Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Charlie Patton”

Alvin Youngblood Hart (us) @ Kulttuurikahvila Kivi, Tampere 16.04.2014

Alvin Youngblood Hart on country bluesin ihmemies; uudisraivaaja, rajankävijä, tyylien sekoittelija, mies joka tekee mitä itse tahtoo. Toisin sanoen, oman bluestiensä kulkija. Häntä on kutsuttu muusikoiden muusikoksi, ja miehen tyyliä ja taitoja ovat julkisilla foorumeilla äityneet kehumaan mm. Eric Clapton, Mick Taylor, Bob Dylan ja Taj Mahal, herroista kaikki kuitenkin jotain rockin historiasta ja bluesista tietävät. Joten, kun Pirkanmaan Bluesyhdistys ylpeänä esitti Down Home-klubillaan Alvin Youngblood Hartin, olihan paikalle itsensä hoidettava.

Ennakkotutustuminen miehen katalogiin vahvisti kuullut ylistyssanat. Alvinin oma tuotanto on äärettömän omaperäistä ja monipuolista, mutta nojaa samalla bluesin koko historian mittaiseen perinteeseen. Vuoden 1998 ”Territory”-albumilla kaikuu bluessävyjen väliin reggae. Huikealla bändialbumilla ”Motivational Speaker” (2005) kummittelevat niin Bo Diddley, Howlin’ Wolf, Jimi Hendrix, tai vaikkapa Johnny Winter. Alvin Youngblood Hart’sta on moneksi. Miehen esikoisalbumi vuodelta 1998, ”Big Mama’s Door” puolestaan kumartaa niin syvään Hartin äidin puolen juurille Mississipillä, kuin vain mahdollista. Ja niitä lajityyppejä joita ei vielä ole mainittu, mutta jotka löytyvät kokeiluina Hartin levyilta, ovat mm. fuusiojazz, ragtime ja dixieland. Kaikki edellämainittu takaa Oaklandin ison miehen nimen amerikkalaisen juurimusiikin nykykanoniaan.

Tampereen Teatterin kylkeen sijoittuva, tunnelmallinen Kivi vetää täyteen tungettuna ehkä 100 henkeä sisuksiinsa, ja paikka olikin hyvissä ajoin loppuunmyyty. Lipunlunastusproseduurin yhteydessä tulin liittyneeksi ansiokasta työtä tekevään bluesyhdistykseen, mikäpäs siinä. Vaikka aivan jokaiseen tilaisuuteen ei tulisikaan lähdettyä, hyvällä asialla kannattaa olla aina. Tämänkaltaista toimintaa todellakin tarvitaan, että yhteisö voi omilla jaloillaan äänestää paremman musiikin puolesta.

Alvin Youngblood Hart on lavalla vaikuttava ilmestys, uskottava ja kunnioitettava Suistomaan Bluesasiain Hoitaja. Biisien väleihin Hart kertoilee tarinoita kuivakalla huumorillaan, tai oikeastaan tarinan aihioita. Tarinoiksi ne eivät koskaan oikein kasva, tarinat kuullaan lauluissa. Hart on jättänyt kotiin ukulelensä, banjonsa, resonaattorikitaransa ja pedal steelinsä. Kaikki hoidetaan yhdellä ja samalla kitaralla, ja hyvin taittuu, vaikka Hart väliin pahoitteleekin soitinrepertuaarin kapeutta. Mies kun tunnetaan armoitettuna multi-instrumentalistina.

Rapian puolentoista tunnin setissä kuullaan useita vetoja ”Big Mama’s Doorilta”; komea Mississippi Sheiksien ”Livin’ in a Strain” ja suorastaan aavemainen Charlie Patton-cover ”Pony Blues”. Pattonin nimi mainitaan useastikin, eikä suotta. Suiston salaisuus ei avaudu ilman Pattonin rahisevaan tuotantoon tutustumista. Myös esikoislevyn nimibiisi kuullaan, sen Hart säästää ensimmäiseksi encoreksi, ja kertoo alle muistelun matkoista isoäidin luo Caroll Countyyn.

Upean käsittelyn Alvin antaa Lead Bellyn klassikolle ”When I Was a Cowboy (Western Plains)”, mutta suorastaan jäätäviä ovat Bukka White-tulkinta ”How Long Before I Can Change My Clothes” ja trad-blues ”Will I Ever Get Back Home”. Suistomaa soi. Hart tulkitsee vahvasti, ääntä riittää. Muutamissa biiseissä soitto ryydittyy huuliharpulla. Miehen oma biisi ”Jesse James”, tarina yhdestä Lännen historian räjähtävimmin väkivaltaisista hahmoista, on samaa traditiota kuin Hartin esikuvat. Kaverilla on homma hallussa myös laulunkirjoittajana.

Aina juuri kun akustisen bluesin tietynlainen meditatiivinen monotonia alkaa tehdä tehtäväänsä, Hartilta löytyy pikku tarinanalku kerrottavaksi tai musiikillinen, kulmista nuhjuinen ässä hihasta pudotettavaksi. Ja vaikka mainitun Bukka White-biisin tueksi ehkä olisikin kaivannut levyversiosta tuttua saluunapianoa ragtimekaikuineen, pitää silti Hart komeasti yksinkin salillista bluesdiggareita otteessaan.

Mutta kuten kaikki hyvät keikat, tämäkin loppuu. Ennenkaikkea aikanaan, mutta myös ennenkuin kääntyy liian pitkäksi. Toki porukka taputtaa Youngbloodin kahdesti lavalle encorehommiin, ja kuullaan mm. lisää Charlie Pattonia. Sitten ilta deltabluesin (country bluesin, folk bluesin, miten vain) ansiokkaimman amerikkalaisen nykylipunkantajan tulkintojen äärellä on paketissa. Youngblood jatkaa matkaansa halki Suomen, tällä kiertueella miehemme soittaa Härmässä peräti seitsemän vetoa. Ja hyvä niin. Aikamme tarvitsee aitoja asioita, ja niitä tänään kuultiin Mississipin mitalla. Komeaa, että Tampereen alakaupungissa voi kuulla näin mielenkiintoista amerikantuontitoimintaa arki-iltana, ja että tupa on kaikenlisäksi täynnä. Pitkää ikää Down Home-klubille. KG

Lauri ”Arno” Ankerman, The Backbone @ Liberte, Helsinki 28.08.2012

Näköjään tavallisena loppukesän tiistai-iltana voi tehdä henkilökohtaista keikoillakäyntihistoriaa. Oli nimittäin aika hiljaista Kallion Libertessa, ja onnistuin käsittääkseni olemaan ainoa maksanut asiakas. (Korjaathan, jos olen väärässä ja luet tämän, mustahupparinen herrasmies..) Eikä siinä mitään, joskus väki lähtee todella nihkeästi liikkeelle, mutta minun vitoseni olisi pitänyt jakaa kuudelle muusikolle. Lippukeikka Libertessä.

Urheasti illan aloitti deltabluesmies Vantaanjoen suistomailta, Lauri ”Arno” Ankerman. Urheasti, vaikka salin ”puolella” oli vain minä ja kaksi soittajaa seuraavasta bändistä. Onnekseen Ankerman taisi armeliaasti häikäistyä Liberten kieltämättä armottomista valoista, joten koko karuus oli toivottavasti edes hetkittäin painettavissa taka-alalle. Mutta minun hattuni nousee hirvittävän korkealle, kun muusikko vetää parhaansa mukaan, vaikka salissa olisi yksi maksanut tai vaikka vain miksaaja, jolle maksetaan. Ankermanilla homman nimi on erittäin perinnetietoinen deltablues Charlie Pattonin ja Robert Johnsonin malliin. Kunnioitus esikuville lähtee siitä, että deltabluesia soitetaan sprigi päällä ja aidoilla soittimilla. Eikä siinä kaikki, Ankerman osaa tehdä kulkevia biisejä. Perinne on hallussa, ei vain suistomaan soundit, vaan myös amerikansuomalainen tausta. Miehen kotisivuilta löytyy huima tarina siitä, miksi tälläkin keikalla soi vuoden 1931 National Duolianin resonaattorikitara. Kannattaa käydä lukemassa ja kuuntelemassa biisejä.  Suosittelen lämmöllä. Sivuilta selviää myös, miksi Ankerman löysi nimenomaan deltakaman, miksi perinne nyt jatkuu, ja kuka opetti Ankermanin suvulle ne ensimmäiset suistosoinnut. Huikeaa perimää.

Singaporen satamassa” on suorastaan huikea biisi, jonka Ankerman onnistui loihtimaan kuviksi ja tunnelmiksi tässä täysin tyhjässä ja koko kaupungin tänään hylkäämässä baarissa. Mahtavaa. Miehen esikoisalbumi ”Vantaanjoen suiston juurimusiikkia” on ulkona, kuunneltavissa ja hankittavissa. Tutkikaapa. Monista Ankermanin kielikuvista tuli mieleen varhainen Kari Peitsamo, ja tämä on pelkästään hyvällä sanottu. Samaa mytologiaahan tämä kaikki on, Kari rakensi oman Mississippinsa Siuroon, Lauri Vantaanjoen laskema-alueelle.

Urheasti veti myös illan kakkosartisti, rätväkkä rokkiryhmä The Backbone, joka aloitti aikoinaan Dr.Feelgood-tribuuttibändinä. Väkimäärä pysyi melko vakiona, eli Backbonen itseironisen riehakasta vetoa seurasi yhteensä kuusi silmää (kaksi per naama, ai niin ja miksaaja tietysti). Täysillä voi vetää vaikka tyhjille seinille, eikä bändi alkanut leikkaamaan sovittua biisilistaa lyhyemmäksi, vaikka varmasti teki mieli pois. Sovitaanpa niin Backbone, että illan paras saldo oli se, että ainakin itse opin jälleen massamäärät enemmän arvostamaan muusikkoutta, kun sain nähdä kuivan Ballantinesin kyydipojittamana hikisen treenisessionne oikein baariolosuhteissa. Eikä se arvostus ole ihan kauhean pientä ollut tähänkään asti. Käykää ihmiset keigeillä, kannattakaa musiikin elävänä esittämistä. Minäkin käyn, minäkin kannatan. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: