The Adolescents (us), Vapaa Maa @ Klubi, Tampere 05.08.2012
Tästä tulee kuulkaa mieletön keikkavuosi. Kaikki viisarit on nyt siihen suuntaan kallellaan. Hädin tuskin oli hikipyykki ehtinyt kuivua New Jerseyn kalifien jäljiltä, kun kajahti kaukaa Kaliforniasta.
Kalifornian punk-liikehdintä 1970-80-lukujen vaihteessa oli, ja on, erittäin merkittävä pala rockhistoriaa. San Fransiscossa vaikutti Dead Kennedys ja liuta muita, Los Angelesissa mm. The Go-Go’s ja The Germs, sekä vielä pidempi liuta muita. Mutta tärkeä osansa oli myös eteläisen Kalifornian (Orange County ja Hermosa Beach) bändisuhinoilla, skenen tunnetuimpina Circle Jerks, Black Flag, Social Distortion ja Agent Orange. Amerikkalaisittain pikkuisesta Orange Countyn kaupungista, Fullertonista, ponkaisi tärkeäksi suunnannäyttäjäbändiksi vuonna 1980 kasaan pantu The Adolescents, jonka on nimennyt sittemmin esikuvakseen aikamoinen jono keskeisiä bändejä (NoFX, Bad Religion, Red Hot Chili Peppers, Offspring, Pennywise, Mudhoney, Fu Manchu ja monet, monet muut). The Adolescents syntyi, kun Steve Soto (basso) jätti joulukuussa 1979 Agent Orangen. Mukaan kelkkaansa hyppäsi solisti Tony Cadena (aka Tony Montana, aka Tony Reflex, aka Tony Adolescent) ja jo tammikuussa 1980 uusi bändi oli pystyssä. Kitaraan saatiin tuolloin vastikään Social Distortionin jättänyt Frank Agnew. Nämä herrat alkuperäiskokoonpanosta nähtiin myös Tampereen Klubilla tämänkertaisella kiertueella. Miehet ovat tässä Fullertonin punklegendassa vaihtuneet kuin paita, ovet ovat olleet ahkerassa käytössä, mutta pois-ja-takaisin-periaatteella nämä kolme keskeistä herraa ovat mukana jaksaneet. Bändihän oli telakalla 1981-86 ja 1989-2001, mutta on kolmannen tulemisen jälkeen pysynyt kasassa ja melko aktiivisenakin.
Klubin sallituksi ilmoitetun illan lämmitteli kotimainen kaksikko Käpykaarti ja Vapaa Maa. Ensimmäinen jäi näkemättä kokonaan, ja jälkimmäinen oli positiivinen yllätys. Vanhahkon liiton hardcorea ilman, että sen otsan tarvitsee olla niin jumalattoman rypyssä koko ajan, ja taitoakin tuntui löytyvän. Mutta jos suomeksi huudetaan, niin jotain alkeellista pointtiahan olisi saada sanottavasta selvää, vai kuinka? Kyllä minä ymmärrän hardcoren lainalaisuuksia, Terveiden Käsien ystävä jo vuodesta 1983, mutta silti. Toki bändin tiskiltä saamaa soundia ei tässä yhteydessä kannata kehua muutenkaan. Mutta mainion yritteliäs ja hattuanostattavan kompakti veto, keikka kellotti vain 24 min. Juuri näin miehet.
The Adolescents aloitti ilman ennakkolässytyksiä ja sovitulla kellonlyömällä ”No waylla”, ja hyvin aloittikin. Lapikasta lattiaan yli 30 vuoden kokemuksella. Aika järjestään tulee tässä blogissa kehuttua kokeneempaa kaartia, musalajista riippumatta. Osaaminen ja kokemus, toimittamisen rentous ja helppous, tekniikan jätkillä ja yleisöllä koiduttamisen vähyys; asioita joita itse korkealle arvostan. Kaikki mitä bändi musiikillisesti lavalta toimitti, oli juuri edellämainittua laatua. Aina silloin siis, kun malttoivat soittaa. Tai pikemminkin on kai sanottava, että aina kun Tony Cadena malttoi laulaa. Sikäli paljon lensi nimittäin kappaleiden välissä sisäpiirin vitsiä, omien käsien haistelusta alkaen, että varsinkin alkupuolen keikkaa biisejä ei vain tahtonut tulla. Lopummalla settiä bändi aloittikin muutaman biisin ihan väkisin, lähinnä Frank Agnewin toimesta. Puheen määrää ei pienentänyt se eturivin nuorehko naisihminen, joka oli vetänyt muutakin kuin sämpylää. Jossain kohtaa ladymme hyppäsi lavallekin ja yritti sönkätä jotain laulumikkiin. Kovahko hinku oli tytöllä myös Cadenan kanssa naimisiin. Mutta pitkämielisesti bändi jutteli ja länkytti.
Ja kun niitä melodisen punkin klassikoita sitten peräjälkeen kuultiin, niin hyvältähän ne kaikki kuulosti. Ja taas tuli mieleen, miksi vaivautua niin hitosti niiden satojen tusinaseuraajien äärelle, kun nämä muutama kymmenen pioneeria on tehnyt aikoinaan tämmöistä tavaraa; ”Who is who”, ”Inspiration”, ”L.A.Girl”, ”Things start moving”, ”Kids of the Black Hole” ja vaikkapa se, ei edes encoreihin asti säästetty, eponyymin esikoisalbumin ”Amoeba”, yksi todellinen varhaisen punkin kansallislauluista.
Keikan hauskimmat ulkomusiikilliset hetket olivat ne, kun Tony Caneda esiintyi hetken vain ja ainoastaan edessään jököttävälle pylväälle (joka eittämättä täälläkin on kohtuullisen keskellä pelialuetta), ja kun edellämainittu sekava lady käveli samaiseen tolppaan vauhdikkaasti hampaat edellä. Meno muutenkin kiihtyi lavan edessä suorastaan pikkuhurmokseen, ja hienoa niin, sillä sunnuntai-ilta ei ole ennakkoon niitä helpoimpia. Ammattimiesten ei tosin sitä viikonpäivää tarvitse lavalta kertakaan mainita: soitetaan vaan, materiaali kestää.
Hieno keikka, ja pisteet Klubille että tällainen klassikkoilta voi olla sallittu eli ikärajaton. Pääsee se nuorempikin punkväki, jolle ei vielä häppää myydä vaikka se ehkä maistuisikin, nauttimaan punkin iloista. Ja muutenkin, onhan Tampereen Klubi yksi maan tyylikkäimmistä mestoista. Henkilökuntakin jaksaa olla ystävällistä ja narikkamaksu sisältyy lipun hintaan. Kovaakin voi soittaa, kun on oikein valittu mies tai nainen tiskin taakse.
Keikkaguru suosittelee pitkästä aikaa; jos The Adolescents on tuntematon bändi, kandee tai kannattaa kaivaa soittoon ”Live 1981 and 1986”-albumi, siellä ne on kaikki liveklassikot kultaisten päivien rouheilla soundeilla. KG