Neil Young & Crazy Horse (us), J.Karjalainen @ Kaisaniemi, Helsinki 05.08.2013
Muistikuvat Neil Youngin ja Crazy Horsen keikasta 12 vuoden takaa Helsingin Hartwall Areenalta ovat, ehkä osin hatariakin, mutta muistikuvia puuroisesta, huonosoundisesta ja ylipitkästä show’sta. Elokuussa 2013 Kaisaniemen puistossa kaikki on toisin. Young ja uskolliset crazyhorset vetävät yhden vuoden kovimmista nykäisyistä, eikä pikkupelokkain ennakko-odotuksin liikkeellelähteneellä keikkakoluajalla ole vastaanpanemista. Show ei ennakkoon ole loppuunmyyty, mutta illan mittaan paikalle valuu pyöreästi 15 000 ihmistä, ja sääkin sallii.
Tapahtuma kulki Live Nationin järjestämän Helsinki Classic Festival-nimen alla. Paikaksi oli valittu Tuska Festivalin entinen sijaintipaikka, ja muutamien aiempienkin irtokonserttien näyttämö, eli Kaisaniemen puisto. Ja kyllähän todettava on, että paikka soveltuu paremmin pesäpallon peluuseen, mihin se alunperin onkin tarkoitettu. Haaste Helsingissä on juuri tässä, Olympiastadion on liian iso ja aika usein varattu, Hartwall Areena on mitä on varsinkin soundiltaan, ja kesällä haluttaisiin soitattaa ulkoilmassa. Siksi kaikki vaihtoehdot Kaisaniemestä Hietsun rannan kautta Kalasatamaan ovat väistämättä hiukan pakotettuja.
Iltapäivän oli avannut The Latebirds-yhtyeen ympärille koottu juhlakokoonpano, jonka itse jätin näkemättä, ajatellen että 4 tuntia hiekkakenttää tennarin alla riittää ihan mainiosti. Sensijaan keskimmäinen esiintyjä, eli J.Karjalainen olikin jo tarkistettava. Olin nähnyt Jukalta ja bändiltään huiman hikisen hiihtokeskusvedon keväällä Lapissa (ei, en ollut hiihtämässä), ja sen jälkeen porukka ja sen yhteensoitto on hioutunut, jos mahdollista, entistä kivenkovemmaksi. Voisi sanoa, että Karjalaisella on rinnallaan nyt kaikkien aikojen kokoonpano, mutta eihän se pidä paikkaansa, Jii on siitä(kin) ainoalaatuinen suomirockari, että miehellä on aina ollut rinnallaan se kaikkien aikojen kokoonpano.
Kuinka monella pitkän linjan kotimaisella rockartistilla on varaa täräyttää homma käyntiin kaikkein kovimmilla hiteillä? Aivan oikein. Karjalaisella on, iskusävelmiä riittää, katalogi on pitkä. Keikan avaukseksi ”Kolme cowboyta”, helketillisen hieno starttivalinta, biisi kun olisi ilmeinen poiminta sinne keikan keskisuvantoon. Ja sitten kuluvan vuoden kova radiohitti sekin heti kärkeen, eli ”Mennyt mies”. Ja siitä sitten minuutilleen ja tarkasti tunti hittejä vuosien varrelta, sekä tuoreen ”Et ole yksin”-albumin raitoja. Sanat ei riitä kertomaan, millaisessa tikissä tai lyönnissä Karjalaisen bändi juuri nyt on. Surfmestari Mikko Lankisen kitarointi vaikkapa stygeissä ”Sydänlupaus” tai ”Avaruuden ikkuna” on lähinnä häkellyttävää. Ja Tom Nymanin murea basso on tärkeä elementti nyky-Jiin soundissa. Kosketinsoittaja Pekka Gröhnin ja rumpali Janne Haaviston lisäksi kokoonpanoa oli tänään ryyditetty Olli Haaviston pedal steelilla, sekä torvisektiolla. Mainiosti bändi väisti lavantaaksepoukkoilun ja turhan encoren ansan, Karjalainen päätti tulla vetämään yhden vielä, kun aikaakin oli muutama minuutti jäljellä, ennekuin yleisö edes ehti tai tajusi pyytää. Ja niin kuultiin hittipitoisen setin päätteksi vielä mainio (Varokaa miehiä, joilla on) ” Mustat lasit”.
Minulta jos kysytään, niin Neil Young ei lämppäribändejä tarvitse. Mutta jos nyt tämänkaltainen festivaalitapahtuma halutaan järjestää, niin kukapa muu kuin Karjalainen sopisi tehtävään paremmin. Yleisö oli Jukan meiningissä mukana vallan mukavasti, ja lauteet tuli kerrankin asianmukaisesti lämmitellyiksi. Tiedoksi vielä iltapäivää juontaneelle Arttu Harkille (kuka on Arttu Harkki?), että Karjalainen olisi saattanut tehdä ”suomirockin kaikkien aikojen comebackin”, mikäli olisi ollut poissa, telakalla, tauolla, tekemättä mitään. Onko hiljaiselo sitä, että tekee kolme huikeaa albumia, joita ei näy Radio Novan soittolistoilla?
Moni käytti Neil Youngin keikasta sanaa ”jumalanpalvelus”. Se kuvaa hyvin usko(nno)llisimman fanikannan suhdetta Kanadan suureen mieheen, ja yhteen maailman neljästä parhaasta rocklaulujentekijästä. Kaisaniemen ihmismassassa vilisi 90-luvun alun iskukuntoisia kiertuepaitoja, jopa 80-luvun lopun. Kertoo asian tärkeydestä säilyttää vanhoja rundipaitoja kaapin perällä turvassa, vain jumalanpalveluksissa käytettäviksi.
Kuten alussa totesin, hiukan piti jännityksellä odottaa toista (vasta, kyllä valitettavasti) Young-keikkaani, se ensimmäinen kun ei tajuntaa räjäyttänyt. Lähinnä pelko koski jumittavaa keskenäänsoittamista ylikovaa ja huonoilla soundeilla. Mutta, tänään pelot olivat turhia. Bändi soitti kovaa, ja keikan kestäessä yhä kovempaa, mutta soundi pysyi kuulaana ja äänenpainemiesten hanskassa. Kun juuri ennen soiton alkua mustavalkoinen taustalakana nousi ylös, legendaarinen Oglala Sioux-soturi Tasunka Witko alias Crazy Horse ratsastamassa tuulispäänä, tiesi että kyllä tänään tunnelmaan päästään.
Kiertueen aikana tutuksi tulleella avausbiisillä ”Love and Only Love” lähdettiin käyntiin. Bändi hioi itsensä illan iskuun, biisi jyystettiin nimittäin peräti yli varttisena versiona. Tulipahan kunnolla soitetuksi. Sitten klassinen ”Powderfinger” kompaktina läpivetona, todistamaan että kaikissa biiseissä ei tarvitse soittaa 7 kitarasooloa. Keikka olikin mainio ja tasapainoinen sekoitus tehokkaasti soitettuja klassikoita ja tavaramerkiksi muodostunutta pitkää ja harrasta kitaramurjomista.
Hyväntuulinen Neil Young hymyili yleisölle, poimi käsielein eturivien faneja ja naureskeli, mutta oli toki legendaarisen vähäsanainen. Tänään ei kuultu edes kiitosta, vain kaksi kertaa bändin esittelyksi lausuttu nopea ”Crazy Horse”.
Viime lokakuussa ilmestyneeltä, Crazy Horsen kanssa tehdyltä ”Psychedelic Pill”-albumilta kuultiin tänään kolme raitaa, nimibiisin lisäksi komea, ja jälleen pitkä, ”Ramada Inn”, sekä ”Walk Like a Giant”. Hillittömän komean ja bändin stemmalauluosaamista esitelleen ”Hole in the Sky”n jälkeen koitti keikan suvantovaihe, jossa bändin pitäessä taukoa, Young tarttui akustiseen kitaraan ja huuliharppuun ja veti kolme upeaa vetoa. Ensin ”Comes a Time”-albumin ”Human Highway” modernin ihmiskunnan onnellisimmalta vuodelta 1978. Ja sitten katsaus siihen maailman parhaaseen laulunkirjoittamiseen, eli Youngin oma klassikko ”Heart of Gold”, sekä Bob Dylanin ”Blowin’ in the Wind”, jonka Young on tällä rundilla soittanut varsin monena iltana. Itselleni tämä akustinen suvanto oli tänään koko keikan kohokohta. Tässä vaiheessa viimeistään tajusi, kuinka keskeistä oli olla paikalla. Ja maksaa kauas kipurajan tuolle puolelle kivunnut lipunhinta (toimituskuluineen 85 euroa).
Rauhaisa meininki jatkui vielä bändin palattua tauolta. Neil Young istahti pianon ääreen ja vedettiin järjettömän kaunis ”Singer without a Song”. Fanikannan ikisuosikki ja ikisytyttäjä ”Cinammon Girl” ei itselle tunnu erityiseltä, vaikka klassikosta toki ymmärrän puhuvani. Se aloitti kuitenkin keikan loppusuoran, jonka keskeisin osa oli ”Fuckin’ Up”, varsin epäoletettu yleisönlaulatusbiisi, mutta Youngin maailmassa asiat ovat Youngin tavalla, ja mahtavaa niin. Tämäkin ”Ragged Gloryn” klassikkoraita todisti, että bändillä näyttää olevan erittäin hauskaa keskenään, kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen. Uskollisesti Youngin rinnalla (aika ajoin siis) ovat soittaneet nimittäin jo vuodesta 1968 lähtien basisti Billy Talbot ja rumpali Ralph Molina, sekä 1975 lähtien myös komppikitaristi Poncho Sampedro.
Varsinaisen setin päättivät Buffalo Springfieldin (jossa Young vaikutti 1966-68) ”Mr.Soul” ja asianmukaisen huutomyrskyn ja yhteislaulun nostattanut umpiklassikko ”Hey Hey, My My (Into the Black)”. Oli tullut aika nähdä ja kokea Youngin suhde encoreihin. Ja kyllä, omalla tutulla ehdottomuudellaan mies viipyi lavan takana pitkään, ja saapuikin vetämään vain yhden biisin. Tällä kertaa myös yleisö tiesi, miten toimia, eli että taiteilijaa kannattaa oikeasti haluta takaisin. Ainoana ylimääräisenä vedettiin ”Sedan Delivery”, garagesävyinen räkenroll, jota on varmasti mukava soittaa, mutta itse ehkä odotin jotain muuta. En kuitenkaan välttämättä ”Rockin in the Free Worldia”, ei sillä. Tässä vielä biisit järjestyksessään: http://www.setlist.fm/setlist/neil-young/2013/kaisaniemi-park-helsinki-finland-3bc6d824.html
Keikka kellotti kaksi tuntia ja 23 minuuttia, kelpo puhde siis seistä pesiskentällä. Mutta myös bändiltä koko rahalle vastinetta, ja sanalla sanoen huima veto. Tällä menolla nimittäin, vaikka Neil Youngista joskus aika väistämättä jättääkin, on täysin mahdollista että rock’n’roll ei kuole koskaan. Niinkuin kirjoitettu on. KG