Amaranthe (swe), One Morning Left @ Klubi, Tampere 13.03.2013
Takaisin 70-luvulla ja 80-luvun alussa muuannet hesselit Andersson ja Ulvaeus asettivat ABBA-yhtyeensä katalogilla sellaiset standardit ruotsalaiselle melodiakäsitykselle ja biisinkirjoittamiselle, että jäljet ovat ilmeisimmin pysyviä. Hetkeä myöhemmin tuli 80-luvun hard rockin aalto ja Europe, eivätkä herrat Tempest ja Norumkaan kehdanneet ihan kauhean huonoja ralleja vääntää. Ja esimerkkejä riittää kyllä. Kuten tälläkin palstalla olen aiemmin todennut, (lähestulkoon) minkä tahansa ruotsalaisen bändin voi huoletta mennä katsomaan, eikä tarvitse pettyä, hävetä, suuttua ja mitä näitä nyt on. Ja biisimateriaali on yleensä aina kovinta A-luokkaa. Niinkuin nytkin, kun Tampereen Klubille saapui kovissa nousuissa oleva Göteborgin melometalliylpeys Amaranthe.
Illan avasi kuitenkin kotimainen One Morning Left. Olin jättänyt jotenkin tutustumatta bändiin sen kummemmin levyiltä, ja erittäin tiukan 35-minuuttisen puristanut ryhmä pääsikin yllättämään takaapäin. Tai no, edestäpäinhän ne bändit yleensä yllättää. One Morning Left on oikeasti uuttaetsivää nykymetallia. Biisinkirjoitushommelit on varsin kunnossa, ja kyllä tuo rumpalin taustalaululla, konevälikkeillä ja dancebiitillä ryyditetty core näin ainakin lyhyinä kerta-annoksina toimii erinomaisesti. Käykää itse tsekkaamassa, kun kohdalle osuu. Kova ryhmä, jonka tuorein albumi ”Our Sceneration” on juuri päivänvalon nähnyt. Illan sympatiapisteet solisti Lahdelle, joka oli farkkushortseja laatiessaan mennyt niin rajoille, että ei tullut shortseja, mutta tuli hame.
Vuonna 2008 jo mainitussa Ruotsin metallieldoradossa eli Göteborgissa kasattu Amaranthe kannatti nähdä jo siksikin nyt, että povaan tälle bändille stadiontulevaisuutta. Ja mieluummin minä nämäkin koen klubissa, kuin jollain jäätävällä futiskentällä. Viimeksi kuluneina viikkoina, tai no ehkä päivinä, puolet rock-Suomesta on kuunnellut korvat nilellä uutta Bowieta. Itse olen luukuttanut keikalle valmistautuessani niitä muutamia Amaranthen iskusävelmiä, kerta toisensa jälkeen. Saa nimittäin lähteä biisinkirjoitusviivalle. Yhtyeen tyylistä yhdistää tanssibiittiä melodiseen metalliin ja toimittaa vokaalit kolmella hyvin erityyppisellä solistilla, voi olla toki montaa mieltä. Itse olen niistä mielistä yhtä. Toimii.
Keikka käynnistyi lähinnä karmaisevilla soundeilla. Silmät kiinni, ja saattoi kuvitella olevansa Mukkulan Juhannuksessa. Onneksi jossain siinä ”1 000 000 Lightyearsin” kohdalla yhtye alkoi edes alustavasti kuulostaa hevibändiltä. Vaarana nimittäin tällä matskulla on, että jos mureat kuolokitarat ja rouhea basso ei tule läpi, niin tavara on sikäli melodista ja solistien varassa, että yhtäkkiä mieli voi karata jonnekin Waldo’s Peoplen kammottaville nurkille hiippailemaan. Loppua kohti soundi kuitenkin merkittävästi parani, ja ihan viimeistään siinä kohdassa, kun ihana Elize Ryd aloitti omista paikallaolosyistäni isoimman eli hillittömän kauniin ”Amaranthine”, bändin esikoisalbumin (2011) hittiraidan. Myönnettävä on, että Elize on myös erittäin upeaa katseltavaa. Vaan ennenkaikkea kyse on nyt Äänestä. Elize Ryd ja mainittu ”Amaranthine”-biisi, etenkin akustisena levyversiona, jo pelkästään todistavat, kuinka syvälle synkkään metsään Nightwish eksyi ottaessaan Anette Olzonin solistikseen. Meni ja eksyi, ja vaihtoi jälleen kerran, eikä edes tiedä kehen. Surkuhupaisuus. Ruotsissa nimittäin valinnanvaraa olisi riittänyt. Sanoinko jo, että Elize Ryd on eräs hienoimmista naissolisteista koko metallin historiassa?
Bändin kaksi muuta laulajaa eli puhtaat miesvokaalit toimittava Jake E, ja örinät, murinat ja huutamisen hoitava Andreas Sölveström ovat erittäin oikeassa bändissä hekin. Kolmen solistin vetovuoroisuus on tämän bändin valtti, huikeiden melodioiden ohella, ja niillä voi päästä pitkällekin. Eikä ainakaan jää yrittämisestä kiinni, nytkin työn sankarit soittavat Suomessa peräti yhdeksän vetoa. Ja muualla Euroopassa melkein joka ilta huhtikuun lopulle asti, muutama veto Japanissa (joka maailman ehkä melodiantajuisimpana kansakuntana arvostaa, kuinka ollakaan), ja kesän festarivedot päälle.
Amaranthen kakkospitkäsoitto ”The Nexus” on ulkona näillä näppäimillä, suomalaisen Spinefarmin kautta. Siltä omakohtaisesti kovimmat raidat tokikin kuultiin, eli nimibiisi, ”Afterlife” ja ”Burn with Me”. Ja ilo oli huomata, että kunnon power metallilla on imua, Klubi vaikutti varsin täydeltä, joskin ovelta lippuja sai.
ABBA ei koskaan palaa lavalle, näin ainakin toivon. Olkoon maailmassa jotain pysyvää sentään. Mutta perintö elää ja voi hyvin, tienviitat on edelleen pystyssä. Hyvää Euroopankiertuetta Amaranthe. Ehkä nähdään sittenkin joskus jollain jäätävällä futiskentällä. KG