Eyehategod (us), Morbid Evils @ Klubi, Tampere 01.04.2015
New Orleansin kaupunki ja sitä ympäröivät suistomaat tunnetaan tietenkin dixielandin, ragtimen ja bluesin syntysijoina, mutta onpa tuo kaupunki saanut merkittävän sijansa myös modernimmassa rockhistoriassa. Pitkin 80-lukua alkoi suistomaalla siittyä toinen toistaan omaperäisempää raskaamman rantapolun tamppaajaa, etunenässä mestoille ehtien Corrosion of Conformity. Niinsanotun NOLA-skenen yhdeksi johtotähdeksi nousi kuitenkin myös vuonna 1988 perustettu Eyehategod, jota moni pitää suorastaan sludgen keksijäbändinä. Itse orkesteri kutsuu musiikkiiaan heavy bluesiksi, eikä ole määritelmässään lainkaan eksyksissä.
Eyehategod soitti Aprillipäivänä ensimmäisen koskaan Tampereen-keikkansa relatiivisen täydelle, ja ehdottoman innostuneelle Klubille. Ovelta sai toki lippuja, mutta ei niitä hirvittävästi voinut enää bändin aloittaessa olla jäljellä. Alunpitäen jänskätti, miten Eyehategod saa rujon suistobluesinsa kulkemaan toista tuntia niin, että mielenkiinto säilyy. Voin nimittäin heti rynniä tunnustamaan, etten ole bändin kataloogin kanssa läpituttu, puhumattakaan että varsinaisesti fani. Tarkalleen ja täsmällisesti (niinkuin Klubilla on tapana) klo 22.00 alkanut räyhäkäs veto kellotti tasan puolitoista tuntia, mutta itse toivoin tunnin kohdalla, että se olisi kellottanut vain jo mainitunkin tunnin. Ensimmäinen tunti nimittäin oli, jos ei nyt parasta aikoihin, mutta todella tasokas tunteroinen turpiin. Bändi kaahasi viiden studioalbumin tuotantoaan läpi huolella ja monipuolisesti. Jälleen kerran kiitos myös Klubin tiskin taakse, illan kumpikin bändi soi kuulaasti ja kirkkaasti.
Ennakkoon oli oletettavissa myös, että bändi ryskii läpi helposti yli 20 biisiä. Ja niin kävi, loppunumeroissa sekosin, mutta monta niitä kieltämättä tuli. Useista biiseistä, varsinkin aivan lopussa, soitettiin vain muutama fragmentti ja riffi, monet sitten taas vähän levylle uskollisempana versiona. Ja kun jättää paskanjauhannan yleisön tehtäväksi, ehtii myös soittaa.
Bändin olemassaolo keväällä 2015 on pieni ihme. Matkaan on mahtunut kotikaupungin tuhonnutta hurrikaania, huumehommeleita ja posessa istuskelua, hallussapidosta, kuinka olla. Lähinnä kaikki lueteltu koskien alkuperäissolisti Mike Williamsia. Mutta ääni on yhä tallella, ja osittain vimmakin. Vaikka kasvoilta kuvastuu, että muutakin on polteltu kuin vanhoja rakkauskirjeitä. Ensin tuntui, että mies ei selviä setistä läpi, horjuva holtiton hesseli. Mutta hyvin meni, bändin nokkamiesvastuu kuitenkin jakautuu perustajakitaristi Jimmy Bowerin kanssa. Joka löytyy useammaltakin Maailman Parhaat Metallikitaristit-listalta. Tampereen illan perusteella en tajua miksi. Mieshän on sensijaan myös armoitettu rumpali, hoitaen pestiään sekä Downissa, että Superjoint Ritualissa. Mutta kitarointi sinänsä on ihan kuolevaisten tavaraa.
En ala tässä väittämään mitään soitetuista biiseistä tai riffiryppäistä, mutta asiasta kiinnostunut pääsee pitkälle kurkkaamalla Setlist.Fm:n kautta bändin helmikuisien amerikanvetojen biisilistoja. Kyseinen foorumi on muutenkin mainio, aina silloin kun etukäteen kiinnostaa tsekata, mitä bändi on aiemmin kiertueella soittanut. Tai jälkikäteen varmistaa, mikä biisi oli mikäkin. Toki suomalaiset keikoillakävijät ovat, kuinka olla, varsin epäaktiivisia Setlistiä täydentämään, mutta mainio väline se silti livefriikille on. Varmuudella soitetuista biiseistä jäivät parhaiten mieleen, en edes tiedä miksi, tuoreen albumin ”Medicine Noose” ja vuonna 2005 levytetty ”Serving Time In the Middle of Nowhere”.
Toinen pikku ihme koskien Eyehategodia on, että se julkaisi viime toukokuussa uransa kenties kovimman studioalbumin, peräti 14 vuoden tauon jälkeen. Laatta on nimetty yksinkertaisesti, ”Eyehategod”. Se sisältää bändille toki tunnusomaista junttabluesia ryyditettynä milloin hardcorella, milloin grungella tai southern rockilla. Mutta annas olla, että on kova kiekko, bändiltä joka monessa muussa tapauksessa olisi laittanut piiput pussukkaan jo vuosia sitten. Tai viimeistään, kun kuolema korjasi bändin lähes alkuperäisen rumpalin, Joey LaCazen, vuonna 2013. Nykykannuttaja Aaron Hill mätkii niin kipeänvinolla tavalla yksinkertaista settiään, että jos ei jässikkä saa tenniskyynärpäätä pian, ihmeet jatkuvat. Mutta tanakasti lähtee, koko kehosta.
Keikka myös todisti, että kyllä alas viritetty mätke ja riffinkierrätys on klubimusiikkia. Tuli vaan mieleen viime kesän vaivaannuttava Neurosis-veto Tuskan tihkussa.
Illan lämmittelyosuuden hoiti asiallisella ja erittäin laadukkaalla kolmevarttisellaan Medeiasta ja Rotten Soundista tunnetumman Keijo Niinimaan vasta reilu vuosi sitten perustama tamperelainen Morbid Evils. Bändiltä on ulkona esikoispitkäsoitto Svart Recordsin julkaisemana, ”In Hate with the Burning World”. Mainio platta, joka kestää kuuntelua, mikäli yhtään kiinnostaa alakerrasta louhittu raskas aines. Temmot on epärottenisti hitaampia, kuin mitä Niinimaa on tottunut tulkitsemaan, mutta vaihtelua löytyy, pelkkään laahaukseen ei sorruta. Kahden kitaran vuorokurmootus (toisessa Niinimaa, ja toisessa Xysmankin livekokoonpanossa soittava Jan Trygg) toimii, ja muutenkin bändi soittaa aivan häkellyttävän tiukasti yhteen. Ensikosketus orkesteriin olisi voinut olla parempi vartin lyhyempänä, mutta hyvä näinkin. KG