Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Johan van der Linden”

Wrecking Crew (ned), Shadow Alliance (ned), Illusionless (ned), Strain (ned) @ Metal Battle Zuid, Baroeg, Rotterdam 24.01.2014

Rotterdam, Hollanti. Kolme päivää alavien maiden toiseksi vibranteimmassa kaupungissa, paikallisen ja massiivisen elokuvafestivaalinsa kutsumana ja kustantamana. Ja annas olla, heti kun mainittua ystävällisyyttä vastaavat velvoitteet oli hoidettu, piti Rotterdamin liveskenestä ottaa tukeva niskalenkki. Perjantai-ilta osoittautui tältä osin olevan hiukan kuivahko kaupungin kokoon nähden, mutta jotain sentään, joten raitiotievaunu alle ja vartin matka alakaupungista etelään.

Baroeg on pikkuinen, sympaattinen liiteri jälleen yhden niistä miljoonista kanaaleista varrella Lombardijenin kaupunginosassa. Lava on pienehkö, mutta sopu antaa bändissäkin sijaa. Narikka maksaa viiskytä senttiä, eli ei juuri mitään, silti palvelu on sama kuin vaikkapa Suomessakin, eli että takki säilyy. Pääsylippu alle kympin neljästä bändistä ja pikkuinen olut pari euroa. Sivistysmaassa kun ollaan. Täälläkään, kuten niin monessa anniskelupaikassa ympäri kaupungin, baaritiski ei hyväksy rahaa tai korttia (kassoja tai maksupäätteitä ei kertakaikkiaan ole), vaan juomat maksetaan muovisilla leikkikolikoilla eli tokeneilla, joita voi ostaa automaatista seteleillä. Näin baaritiski ei ikinä pääse jonoutumaan ja kaikki on muutenkin sivistynyttä ja sujuvaa. Sitäpaitsi, uskokaa tai älkää, mutta täällä paikkojen harrastama piskuinen olutformaatti 0,25 kannustaa juomaan vähemmän. Tuoppipantit ja tokenkulttuuri on jotain, mitä Suomeenkin voisi tuoda, mutta ennuste tälle on melko hidas, mitä nyt Suomea yhtään tunnen.

Asiaan. Illan epistola oli nimeltään Metal Battle Zuid, eli eteläisen Hollannin neljä bändiä oli kokoontunut näyttämään osaamistaan ja tuoreinta tavaraansa. Kuka tai mikä tuomaroi, en tiedä, eikä yleisöllekään jaettu mitään äänestyslippuja. En tunne systeemiä, mutta oikea kisa kyseessä kuitenkin on, ja maan muut osat järjestävät omansa. Palkintona lienee avausslotteja isoilla festareilla ja areenoilla. Luulisi myös isojen saksalaisten levylafkojen kykyjenetsijöiden koluavan näitä iltoja.

Avausaktiksi oli valikoitunut Wrecking Crew, Leiderdorpin pikkukaupungista. Erittäin lupaavasti bändi oli lainannut nimensä thrashmestari Overkilliltä, ja erittäin lupauksia herättävästi julkaissut jo useamman pitkäsoitonkin. Mutta mitä ihmettä, mitä tämänikäiset ukot tekevät metallibattleissa? Ja miksi, vaikka kuinka biisimateriaali periaatteen tasolla toimii, bändi onnistuu parodioimaan lähinnä itseään ja suurin huoli onkin, ettei perustajakitaristi Buks Kemp nukahda lavalle. Valtavalla koolla siunattu solisti Johan van der Linden yrittää kovasti, mutta bändin uneliaisuus ei auta asiaa, eikä silmäänstikkaava ryhmädynamiikan puute. Vaikuttaa harrastetoiminnalta, mitä ei uskoisi, kun merchandisenurkassa killuu kuitenkin viisi yksikköä levyjä. Ja komea ”Where Soldiers Die”-bändipaita, jollaiset keikkaseurani kanssa hetken harkitsemme hankkivamme (koto-Suomessa leuhoteltavaksi), mutta peräännymme huonon keikan masentamina, ja sen faktan, että ainoa myynnissä oleva koko on osastoa tapahtumateltta tai lainapeite.

Ilta voi siis vain parantua. Ja niin se sitten tekeekin. Mutta outoa ja viiltävää kautta. Kun seuraava bändi astuu lauteelle, olen hämmentynyt. Tekee mieli nauraa ensin, ja sitten hetikohta itkeä. Päätän antaa orkesterille mahdollisuuden, ja pidätellä kumpaakin mainittua. Miksi naurattaa? Solisti Chris Scheffers muistuttaa halpisversiota Bruce Dickinsonista, nuorella soolokitaristilla on lisää pituutta heti (ikäänkuin hollantilainen keskipituus, pari ja puoli metriä, ei riittäisi) ja valtavan kireät raitahousut. Komppikitaristi Lizanne Muller on nuori ja ihan söpö tyttö, mutta hänelläkin jotenkin kasariheavyyn kallellaan oleva habitus tirskauttaa. Basisti Dave Rapmund on kuin eri bändistä, jumitusjannuja selkeästi, eikä oikein tunnu viihtyvän. Rumpali voisi lähinnä ehkä soittaa paremmin. Mutta jotain hämmentävää tapahtuu. Nähdään puolen tunnin tiukka show, itsekirjoitetuilla laukkaheavyralleilla, nähdään ulkomuodon kauas tuolle puolen nousevaa ihmisyyttä, soittamisen riemua ja yhteisöllisyyttä, jota voisi kanaalikaupalla toivoa niin miljoonalle bändille tai työryhmälle tässä maailmassa. Tämä on Shadow Alliance, älköönkä kukaan tulko väittämään, etteikö yritys olisi kova. Noustaan ulkoisen habituksen ja heavykliseiden yläpuolelle, voitetaan yleisö sinne mukaan ja soitetaan taitojen äärirajoilla huima veto. Lisää tällaista. Bändin veto on monella tapaa kovin, mitä olen nähnyt kuukausiin, ei niinkään musiikillisesti toki, mutta siksi, että se saat omat asenteet uuteen asentoon. Shadow Alliance yllättää edestäpäin. Kaikkea hyvää näille ihmisille. Fantastisch!

Ilta voi kuitenkin edelleen parantua. Ja niin se tekeekin. Kinkereiden ainoa bändi, johon olin päässyt ennakolta paremmin tutustumaan, oli tullut paikalle Leidenin pikkukaupungista, eli ei kovin kaukaa. Orkesterin nimi on Illusionless, ja sillä on takanaan yksi viime vuonna julkaistu EP ”Rulers of the Sane”. Jolle jäbäleissönit ovat saaneet tuottajaksi ja miksaajaksi Uri Dijkin, joka tunnetaan parhaiten Textures-yhtyeen kitaristina. Textures taas on Hollannin ehkä ulkomailla tunnetuin metalliakti tällä hetkellä, ja taatusti se huomio on myös synnyttänyt paljon seuraajabändejä. Niihin voinee lukea myös Illusionlessin, mutta oikeutta se ei Leidenin pojille tee. Oma biisimateriaali kestää helposti rapian puolen tunnin vedon, soundit on kunnossa ja meininki lavalla ilon kautta toimitettua laadukasta nykykuoloa. Pikkuisin metalcore hyppysellisin toki, mutta niin maltilla maustettuna, ettei meikäläinenkään pahasti metalcoreherkistyneenä saa kutkaa tai ihottumaa. Solisti Melle Brouwer lähettää tavaraa oikeinkin asiallisesti kellarista tai peräti viemäristä, hyvin korisee poika. Taas saa sanoa, ettei ihmisen ulkomuodosta pidä ikinä mitään päätellä. Huomiota kiinnittää nuori basisti Jeroen Serdijn, jolla on oma instrumentti selkeästi parhaiten hallussa. Kuinka kauan Illusionless pärjää tällä kitaristilla, mene ja tiedä, mutta muuten matka kuolon valtateille on ihan hyvissä liittymissä. Ja jos minä olisin Nuclear Blastissä joku kykyjenetsijähesseli, niin haluaisinpa nähdä jannut omalla showcasekeikalla jossain aika pian. Bändin pettymykseksi en ole, tai ollut. Piti kuitenkin tukitoiminnan nimissä ostaa männävuotinen EP basisti Jeroenilta ja sana vaihtaa.

Oli myös tullut aika, jolloin ilta ei oikein parantua enää voi. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Illan päätti joulukuussa esikoisalbuminsa julkaissut Strain, tylsällä ja huonosti omaperäisellä nimellään itseään paiskomaan mennyt  bändi Gorinchemista. Esikuvien joukosta löytyvät niin Karnivool kuin Tool’kin, mutta ongelma on juuri tämä että ne esikuvat ovat saman asian jo tehneet, mutta paremmin. Useamman biisin otannan ehdimme keikkaseurani kanssa Strainiin saada. Mutta kun pojilla alkaa, yleisön lämmetessä, ilmetä tylsän musiikin lisäksi himpun verran velttoa ja tähtimäistä keekoilua, niin olihan se metallinen taistelutanner jätettävä, ja otettava flunssaiselta ja umpiahdistuneelta turkkilaiselta taksikuskilta kyyti keskustaan.

Jossa vielä sielläkin muisteltiin, että meille illan battlen voitti musiikillisesti Illusionless. Mutta kaikella muulla inhimillisen ihmiselämän asteikolla suoraan sydämiimme laukkaheavyt karautti Shadow Alliance. Jos ikinä tulee asiaa Rotterdamiin, niin suositella pitää myöskin Baroegin mukavaa pikkuista klubia, vaiva kannattaa, vaikka keskustasta on hiukan matkaa. Mesta tuntuu useamminkin tarjoavan tilaisuuksia nuorille ja nouseville bändeille, mutta nytkin tulevan talven ja kevään aikana paikan lauteilla nähdään mm. Obituary, Immolation ja M.O.D., sekä Jyväskylän pojat, Lost Society. Baroeg on laatupaikka. Sivistysmaassa kun on. Nyt vain jännittämään, miten Metal Battle takaisin alavilla mailla päättyy. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: