näin se Tampereellakin meni. Flogging Molly Live in Los Angeles: http://www.youtube.com/watch?v=B9yACL7qUKw KG