Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Spinefarm Records”

Amaranthe (swe), One Morning Left @ Klubi, Tampere 13.03.2013

Takaisin 70-luvulla ja 80-luvun alussa muuannet hesselit Andersson ja Ulvaeus asettivat ABBA-yhtyeensä katalogilla sellaiset standardit ruotsalaiselle melodiakäsitykselle ja biisinkirjoittamiselle, että jäljet ovat ilmeisimmin pysyviä. Hetkeä myöhemmin tuli 80-luvun hard rockin aalto ja Europe, eivätkä herrat Tempest ja Norumkaan kehdanneet ihan kauhean huonoja ralleja vääntää. Ja esimerkkejä riittää kyllä. Kuten tälläkin palstalla olen aiemmin todennut, (lähestulkoon) minkä tahansa ruotsalaisen bändin voi huoletta mennä katsomaan, eikä tarvitse pettyä, hävetä, suuttua ja mitä näitä nyt on. Ja biisimateriaali on yleensä aina kovinta A-luokkaa. Niinkuin nytkin, kun Tampereen Klubille saapui kovissa nousuissa oleva Göteborgin melometalliylpeys Amaranthe.

Illan avasi kuitenkin kotimainen One Morning Left. Olin jättänyt jotenkin tutustumatta bändiin sen kummemmin levyiltä, ja erittäin tiukan 35-minuuttisen puristanut ryhmä pääsikin yllättämään takaapäin. Tai no, edestäpäinhän ne bändit yleensä yllättää. One Morning Left on oikeasti uuttaetsivää nykymetallia. Biisinkirjoitushommelit on varsin kunnossa, ja kyllä tuo rumpalin taustalaululla, konevälikkeillä ja dancebiitillä ryyditetty core näin ainakin lyhyinä kerta-annoksina toimii erinomaisesti. Käykää itse tsekkaamassa, kun kohdalle osuu. Kova ryhmä, jonka tuorein albumi ”Our Sceneration” on juuri päivänvalon nähnyt. Illan sympatiapisteet solisti Lahdelle, joka oli farkkushortseja laatiessaan mennyt niin rajoille, että ei tullut shortseja, mutta tuli hame.

Vuonna 2008 jo mainitussa Ruotsin metallieldoradossa eli Göteborgissa kasattu Amaranthe kannatti nähdä jo siksikin nyt, että povaan tälle bändille stadiontulevaisuutta. Ja mieluummin minä nämäkin koen klubissa, kuin jollain jäätävällä futiskentällä. Viimeksi kuluneina viikkoina, tai no ehkä päivinä, puolet rock-Suomesta on kuunnellut korvat nilellä uutta Bowieta. Itse olen luukuttanut keikalle valmistautuessani niitä muutamia Amaranthen iskusävelmiä, kerta toisensa jälkeen. Saa nimittäin lähteä biisinkirjoitusviivalle. Yhtyeen tyylistä yhdistää tanssibiittiä melodiseen metalliin ja toimittaa vokaalit kolmella hyvin erityyppisellä solistilla, voi olla toki montaa mieltä. Itse olen niistä mielistä yhtä. Toimii.

Keikka käynnistyi lähinnä karmaisevilla soundeilla. Silmät kiinni, ja saattoi kuvitella olevansa Mukkulan Juhannuksessa. Onneksi jossain siinä ”1 000 000 Lightyearsin” kohdalla yhtye alkoi edes alustavasti kuulostaa hevibändiltä. Vaarana nimittäin tällä matskulla on, että jos mureat kuolokitarat ja rouhea basso ei tule läpi, niin tavara on sikäli melodista ja solistien varassa, että yhtäkkiä mieli voi karata jonnekin Waldo’s Peoplen kammottaville nurkille hiippailemaan. Loppua kohti soundi kuitenkin merkittävästi parani, ja ihan viimeistään siinä kohdassa, kun ihana Elize Ryd aloitti omista paikallaolosyistäni isoimman eli hillittömän kauniin ”Amaranthine”, bändin esikoisalbumin (2011) hittiraidan. Myönnettävä on, että Elize on myös erittäin upeaa katseltavaa. Vaan ennenkaikkea kyse on nyt Äänestä. Elize Ryd  ja mainittu ”Amaranthine”-biisi, etenkin akustisena levyversiona, jo pelkästään todistavat, kuinka syvälle synkkään metsään Nightwish eksyi ottaessaan Anette Olzonin solistikseen. Meni ja eksyi, ja vaihtoi jälleen kerran, eikä edes tiedä kehen. Surkuhupaisuus. Ruotsissa nimittäin valinnanvaraa olisi riittänyt. Sanoinko jo, että Elize Ryd on eräs hienoimmista naissolisteista koko metallin historiassa?

Bändin kaksi muuta laulajaa eli puhtaat miesvokaalit toimittava Jake E, ja örinät, murinat ja huutamisen hoitava Andreas Sölveström ovat erittäin oikeassa bändissä hekin. Kolmen solistin vetovuoroisuus on tämän bändin valtti, huikeiden melodioiden ohella, ja niillä voi päästä pitkällekin. Eikä ainakaan jää yrittämisestä kiinni, nytkin työn sankarit soittavat Suomessa peräti yhdeksän vetoa. Ja muualla Euroopassa melkein joka ilta huhtikuun lopulle asti, muutama veto Japanissa (joka maailman ehkä melodiantajuisimpana kansakuntana arvostaa, kuinka ollakaan), ja kesän festarivedot päälle.

Amaranthen kakkospitkäsoitto ”The Nexus” on ulkona näillä näppäimillä, suomalaisen Spinefarmin kautta. Siltä omakohtaisesti kovimmat raidat tokikin kuultiin, eli nimibiisi, ”Afterlife” ja ”Burn with Me”. Ja ilo oli huomata, että kunnon power metallilla on imua, Klubi vaikutti varsin täydeltä, joskin ovelta lippuja sai.

ABBA ei koskaan palaa lavalle, näin ainakin toivon. Olkoon maailmassa jotain pysyvää sentään. Mutta perintö elää ja voi hyvin, tienviitat on edelleen pystyssä. Hyvää Euroopankiertuetta Amaranthe. Ehkä nähdään sittenkin joskus jollain jäätävällä futiskentällä. KG

Soen (swe/us), Oddland @ Klubi, Tampere 02.02.2013

Rockmedioissa jauhetaan nykyään kovasti ”superbändeistä” ja osoitetaan sillä tavalla ymmärrystä rockin lähihistoriasta ja bändien merkityksestä mukamas syvästi. Onhan ns. superkokoonpanoja ollut kautta rockin historian (Cream, Highwaymen, Traveling Wilburys etc.), mutta nykyään tuntuu, että termin käyttö on lähtenyt ihan käsistä. Edellämainittujen esimerkkien valossa toki Chickenfoot on tavallaan superbändi, tai Black Country Communion, mutta mikä helvetti saa ihmiset käyttämään termiä esim. näistä: Animetal USA, Hangover Hero, AxeWound, Palms tai Wild Flag? Etkö ole koskaan kuullutkaan? Siinäpä se.

Myös kuluneella viikolla Suomessa kolme keikkaa heittänyt ruotsalais-yhdysvaltalainen Soen kantaa superbändin leimaa kollektiivisessa yhtyeotsassaan. Vaikka juuri kukaan paikallaolleista tuskin tietää sessiokosketinsoittajan nimeä, on koskaan kuullut laulusolistin entistä bändiä tai on koskaan, missään törmännyt kitaristiin ennen tätä. Eikä tämä vähennä Soenin arvoa bändinä, päinvastoin. Eikä tämä ole poissa Soenin upeasta ja innovatiivisesta progressiivisesta rockista, päinvastoin. Enpä pysty nimeämään yhtään orkesteria, jolle superbändileima ei olisi todennäköisesti ollut pelkästään taakka. Soenin kohdalla jauhanta perustuu siihen, että rumpali Martin Lopez soitti aiemmin 9 vuotta Opethissa, bändin peräti kuudella albumilla, sisältäen läpimurtoklassikko ”Blackwater Parkin”. Ja että Soen-basisti Steve DiGiorgio oli perustamassa Sadusia 1984, soitti Deathissa Chuck Chuldinerin rinnalla pätkittäin useita vuosia (ja mm. ”Human”-albumilla 1991), sekä Testamentissa 1998-2004. Ja jotta nyt laittaisin tortun päälle torttua, niin mieluummin itse toteaisinkin, että mainion Soen-orkesterin huippumuusikoista kahdella on siis varsin vakuuttavaa bändihistoriaa takanaan.

Soenin kaikki kolme Suomen keikkaa (Tampereen lisäksi Turun Klubi ja Helsingin Nosturi) lämmitteli progemetallimaailmassa hyvissä nousuissa oleva turkulaisbändi Oddland. Bändi voitti Finnis Metal Expo 2011  yhteydessä järjestetyn ”Suomi Metal Star”-kisan, ja sai palkinnoksi levytyssopimuksen saksalaisjätti Century Medialta. Mainio esikoisalbumi ”The Treachery of Senses” ilmestyi viime vuonna, ja on ehtinyt saamaan laajalti kiitosta. Itse olin ehtinyt tutustua ennen keikkaa vain todella vähän kyseiseen kiekkoon, joten tuttavuuteni turkulaisiin perustuu nyt nähtyyn kompaktiin, puolen tunnin lämppärivetoon. Joka oli jo sikälikin ansiokas, että levyyn on nyt suorastaan pakko tutustua lisää. Oddland soitti Tampereella kuulaasti ja melko tarkastikin. Yhtyeen biisimateriaali on jo ihan oikeasti progressiivista luonteeltaan, niin että mitään aamun soijalaten taustahörinää tämä ei ole, vaan musiikkia kapitaali-M:llä, ja kuulijalta keskimääräistä enemmän vaativaa. Siksi väitänkin, että Oddland on enemmän levybändi kuin livebändi, mutta nyt Klubilla nähdyn kaltaisina lyhyinä otantoina elävänäkin todella mainio. Mitään poikasia oddlandit eivät enää ole, bändi on kuitenkin taivaltanut jo vuodesta 2003. Tällä sävellyskynällä tulevaisuus on jopa stadioneja myöten auki, nähtäväksi jää onko se sitä tällä solistilla, vaikka kaikki muusikkous bändissä onkin huippuluokkaa. Onnea matkaan Oddland, tällaista musiikkia ei moni tee, tälle on paikkansa.

Soen julkaisi esikoisalbuminsa viime vuoden helmikuussa suomalaisen Spinefarmin kautta. Levy kantaa nimeä ”Cognitive”, ja omissa kirjoissani se kantaa myös yhden kovimmista albumeista 2012 titteliä, oikeastaan genrerajoistakaan riippumatta. Tämmöisiä levyjä ei väännetä kieli poskessa, mökin saunaneteisessä ja kännissä. Näihin valjastetaan kovimmat osaajat, ja nämä vaativat sen, mitä hyvä taide aina eli näkemyksen. Itselläkin päätös nähdä bändi livenä syntyi nimenomaan huikean albumin takia, ei kahden soittajan maineen. Johtuen levytetyn, ja keikkakuntoon harjoitellun, materiaalin vähäisyydestä, Soen soitti käytännössä ”Cognitiven” läpi ja poistui. Tampereen Klubille olisi mahtunut paljon enemmänkin progen ystäviä, mutta veikkaanpa, että jos taso pysyy ekan levyn kaltaisena, seuraavalla (ja seuraavan albumin) kiertueella myydään jo Suomenkin liiterit loppuun.

Soenin solisti Joel Ekelöf napattiin nokille pari albumia levyttäneestä tukholmalaisesta Willowtree-yhtyeestä. Onnistunut rekry. Miehessä on samanlaista vähäeleistä karismaa, kuin samoilla lauteilla hiljattain nähdyn Witchcraftin Magnus Pelanderissa. Ruotsissa riittää näköjään huikeita raskaan rockin solisteja, ei olisi Candlemassinkaan tarvinnut hötkytä itseään metsään (mutta tehty mikä tehty siinäkin, ja nyt on taas asiat hyvin). Ruotsi on hieno rockmaa, mutta älkää sitä nyt niille kertoko. Asiansa osasi myös kitaristi Kim Platbarzdis, jonka E-Bown avulla ulvotettu soolo ”Slitheringissä” viimeistään nosti selkäpiin nahasta läpi. Turha edes mainita, että Lopez on yksi metallimaailman kovimmista rumpaleista.

Platbarzdisin varmaan puolitoistametriset dreadlocksit heiluivat villisti ympäri lavaa ja loivat hauskan kontrastin Ekelöfin viileälle kaljuudelle. Vastakohtien kuontaloita, vastakohtien musiikkia. Jota, jälkimmäistä siis, on mahdotonta kuvailla, kuunnelkaa itse. Bändiä on kyllästymiseen asti verrattu (hyvä rockjournalistit!) Tooliin, mutta mistä nyt kukin sen mielihyvänsä saa. Itse saan sen esimerkiksi Soenin huimasta, ja mieletöntä progetulevaisuutta lupaavasta esikoisalbumista, tai Soenin kaltaisten huikeiden bändien näkemisestä livenä. Tästä tulee kulkaa mahtava keikkavuosi. Ja hei, kuunnelkaapa ”Cognitive”. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: