Annihilator (can), The Generals (swe) @ Klubi, Tampere 05.11.2013
Thrashmetallissa puhutaan ”Big Fourista”, neljästä alan isosta mastodontista. Nuo genren arvostetut suuruudet ovat tietenkin Metallica, Megadeth, Anthrax ja Slayer. Valitettavasti minkään näistä orkestereista happi ei ole ollut muutamaan vuoteen enää kovin rikasta. Metallica katsoo parhaaksi kehua ja tributoida itseään joka käänteessä, soittaa albumiklassikoita käänteisessä järjestyksessä, virittää keikkaa Etelämantereelle ja tuottaa paskoja elokuvia itsestään. Slayer ei ole enää koskaan entisensä hämähäkin purtua Jeff Hannemanin hengiltä ja kaiken huippuna Tom Araya ja Anthraxin ukot jalkautuvat häpeälliselle Metal All Stars-rundille (tributoimaan itseään kuinka muuten, ei Dimebag Darellia niinkuin väitetään). Ja Megadeth-nokkamies Mustaine pöyristyttävine ”poliittisine” mielipiteineen on jo ajatteluni ulkopuolella.
Mastodonttien vanavedessä hiihtää järkähtämättömästi liuta hienoja thrashbändejä, jotka keskittyvät olennaiseen, eli soittamiseen, kiertämiseen ja ansiokkaiden uutuuslevyjen tekemiseen. Mainittakkoon näistä työn sankareista nyt vaikka vain Sodom, Destruction, Kreator ja Tampereen Klubilla aivan hillittömän kovan nykäisyn sivaltanut kanadalainen Annihilator.
Ennakoltakin erittäin kovasti odottamani metallipuhteen avasi ruotsalainen kuolon’n’roll-yhtye The Generals. Åmålin (fucking) pikkukaupungista tamppauksensa aloittanut ryhmä sanallasanoen nukkui onnensa ohi, silloin kun hyviä bändinnimiä jaettiin. Mutta silläkin on päästy ulkomaille keikoille, tehty kaksi albumia tähän mennessä ja saatu niistä ensimmäiseen tuottajaksi itse Tomas Skogsberg, umpilegendaarinen ruotsidödön kummisetä. Kaikesta tästä huolimatta ainakin itselleni The Generals oli tuikiuusi tuttavuus. Mutta ei ollenkaan huono sellainen. Ennen keikkaa piti tutustua bändin kahteen albumiin, joista varsinkin vuoden 2009 esikoinen (se Skogsbergin kätilöimä) ”Stand Up Straight” on varsin mainiota ja perinnetietoista hakkausta, vahvasti Entombedin hengessä. Ja sehän on hyvä henki se.
Ihan mainiosti polki The Generals oman kolmevarttisensa ja kuten keikkaseurani kanssa totesimme, oli kyseessä millä tahansa mittareilla yksi vuoden ansiokkaimmista lämmittelysloteista. Vaikkakin tunnistin Generalsien setissä vain kaksi oikeasti hyvää biisiä, ja vaikkakin bändi luukutti suurimman osan vetoaan säälimättömän paskoilla soundeilla ja vaikkakin se liiskalettinen kiintiödregen soitti eri bändissä kuin muut, niin silti. Jos kohta Entombedin tai Ension tulevaisuus onkin vaakalaudalla (ellei niitä kohta kierrä peräti kaksi), niin ruotsikalmon iskäbändin perintö elää ja voi hyvin.
Jos ei oteta lukuun, että ennen Pukin tuloa näkee vielä ehkäpä Keep of Kalessinin ja Satyriconin, niin kyllähän Annihilatorin keikka edusti jo ennakkoon syksyn odotetuinta metalli-iltamaa. Ja kovista odotuksista huolimatta hyvin kävi. Yli 2 miljoonaa plattaa tai rieskaa myynyt, thrashin yksi itselleni tärkeimmistä kantabändeistä, hoiti leiviskänsä niinkuin pitää. Eli näytti mistä reiästä kana kusee. Ja hei, kuinka monella bändillä on varaa ladata suurin osa kovimmista hiteistä ensimmäiseen puoleen tuntiin? Tällä on. Jos keikan avaukseksi on varaa vetää ”Alison Hell”, niin kyllähän se luotosta omaan materiaaliin kertoo. Ja siihen ensimmäiseen puoleen tuntiin, hirvittävässä tikissä oleva Annis tai Ansku, lataa myös mm. ”Knight Jumps Queen”, ”Refresh the Demon” ja ”Set the World on Fire”, jonka soidessa olen varma että juuri niin teen, kun keikka on ohi. Väkevästi lähtee. Lapikasta lattiaan. Jeff Waters on elämänsä vedossa, shreddaa menemään ja hikoilee hymy huulilla. Punainen FlyingV ulvoo, ja viittäkybää lähestyvä kanadanmille pyörii kuin papu pimpissä. Mahtava meininki. Pääosan lauluvastuusta kantava, mutta myös erittäin tiukka komppikitaristi Dave Padden on lunastanut paikkansa Watersin oikeana kätenä.
”Never Neverland” päättää alkupuolen hittiputken. Keikan keskisuvannon ehdottomasti väkevin nyintä on ”Second to None”. Hillitön veto, jonka aikana ei voi olla palauttamatta mieleen maailman ehkä yliarvostetuimman elävän bändin eli Metallican show’ta taannoin helsinkiläisellä sepeliasemalla. Annihilator on jostain syystä tuomittu thrashin mestikseen, mutta osaamisesta, asenteesta tai ennenkaikkea ainakaan biiseistä se ei ole johtunut. Ehkä se on johtunut Kanadasta, mene tiedä, tai alati vaihtuneista kokoonpanoista. Minulle Annihilator pelaa liigaa. Sitäpaitsi näillä on esimerkiksi rumpali, joka osaa soittaa. Jannun nimi on Mike Harshaw, ja jos vaikka en olisikaan rumpusoolojen ystävä, niinkuin en ole, niin tänä iltana sekin toimi. Kaikessa turhuudessaan. Eli että jos jostain syystä rumpusoolo otetaan settilistaan, niin olkoon sitten aika motivoitu.
Annihilatorin eturiviin on vuonna 2010 uinut basisti Al Campuzano, toivottavasti pidemmäksikin aikaa. Nuori jamppari tuo etulinjaan hyvän basismin lisäksi rentoutta ja tiukkaa stemmalaulua. Uskotaan ja toivotaan, että tämä kokoonpano voisi kestää. Tiedättehän, joskus kun artisti lausuu mikkiin sen puolipakollisen ”see you next time”, niin välillä tulee kiusaannuttava joojoo-olo. Mutta ei tänään. Jos Annihilator on tällaisessä tikissä tai lyönnissä 2013, niin passaa tulla takaisin, vieläpä kun elokuussa julkaistu ”Feast”-albumikin on kohtuullisen ilkeä rässipaketti. Siltä kuultiin tänään peräti kolme raitaa, levylläkin hillittömän kova ”Deadlock”, ”No Way Out” ja ”Smear Campaign”. On hatunnoston arvoista uskoa tuoreimpaan laattaansa niin paljon, että ottaa kiertueelle mukaan kolme biisiä, liian monet kun pikkuhäpeillen soittavat sitä yhtä eli avausraitaa. Jos artisti ei itse usko, kenen tehtävä on uskoa?
Joskus on vain sellaisia keikkoja, ettei keksi oikein mitään kritisoitavaa. Ja puhun nyt nimenomaan Annihilatorin slotista. Jos ainoa miinus on se, ettei yhtä heavyn historian upeimmista balladeista eli ”Phoenix Rising” soitettu kokonaan, vaan osana medleyta, niin voi sanoa Kanadan joukkueen heiluttaneen verkkoa tänään oikein kunnolla. Ja asiasta asian viereen, olenkohan muistanut mainita, että Tampereen Klubi on koluamistani Suomen keikkamestoista ehdottomasti yksi parhaista..
Edellisellä keikalla Tukholman Klubbenilla oli saatu kaksi encorea. Tänään Tampereen Klubbenilla saatiin peräti kolme, joista tärkeimpänä tietenkin koko metallikanonian yksi olennaisimmista eli ”King of the Kill”, jonka aikana paikallisjamppari Timo(ko se oli) sai lavalle noustuaan soittaa komppia itsensä Jeff Watersin punaisella. Onneksi olkoon Timo. Illan päätti ”Phantasmagoria” ja arvotti rässihistorian merkkipaalukiekko ”Never Neverlandin” näin peräti viiden biisin arvoiseksi. Kuluvana vuonna on tullut nähtyä äärikovat vetäisyt Stonelta, Stratovariukselta ja vaikkapa Witchcraftilta (kuinka olla, kaikki nämä vanhan tullikamarin suojissa), mutta nyt taisi käydä niin, kaikki olosuhteet huomioiden, että Kanadan pojat onnistuivat parhaiten viimeistelyssään. Verkko heilahti, lamppu syttyi, numerot oli tylyt. Set the World on Fire! KG