The Quarrymen (uk) @ Gloria, Helsinki 12.04.2014
Päivälleen, ellei jopa melkolailla tunneilleen, 60 vuotta sen jälkeen kun Bill Haley and His Comets hikoili ”Rock Around the Clock”-levytyssessioissaan, nähtiin Helsingin Glorian lavalla hillitön tihentymä Haleyn aikoinaan (käytännössä) käynnistämää rockmusiikin historiaa. Vanhan elokuvateatterin lauteillle nousi keväisenä lauantaina nimittäin The Quarrymen Liverpoolista. Lyhyt oppimäärä bändin historiasta, jos sallitte:
Skiffleksi kutsuttu kotikutoinen rytmimusiikki saavutti kovan suosion Englannissa 50-luvun puolivälissä. Muuan nuori John Lennon perusti kesällä 1956 oman skiffleryhmänsä kotikulmillaan Liverpoolissa. Porukkaa tuli ja meni, mutta Lennonin varhaisimpia hankintoja bändiin olivat kuitenkin Rod Davis banjoon ja Len Garry kitaraan. Nuorten miesten orkesteri harjoitteli ja keikkailikin ahkerasti, hyvin paikallisesti toki. Ensiesiintymisensä Quarrymen-riveissä teki 18. lokakuuta 1957 nuori Paul McCartney, yhteisten tuttujen kautta löytynyt lahjakkuuden alku. Jo kesän 1956 aikana oli mukaan tarttunut myös rumpali Colin Hanton. McCartneyn ehdotuksesta porukkaan liittyi helmikuussa 1958 pianisti John Duff Lowe, kaverukset olivat tunteneet jo vuosia. McCartneyn 15-vuotias koulutoveri George Harrison sensijaan näki bändin keikalla Wilson Hallissa 6.2.1958, ja päätti pyrkiä mukaan. Koesoitossa Harrison esitti Bert Weedonin ”Guitar Boogie Shufflen”, mutta oli Lennonin mielestä aivan liian juniori liittyäkseen bändiin. Paul sai kuitenkin ennen pitkää vakuutettua Johnin, ja Harrison tuli kuvioihin jäädäkseen. Davis ja Garry olivat jo omista syistään liuenneet bänditoiminnasta pois, kun The Quarrymen kokoonpanolla Lennon, McCartney, Harrison, Hanton ja Lowe päättivät laittaa shillnkinsä yhteen ja asetaattilevyttää pari biisiä elektroniikkakauppias Percy Phillipsin liikkeen takahuoneessa. A-poskelle oli jo päätetty Buddy Hollyn ”That’ll Be the Day”, mutta varhainen McCartney-sävellys ”In Spite of All the Danger” päätyi hauraalle asetaatille Paulin omasta ehdotuksesta, kun maksettu studioaika jo uhkasi loppua. Luonnollisesti varsin karkealta kuulostava single julkaistiin Beatlesien ”Anthology 1:lla” vuonna 1995. Vuoteen 1960 mennessä Lowe ja Hanton olivat niinikään jättäneet Quarrymenin, ja kun toukokuussa 1960 Stuart Sutcliffe aloitti bändin basistina, vaihtui pikapuoliin myös joukkion nimi. Ja sen uuden nimen tiedämme kaikki, se oli muutaman välivaiheen jälkeen oleva THE BEATLES.
Vuonna 1997, Lennonin ja McCartneyn ensitapaamisen muistopäivänä, kokoontuivat elossaolleet alkuperäis-Quarrymenit yhteen ja päättivät jatkaa siitä, mihin 40 vuotta aiemmin oli jääty. Ja siitä lähtien nykyinen ydin-Quarrymen, eli Hanton, Garry ja Davis onkin kiertänyt maailmaa varsin hyvällä sykkeellä, useimmiten mukanaan siis Percy Phillips-sessioista tuttu pianisti John Duff Lowe. Tällä kokoonpanolla bändi nytkin soitti Helsingissä, kaikkien aikojen toisella Suomen keikallaan (viime vuonna herrat nähtiin Hankasalmen skiffle-tapahtumassa Kihveli Soikoon).
Kulttuuriareena Gloria oli Quarrymen-keikkaa varten viritetty alalattian pöydillä ja tuoleilla, kabareemalliin. Hyvä näin, silti etulattialle oli jätetty tilaa tanssia ja mahdollisuus nähdä bändi lavan viereltä. Illan avasi Jiri Nikkinen The Beatles Tribute Band, joka niinikään ahkerasti kiertää alan tapahtumia ja konventioita. Beatles-harrastus on nimittäin edelleen äärettömän laajaa ja omistautunutta, Suomessa sen vuotuinen näkyvin ilmenemismuoto on Tampere Beatles Happening, jolla Nikkinenkin on vakiovieras, ja peräti maailmanmaineensa tributoijana luonut. En ota kantaa väitteeseen, että Nikkisen bändi olisi peräti maailman paras alallaan. Siihen ei kokemukseni riitä, mutta siihen se riittää, että varsin mukavasti settinsä aikana pääsi ns. tunnelmaan, bändin pukeutumisesta alkaen. Nikkinen miehineen keskittyi lähes tuntiseksi (ja siksi liian pitkäksi, sanoisin) venyneessä setissään Beatlesien Hampurin kauteen 1960-62. Monia varhaisklassikoita kuultiin, ja erittäin taidolla tulkittuna, sekä tietenkin Beatlesien ohjelmistossa tuolloin ollutta runsasta lainakataloogia. Nikkisen lauluääntä oli (kuultuihin baarijonokeskusteluihin viitaten) tainnut rokottaa viheliäinen kevätflunssa, mutta varsinkaan salin takaa keikkaa seurattuani, en löydä erityisiä moitteen paikkoja. Parhaiten itselleni putosivat Carl Perkinsin ”Honey Don’t” (joka alunperin löytyy ”Blue Suede Shoes”-sinkun B-poskelta), sekä yllättäen ja kuinka ollakaan, ”Twist and Shout”. Vuosiin en ollut täysin ymmärtänyt jälkimmäisenä mainitun hienoutta rokettirollina, kunnes Bruce Springsteen lopetti sillä nelituntisen ennätysvetonsa Olympiastadionilla kesällä 2012. Silloin ymmärsin.
Yhtäkaikki, Nikkisen Beatles-tribuuttikokoonpano kannattaa ehdottomasti tsekata, kun tilaisuus tarjoutuu. Ja parhaiten se tarjoutuu alan tapahtumissa, kuten todettua. Yhä uusien sukupolvien Beatles-fanatismissa (ja f-sana tässä pelkästään positiivisella klangilla) on jotain näkemisen ja läheltä kokemisen arvoista nimittäin.
The Quarrymen soitti kaksi noin kolmen vartin settiä, ilman sen kummempia temaattisia jakoja. Glorian illassa olikin paljon wanhojen hyvien aikojen glooriaa; istumapaikat pöytineen, bändin setti jaettu kahteen osaan, ja tilaisuudella ajan tapaan juontaja (itsekin muutamissa biiseissä pyykkilaudan soitolla bändiä avustanut Pilli Pajukallio). Ilta alkoi vanhojen herrojen osalta Elviksen hitiksi nostamalla ”Mean Woman Bluesilla”. Muutenkin Kuninkaan nimi lausuttiin illan mittaan aika usein, mutta ei turhaan. Kitaristi-laulaja Len Garry, bändin ilmiselvä nykyinen nokkamies, ilmoittautui kovaksi Elvis-diggariksi, ja toki sitä aikoinaan olivat myös John ja Paul. Spiikissään Garry totesikin huumorin keinoin, että ”Elvis on ainoa artisti, jonka näkemisestä suostuisin maksamaan, mutta sitä varten taidan joutua odottelemaan taivaspaikkaa”. Toisaalta, jos Taivaassa pitää maksaa Elviksen näkemisestä, menen mieluummin muualle…
”Rock Island Linella” jatkettiin, biisillä jonka Glasgow’n mies Lonnie Donegan eli ”Skifflen Kuningas” teki maailmanhitiksi 1955, ja käytännössä sytytti koko Englannin skiffleboomiin tunnetuin seurauksin. Pienistä haparoinneista ja epätarkkuuksista huolimatta bändi soitti rennon ja huumorinsävyttämän iltapuhteen. Ennenkaikkea on nostettava esiin pianisti Lowen eleettömän varma groove. Elviksen ”That’s All Right Mama” sai parhaan koskaan kuulemani käsittelyn, ja jo pelkästään tämän kuullakseen olisi voinut olla paikalla, legendaariset herrasmiehet tulkitsemassa vähintäin yhtä legendaarista biisiä rockhistorian alkuhämäristä. The Quarrymen nykäisi Lonnie Doneganin ohjelmistosta toisenkin vedon, eli ”Putting on the Style”. Väliin bändi huuteli lavalle kanssaan ”soittamaan” toista washboardia kauniita naisia, mutta vain yksi sellainen illan mittaan onnistuttiin mukaan samaan, sitäkin kauniimpi tosin. Loput hengailut hoiti miespuolinen fanisto. Pajukallionkaan pyykkilauta ei juuri isoa lisäarvoa illan sointiin tuonut, mutta kuuluu skifflebändin kanssa toki elementtinä lavalle kuin nyrkki päähän. (Pajukallio kreditoitakoon muuten tuon alun Bill Haley-yhteyden kaivamisesta esiin illan alkujuonnossaan, itseltäni kyseinen merkkipäivä olisi livahtanut ohi.)
Ensimmäinen setti päättyi muisteloihin Percy Phillips-sessioista, ja peräjälkeen kuultiinkin asetaattiaarteen molemmat puolet, eli ensin ”That’ll Be the Day” ja sitten ”In Spite of All Danger”. Rockhistorian siipi ei ainoastaan havahtanut, se kätki meidät kaikki hetkeksi suojiinsa tuolle lyhyelle ”singleklassikkokeikalle”. Legendaarista. Bändi rytmitti esitystään biisien väleissä kerrotuilla muisteluksilla, jokainen sai oman vuoronsa. Mutta niin äänekästä oli Beatle-väen oma muistelo Glorian takalinjoilla, että väliin oli illan pääesiintyjistä vaikeuksia kuulla juuri mitään. Ja jos artisti itse joutuu pyytämään hiljaisuutta ja keskittymistä puheensa tueksi, on joku jossain ymmärtänyt jotain hiukan väärin. Eikä siinä kaikki, monet paikalla olleet fanitkin joutuivat pyytämään hiljaisuutta, mutta siihen ei nyt ihan päästy. Toki on enemmän kuin ok muistella Liverpoolin matkoja ääneen bändin soittaessa, ei sitä kukaan kiellä vapaassa maassa, mutta artistin kunnioittaminen on ihan oma hienovireinen lajinsa, muun yleisön kunnioittamisen hienovireisyydestä puhumattakaan. Muutenkin on sanottava, nyt kun aiheeseen pääsin, että Gloriassa tuli taas todennettua sekin, millaiseen yleisöön ainakin itseni on vaikeinta sopeutua mukaan eli messiin. Kyllä, noin kuusikymppisiin vanhoihin rokkipoliiseihin, jotka vetää ankarat kuohuviinitunnelit jo ennen pääbändin keikkaa ja horjuu sitten illan mittaan kaikkien tielleosuvien mokkakengät linttaan anteeksipyytelemättä. Sainpahan sanottua.
Kakkospuoliajan parhaat maalipaikat Liverpool sai, omasta katsantokannastani, Bill Monroen ”Blue Moon of Kentuckylla” ja klassisella ”Freight Trainlla” (Englannin skiffleboomissa tämän takoi listahitiksi Chas McDevitt), mutta ehdottomasti se kohta jossa verkko ns. heilahti, oli kuitenkin The Beatles-hitti ”In My Life”, jonka Len Garry isolla tunteella omisti edesmenneen bänditoverinsa ja ystävänsä John Winston Lennonin muistolle. ”The Band That Became Beatles” paketoi illan yhdellä encorella (jota sitäkään varten ei tarvinnut typerästi mukapoistua lavalta minuutiksi, vaan suoraan jatkettiin) vasta lähempänä puoltayötä. Inhimillisen hintaiselle tiketille saatiin näin täysi vastine. Hieno kurkistus rockin syntyhämyyn, onnittelen itseäni paikallaolosta. Ja vaikka olinkin nähnyt Paul McCartneyn kertaalleen takavuosina stadionkeikalla, on selvää, että itse en ole näin lähellä Beatlesia ollut koskaan. Kovin monia 1950-luvulla aloittaneita rockin soittajia ulkona tuolla ei enää pyöri, siksi ne kaikki pitää pyrkiä näkemään, kun vielä vähänkin mahdollista. Jos kuitenkin joku ehtii poistua Elviksen ja Johnin seuraan ennen sitä, sekin on vain elämää, ei sen enempää. KG